Henkäys

Sulle sanan henkään tään,
sen toivon jäävän elämään –

nyt sisintäin näin raotan,
sen sydämestäin kasvatan –

näin sana saa ja versoaa,
luo sydämes’ se lennähtää –

tuo nostaa yöstä katseensa,
voi liitää mukaan imussa -

koi aamun nostaa helmiään,
kuin vire helkkää sisältään –

tuo kultaa oman sydämein
siin’ kohtaan sutkin sit viimein.

Pesä

Siin lepo pienen tyvenen,
on illan ehtoon hyvä sen -

mis' kyynel' toivost' vierii niin,
ei laulu lopu aamuun siin –

jo keriy unist’ vahvuuskin,
tuolt' laulu kantaa luojaltkin –

sul’ suvisenkin olon tuo,
mi’ antaa lämmön pesän luo

Viimaa

Sun sanaa vuotan - kuulostan,
sen häivän korvain kuuli vain –

sit’ arvelin ens' viimaks' niin,
mut sanat oli mukain' siin –

ne kertoi valost' aamun koin,
sun unes' kaukaa nekin loi –

nyt yötä kohtaa sieluin ei,
kun valos multa murhein vei –

Nuo sanat syömmeen piilotan,
ne aamuin polul’ ripotan –

ja seuraan tavui’ perille,
kun sanoiks’ kutsun muuttuu ne –

Niist’ lauseet vuoren rakentaa,
tuo korkee on kuin Taivas vaan –

On askel tää mun ensi niin,
kun kiipeen Toivon korkeuksiin.

Yössä

Ken pimeyttä levittää,
sen myrkky sielust’ sikiää –

tuo toivoo toiselt’ halajaa,
kun sisin pelkää valoaan –

mit’ ei voi kurja tunnistaa,
kosk’ unho sielun kasvaa vaan –

Nyt yötään kylmää kohti käy,
tuon kulku nääntyy nähdä näyt –

mist’ valon viitat kertoo tien,
et perille ne aina vie –

Vaan suurin lempee halaa ain,
vaik’ suru isoin maas on vain –

Ei lennä siipi enkelin,
kun toimi on nyt suurinkin.

Merihevonen

Rantaan aamun kahlasin,
siel’ toivon nokkaan istahdin –

nyt ikävä tuo keinuttaa,
luot’ aallon merihevost' vaan –

mun jalkain juureen onneton,
sil’ surukin ja väsy on –

tuon yksinäisyys liikutti,
mua kaipuullaankin herätti –

”En jaksa enää kurottaa,
kun syvyys mua janoaa”

se sanoi hiljaa – uinahti,
koht’ sisin sen vain karahti –

ja valoks nous’ pien’ lehahti,
nyt kauneus sisält’ aukesi -

koht’ kultahiekkaa hepo käy,
siel’ missä murhetta ei näy -

nyt aallot ei lyö ikinä,
sit’ pient’ mik’ nyt on tähtenä.

Syöksystä nousupyörteeseen

Ei koskenut myrkkyä
huuleni sanojesi hunajasta -

ei murskannut luitani
laulusikaan paatos.

Kultaisia muureja
unesi pystytti kuitenkin

askelteni viereen.

Kaiken mihin koskit minussa,
muutit kimalteleviksi sapeleiksi

vedettömän aavikon yöhön
katkomaan liekkejä

katalilta lampunhengiltä.

Sinulle annettiin valta
synnyttää minun liitoni

syöksystä nousupyörteeseen

eikä kaipuuni kohtaa
koskaan teräviä kiviä.

Kuuran tuoksu

Sen puun juurelle

                        sydämeni haudatkaa,

mistä se ensikerran

                        oli löytynyt

vaeltavan linnun laulusta


                        pudonneena

kevättä etsiessään.

Ehkä voi versoa se vielä
kytevästä ytimestään

sanan,


mikä kuiskaa väsyneelle matkalaiselle
tien hiipuneesta unestaan –

vaikka se olisi viimeinen syksy.

Avain IX

Sun sanaasi kaipaan nyt yössäni ain,
sen muistonkin kajoa kuulostan vain –

tuo kaukana kaartelee himmeää tulta,
vie kipinälaahustain sisimmäst’ multa –

en laulustas’ eroita valoisaa päivää,
mun sisin on tuskaista, sielu vain häivää -

nyt kirjaimet raatelee - runoni raastaa,
mut kaiken siin’ polttaa, pois sisältä saastaa –

kun unho nyt peittelee sieluni kehdon
ja pääsee mun sisimpäin valoisaan lehtoon –

siel’ hahmos’ taas valoisan lempeen nyt kohtaan,
ja onneni pesään tää portti nyt johtaa. –

on auennut toivossa kuitenkin valo,
se rauhoittaa sisimpäin, sammuttaa palon.

Toivon kajastus

Sä ällös eloos kahlehdi,
siih' missä unes kompasti -

vaik' toivokin jo nuupahti,
voi ain tuo nousta heloksi -

kun sisin sun sen ymmärtää,
koht' laulus taas toivos liitää -

siel' missä ilo laulelee
ja tanssii kohta päällä veen

Pimeitä päiviä

Kun sielu toisen toisel' antaa,
siinä maljan omast' kantaa -

joskus hyytyy toisen tuo,
mik' elon kaikkeen matkaan luo -

mut' alus sana luvattu,
se mik' on taivaas' kuvattu -

voi aina toivos' nousta taas,
ei tiedä milloin kajastaa.

Sun matkas

Kaik’ muuttuu ajast’ aikaa ain’
ja tärkein onkin polku vain,

jok’ vie niin siinä johonkin.
mist’ löytyy portilt’ kylttikin:

"Jo tervetuloo kotihin"

ja ovest’ nimi "Minä Oon"
Se kutsuu aina valohon.

Sun matkas pitkää laulan näin,
kuin helminauhaa elo vain –

on monta hetkee kulunut,
tuost’ nimes synnyinhetkest’ nyt -

ja uuden kasteen nyt jo saa,
kun kypsyys alkaa sarastaa..

Säde

Mä kalvaan’ lehtein kehdossa,
taas väsyin makaamaan –

Jo marto syisen kaamoksen,
tuo suuteloikin vaan -

Sit’ siinsi sätein vihervuo,
tuo läpi lehväin näin –

kuin keiju viestin tuoden luo,
mul' synkän sisimpäin -

Siin' heräs toivoin elohon,
kuin lähde pulppus ain -

Koht' sammalkehdon pehmohon,
jo kantoi unein main -

siel' pelkoin karkas tuulihin
ja Valoin takas sain –

Nyt aamuin säteen nosteeseen,
taas siivin liitää sain.

Löydetty

Se sisin mik’ on sydämen,
tuo valoins’ harvoin mielehen –

on ymmärrys niin taipunut,
et täky elon polun nyt –

vie tahdon opin syöveriin,
mist’ kaivaa täytyy valo esiin –

tuo vahvistaa taas sieluukin,
sen laulun uusiin maisemiin –

kun löytää oman itsensä,
ei eksy pimeyteen enää –

sit’ rakkaus sisält’ löytäjän,
tuo antaa muille majakan –

jot’ auvo lempee johdattaa,
luo kutsuu valonkantajaa –

taas vahvuus siinä leviää,
kun toinen iloonkin törmää –

ja sitten kaivaa sisintään,
tuon nyt sit löytää sisältään.

Kutsu

Harva näki
sitä polkua

minkä elämä
antoi kaikille
kulkea –

Kylmää kiveä
vain hehkui

sysimustien sielujen
jalkojen alla,

kun sanojesi
siemenet yrittivät

pystyttää sisimmän
viittoja nähdä

valoisampia unia -

toivolle pehmeämpää
maata

versoa uusi
tietoisuuden puu

pesiä lentäville
sielunlauluille -

herättääkseen
kevään valo

pimeästä takaisin.

Kohtu II

Kun palosi oli jo
hiipunut sisälläni,

tunsin uuden
elämän heräävän

kuitenkin harmaaseen
aamuuni.

Ensi askeleesi heiveröiset
kaiut koettelivat
tietoisuuteni

reunoja.

Kuinka voisinkaan
luopua sinun

rakkautesi muovaamasta
korusta, jonka

jätit jälkeesi.

Lyhty

Oliko se kokemusteni
pato,
mikä minun askeleitani

lamautti -

Peili sisälläni,
jonka kasvot olivat

tummat

kuin eebenpuun sisus.

Silloin sen sain
kirkkaimpana
valona sinulta,

ainoana avaimena ulos
oveani raottaa -

kun sain piirtää
kartaksi tieni

ääriviivojasi
vasten –

ja vain sanoit:

Tule - Sinä Osaat.

Ja polkuni heräsi
uudeksi tieksi

valkenevaan aamuun.

Kohtu I

Siinä hetkessä
silmieni valo kuroi
sinut lähelleni –

korvieni kuulo herkistyi
sydämesi lyönteihin –

olin sinun sisälläsi
kun sieluni laskeutui
kohtuusi

ja sain sinun
valosi.

Susi syntyessään

Sutena jolkottaa
savuisa mieleni,

metsiä mantuja
mittaillen maan -

Vuorilta kuulailta
kutsuuko kotkani,

sieltäkö siipeni
sieluuni saan -

Hämärä peittää
taas polkua poloista

jäljetkin himmenee
palata taa –

Vainua sisintä syömmeni
seuraan vain,

urkenee usvasta
aamuni maa –

Kohta vain kipu
tuot’ kulkuain kiivastaa,

laukkaankin sinnittää
pimeäst’ vaan –

Sisulla rantaan nyt
mereeni sukellan,

kasteeni toivosta
huomeneen saan –

Matka on antanut
sisimmät siipeni,

ei hukassa eloni
päättynytkään.

Kylmää viljaa

Jäin katselmaan
kaukaista selkääsi -

huurteisen maan
kylmää viljaa -

lakosi askeliesi
alla –

enkä saanut enää
halata sanojesi
kaikua -

sillä sitä laulua
en enää
saanut lentoon -

mikä lepäsi
haudattujen
unelmien

mullassa
kaukana valveesta -


kaukana -

nousi kuitenkin

uusi verso.

Suunnitelma

Jos en sua saa
hillollakaan,
on paras laatia
purkilla marmelaatia –

suunnitelma jol' vois vaatia
kättäsi siroa
elämäin paloksi
polkuini haloksi

sanoilla näillä
sieluisi pehmitän,
käteisi saan ja
elämäin taan

Ystäviä

Mä kutsun polkuis’
iloin luo –
kun tiedän et’
sen muas tuot –

ain kohtaa
lämmön halaukset -
siel’ mis’ on
tiemme risteykset -

taas tuolla
hymyin kajastaa -
kun nään mä sut
siit’ riemuin saan

Aakkosia

Oppia elo vain kaiken - niin lie,
se matkaansa mukaan siin alati vie –

onk' järkeä ottaa siin' haltuinsa uus’ -
Sen huomenet kertoo, sen tunnenkin luis.

Kun tänään mä törmäsin katseesees’ uuteen,
se kertoikin vanhast’, kuin kaiut vain huutaa -

tuo herätti mielessäin - voik’ ikuna aatos,
se muuttua toiseks’ vai onko se paatos -

mik’ tuulia himmeitä vanhoja jahtaa
ja unia sameita syömmeeni ahtaa –

Sen tiedän, mih’ tänäisen askelein laitan,
koht’ polkuin on kuitenkin silti niin kaitain’ –

kun sydämmein tietäin vain seuraankin siin,
mis’ elämän jäljet on valkeena niin –

vain sillä mä perille purteni saatan,
kun puhtaana sisimmän lauluni laulan.

Syömmenviljaa

Sä syvimmät tuntoni
                        kukitat
päilläs’ sormein ne sieluuni
                        niputat


kedoks’ sylini kevääksi
                        kylvätkin
satoin’ unistais’ kerään niist’
                        mieluin niin


kohta mantujen ääret niin
                        sanat nuo,
peittää onttouden kuilut ja
                        valon luo.

Kylmä herätys

Sisältäin kuin
unest’ uin,

sielt’ voipuneena
murheet puin -

Nuo niitin jyvät
huhmareel’,

sil’ murskasinkin
sydämein.

Ei enää vaivaa
turhuus tuo

vaik’ eloin harha
tuulet luo -

Ne sellaiset
mis’ unet nuo

on hurman
harhaa silkkoa -

Vois kaiken
syltyks’ pilkkoa

ja runtukkaankin
tukkia.

Mut onhan
monta ovea,

mitk’ aukee
ilman kurjuutta,

vail’ sielun
pimeen paljoutta –

Kun avaan uuden
silmän tään

ja tuikkaan
tulen sisimpään –

siis pistän piisin
elämään,

jo kohta mureh’
palaa.

Valon kaaria

Myötä tunnon
toisen luo

siivet nostaa
kaarein tuo

halaukseenkin
valon vuo

pyörtää sielun
voiman suo

Lohdun helmiä

On sanais’ sun,
kuin helmet nuo –

ne saattaa sieluin
valoin luo -

koht' nousee liitoon
aamuin tuo –

ja unein nostaa
viimein suost' –

koht' kastaa katsein
ilon vuo.

Toivonjemmari

Yöhöni eksyin
pimeisiin käytäviin -

katosin -

Sisintä varjoain
väistin – taas

leimahdin -

Jo kaikukin
pimeimman

katala kärkkyvä -

sulojen sanojaan
sivalsi sydämeen.

Poimin vain
hedelmät

aamusta orastavat -

siemenet niistä
nyt tallennan

sisimpään.

Lahjaks’ liitoon

Mä sanain sulle avaan tään,
sen lahjaks’ liitoon – itämään -

nyt päästän syliis lepäämään
sen iloin annan näin -

Jo uuden ehon luonkin tuon,
kun matkaas muistan pitkää tuot’ –

se pitkä vuolas kahden on
ja rikas laulu suunnaton –

siit syntyykin, jos annetaan
sen kaiken soida siihen vaan –

nyt ilokin on kypsempi
ja valo kaiken kauniinpi –

kun viisaus antaa omastaan
ja puhtaaks’ elon kirkastaa,

tiel’ mutkatkin se oikeestaan
niin muistoks’ rikkaaks’ lunastaa

Siis päätän lauluin sulle tään,
vaik’ jatkuiskin se pitempään –

Niin kumartain mä sulle suon,
nää sanat kimpuks’ nivon nuo

ja onnitteluin lämpimän
mä syömmestäni tuon.

Valoja yön takaa

Syö sieluin yöstä pimeyden,
tuo kajon nostaa ain -

kun päästää palon vapauteen,
sen toivon miekal' vain -

siin' kohtaakin jo vastetta,
siel' sieluin lohikäärmein -

Mut' sisuin kalpaa tanaan lyö,
se mustan kalttaa haavein -

Mik' värssyy rujoo punookin,
se kiertää kaukaa toivon -

ja luulee saavan saaliinkin -
mun sisimpäni raivoon -

Mut' turhaa haroo kehno tuo,
vain tyhjän pivoons' aarteeks' -

saa haukata vain karttuain,
mink' nostan valon vaateeks' -

Jo melkein myötätunnostain',
sen kärsimyksen poistan -

mut' luojain tahto suurempi,
on sisimpäni aate -

Se herää aamun usvasta
ja hiipuu uuteen heloon -

ja kurkottaakin taivaalle,
taas nostaa hahmoin eloon -

Jo hengähtää saa väsy tää
ja sijal' laskee siipeins' nää -

mist' matkain eväät kasvatin,
niin mustaan tuoksuun maan.

Patinaa

Nyt sydämeni patinasta
vain loimotuksen tielleni,

sain muistijälkeen seuraamain
tään yöni mustan valoksi -

oon hapuiluuni sokeana
pannut ainoon toivoni.

Kuin myrskyn jäljet rampautuneen
vaelluksein poluks’ jää -

ja kaukokaipuu himmeenä
luo tuonnepuolen elämää.

Ei sumukaan tuo kastettaan
mun sielun kuivaan sisimpään,

kun sysi johtaa askeltain
vain polkuin piennar tukenain.

Niin hiipuu kajo mustakin,
kun unho valtaa sustakin –

ja katsein samein polkuin pään,
mä hiljaa uuvun sisimpään.

Sinun

Sineen öiseen
hiipuvaan

mä nousen toivein
matkaan vaan.

Nyt vuorten
kasvot ystäväin

on ainoo turva
vierelläin.

Vain kuu mun
paluin todistaa,

sielt’ mist’ ei
karkaa unetkaan –

Mun jalkain
kantaa murheen
maat -

Ei sisin astu
polultaan,

kun tiedän nyt
mink’ kaukaa
hain –

Sen valos
kuljen elämäin,

vaik’ muistanut
en sitä ain.

”Oon sinun” –
kuiskaa sisälläin

ja matkaa
jatkan peril’
näin.

Hiipuva kajo

Vielä hiipuu
kajo liekin –

varjot karkaa
hämärään -

peitonain vain
öinen taivas -

unta sinun
vielä nään

Aamun usvaa

Tuuli kesäyön jo
puhaltaa -

tuoksun tuon
lempeän

sydämeeni –

Tuos’ sun
usvas hunajainen

nousee - silmäin
taas niin avaa -

sirkutus jo
sieluin alkaa -

aamuin aukee
uudestaan

kuin lupaus
vanhan

ihmemaan

Sillisanaattia

Jos ois vain sana hallussa
kai sil’ ei sais typerehtiä

ja kikatella kielein kannoil’
kotkotuksin heloinsuin -

Kun omains' kieleins' näköinen,
kel kukkuukin kuin käkönen –

jo yhdel’ on kuin nuppu suuks'
ja sanatkin kuin ruusupuust’

mut kaikil’ laulut itseistään,
ain’ antaa sisin syömmestään –

siks’ kait oo lainkaan suruinen,
kun sanain mutrust’ oikenee –

ja uudeks’ sisimpänsä kanttaa,
ei ulostuloo tarve panttaa –

mut mieleinkin tuo yllättää,
et sisält’ sanain onkin tää.

Kiitos sanoistais´

Sun sanas’ mulle tärkee on
se antaa aina ravinnon –

Jo ilon kaiken herättää
ja kasvuun päästää sisältään -

Ain kirjaintaintkin juoksuttaa,
siks’ saattaa kiinni värssyistään -

Nyt pienen runoin kiitokseks’
niist’ kamppaan sulle koitokseks’ -

Ja ellei juokse karkuun pois,
ne saatkin aamus pälyn koiks’.

Hyvääsi yötä

Sul uniis’ voimaa toivotan,
mä lämpöö syömmestäin –

jo karkaa ratsu sinehen,
tää öisen taivahain –

silt' siivet nostan liitohon,
jo horisontin taa –

ja aamuin elo kohta uus,
niin valost' kajastaa.

Uusi sana

Mä uuden sanain tänään sain,
sit konsaan kuullut ollut lain -

siit' hoksasin et pollain mun,
olt’ tukittukkaan umpiluin -

tuo kaikil' sanoil' täytetty,
vaan olkin vähän käytetty –

Siin’ ympär’ käänsin järkeni,
kun tarkoitustaan kaipasin –

vaan löytynyt ei tarkoitus,
tuol’ keinoks’ tajun merkitys –

vain sana karkas näpeistäin,
se oman matkaan päänsä vain –

kait kotonaan on toisen suun,
jäin haukkomaan vain tyhjin suin.

Pimeyden karkoittaja

On aamun halo aina uus’
sen kohtaan taas – voi ihanuus –

se sieluun kärhöin kiemurtaa
ja sisimpäinkin iloks’ saa –

sit en voi kuinkaan vastustaa,
kun ottaa multa vallan vaan -

jo vankan otteen nappaa suusta,
sanat laulaa uutta tuulta –

varjot huutaa sisimmästä,
ne pakoon karttaa tieltä tästä –

tuon nappaan värssyyn vartijaks’
jo muiden murhein tappajaks’

nyt istuakkin tönöttää,
täs’ sana valon sisältää.

Kaikki

Matkal' sielu itsenään,
tuo kantaa pieni sisällään -
niin kokonaisen maailman,
niin aivan näköisensä -

Ei kehnon juonet katalat,
voi muotteihinsa tallata -
kun puhdas pienen sydämen
on polku elon vain -

Ei möröt suvaitsekkaan siin,
kun kulkijaakin jahtaa niin -
vaan turva matkaankin on ain,
se sines' toivon taivahain -

Sielt' karkaa mukaan ilo uus,
tuo itse suvaitsevaisuus -
jot' asenteita valaisee,
ja ymmärryksen luo.

Sanasi valo

Hämärä tuo konsaan saata,
sisintäin mun pimentoon –

häive vain on pilvein viiva,
horisontis' kaukain ain –

sulta sanain kun nää piirrän,
sisimmästäin ammennan,

päivön varjot haipuu unhoon,
valoin heloks hajoaa.

Eväät

Eloin tään mun
keskisen jo
hetki ehtooks ’
kääntyy

Mä knihti taaton
suurimman oon,
polkuin kaukaa
keriy’

Sielt aamuin
kulost’ tuunkin
näin
vain mukain
aatos tää

”Vie elämää
sä pimeyteen,
sun sanas
annan ain”

siit evähäin
mä tiellein
vain
niin kaavin

muruin mukaan.

Värkkäystä

Mun huuleni
huutaa sun
sanaasi
päin -

Ei mustasta
erota
silmäni
näin -

Tuot’ kajoa
tajunnan
iloakaan -

Se kylmenee,
aamusta
karkaa -

Vain katkaista
sanani sieluni
voi,

jos tajuntain
myrkystä
aatoksen
loi -

niin pimeinkin
piruuttaan
kiusaa vain
taas -

ei saa se
vain musta
niin
valtaa –

kun sisältäin
räjäytän
valoni päin

tuot’ hyhmäistä
ilomme pilaajaa
näin

ja kehno jo
unhosta
kalttaa.

Aamutuli

Tuliani aamuun
kylmään sytytin -

toivon koista
taivaan sinen

kipinääkin puhalsin.

Kaukana heimoni
laulujen muisto

tulenkantaja
mukanaan,

vienyt polkuni
mennessään.

Valon ja varjon
kalterit vain

luolani seiniä
maalailee.

Nyt huomeneen
kirjoitan

niistä uuden
laulun.

Hiekkakakkuja

Kauhoin rannan
kultasantaa

jyvät sen nyt
olkin lantaa -

Keoksi nyt
hiekan kaavin -

kallioni voimaksi.

Kohta nousee
rantahelpi

luisen rankain
peittoaa –

tuulein tuiman
raikastuksen

siihen sanain sidon vaan –

Koronakin
taivaaltansa

omansakin
siihen saa –

Kohta voima
sielun kehii,

sitoo rinki sanain taas.

Kuiskaan

Sinun huulillesi kuiskaan
äänettömät sanat –

                        Saavat siivet jo
                        sydämen ääni.

Puhalla hiljaa
niille nousevaa

                        matkaa sä
                        toivota

Sinun silmillesi
avaan sielusi valon

                        raottaa jo
                        maista harhaa

kirkkaus valaisee
taas maailmasi ääret

                        katseesi kiirii
                        tuonpuolenkin taa

sieltä maalaat
taas uuden

                        horisontin kauemmas
                        lentää - kotiin

Tapaamisia

Sanan laitan maailmalle,
pienen päästän lentämään –

Kaartaa luokse lauluin kansan,
ystäviään tapaamaan –

Monta sielunsisartaan tuo
aikain takaa halaa taas –

Valoin kehrän seppeleenä,
lahjaks toisil’ antaa vaan –

hehkuu tavut tiivistäen
ikävänä muiden luo –

Sisimpäin mun kirkastaen
sanas’ lempeeks’ valon tuo.

Karannut runo

Sanain oo ei
hallussain mun,
värssyvihko kaiken vei –

Pumaskana
kohtaakin sun
tajuinplarain’ sisimp’ tein -

Ota tästä –
nappaa taju,
tikkaa ymmärryksees’ sun –

Ettei huoltain
tarvis kantaa
karanneesta runost’ mun.

Ahjo

Sieluni hohto kun lyijyksi vajoo,
syvälle uppoaa ahjossa tuo -

Valpas jo seppo nyt sisimmän salon,
kohentaa nuotion, eloni luo -

Kohta jo tupruaa taivohon viesti,
sysikin unhoon jo puhdistuu vaan -

Metalli taipuu niin, hehkuukin liekki,
toivosta kirkkaamman kiiltonsa saa –

pajakin kylmenee, ahjo jo hiipuu,
kohta siin sisimpäin karaistuu taas -

Sulasta raudasta sisältäin kasvaa,
ponnistus lentoon ja ylöskin maast’.

Sanainjalka

Sisältäin mä
salaisuuden
versoks’ idätin

nyt varttaan kasvaa
vehmaana niin
taivoon astikkin

sit runoni mun kiipeää
en maata
harmaat nää

nyt sanainjalka
lauluin peittyy
matkaan piipertää

Aamu sanaintaivaassa

Tähtien kanssa mun henkeni tanssii,
sfäärien laulua koht’ sieluni soi –

Sinestä yönkin jo iloni voipuu,
sanoja uusia värssyyni toi

Sarastus aamunkin henkeni salpaa,
hiljaisuus sieluuni rauhankin tuo –

Usvasta nousee jo huomisen sanaa,
sielulle paloa matkaansa luo.

Ruma riimi

Huuhtoo rantaa
riimi ruma,

kurjuuttaanko
kurottaa -

toivoonsahan
tuokin tähtää,

vaikkei sitä
silmä nää –

sisin pienen
palon taitaa,

hehkun idun
kipinän –

ehkä löytää
toiseen rantaan,

merest’ sanain
viereltään.

~*~

Ylös liian kiipesin
mä öisen taivon tapasin.

Nyt pisteenä mä korkeelta
vain yksinäin täält’ vilkutin.

Tähtösen tään pinnalta
ei valo koskaan karkaa pois -

Sulle sen mä jakaisin
jos vallan niinkin saisin -

Mä heittäisinkin säteellä
ja sihtaisin tuon sisimpääs -

Vaan nyt vain kaukaa katselen
täält’ illan kajos’ vilkutan.

Matka

Ei lento laulun katkea,
kun kaanon valon soi –

se palaa ylös pyörteisiin,
kuin taivaanlintu voi -

Sen sisin vuolas voima on
kuin kultaa haloin hahmoton

ja vie nyt kauas merten taa
vain sanain mukanaan

Hopeapolku

Yötäni kuljen
mä polkua käyn.

Sen pehmeenä valaa
kuu hahmoksi näyn.

Näen hopeisen virran,
se vapaana kiitää,

niin sanoista pienistä
muotonsa piirtää.

Nyt tajuun se kertookin
kutsunsa tuo –

sil’ päänsä on tielläkin
toinen sun luo.

Nyt sumussa juoksen,
sun aatokseis’ luokse -

ei jarruta pimeyden
vaste, ei tuokse -

Kun laulusi yöstä
mä kuulenkin nyt

on lähteellä korkeella
tie päättynyt.

Tuuli

Tuulein tää mun
onkin vallassas sun,

kun pyörteit' sä tuot,
niin viroks' ne luot,

mul' kirkkaamman silmän
ja sielunkin suot.

Runokatsastus

Miks’ potkia vain renkaita
noit’ sanain menorattaita

ja tutkii riimin runkoa,
se parantaisko kulkua?

Kun sielun kartta sisin on
se piilos lokerikkohon,

on laitettu ja taitettu - vain
ymmärryst’ ei naitettu

tuol kommentoijallekkaan siin
kun lukee sanankin tään niin

kuin lapol kukin omains’ saa,
ja kiinni pilkusta on vaan

se silloin, kun ei tarinaa
saa kii – jos vaikka halajaa.

Ai niin – se sielu runoin on
nyt toivon viedä valohon -

niiks’ siiviks’ matkan elon vaan
ettei jäisi polkemaan.

Mut onneks’ ei jää elämään,
tää värssy, kun uus’ sikiää

ja askel seuraava se lie
mi’ uuden aatoksenkin tie.

Kiusanhenki

Kerran kun mä sielunsilmäin
aamuun uuteen avasin -

Valhe pelonpeitsellä mua
silmilleni sivalsi -

Ahnaudenkin avoin kita
sieluin valoo lipaisi -

Turhuudenkin törkyturpa
teliäni tapaili -

Melkein multa matkaeväät
mukahansa nappasi -

Mutta sanansäilän sainkin
leukoihinsa tukkeeksi -

Kirjoitinkin kielehensä
valoinmerkin pukstaavin -

Korvain enää kaikujakaan
epätoivon kuulleet -

Kiusanhengen kolossikin
tuppisuuksi tokeni.

Sanojen sinfonia

Kuulen kaukaa laulua
tuo usvan lailla nousee,

kirkastuu jo aamussa
se samettina soi -

Pehmeänä tuulahduksen
aavan ylle loihee,

nostaa sykkeen aaltoin reunaan,
säveletkin toi –

Rantaan kiirii pauhu kohta,
maininkeina murtuu –

Sinfoniaks’ sanain sun,
se syömmein kastelee

Harhapolkuja

Sun lauluas’ ain seurasin –
tuot’ sykettä maan kamaran.

Mut pehmeää kuin tuulahdus,
loi sametikskin sieluin mun.

Ei koskaan hiipunutkaan tuo –

ei kaikonnut, ei sulanut -
ei kuihtunutkaan unhoksiin.

Vain itse hetken luulin niin -

Se jättänyt mua pulaan ei,
vain omat toivein polkuin vei -

Tuol’ harhain astui askelein,
kun kompuroin tein turhuuksein.

Siel’ kimpaleetkin sanoina,
ol’ katinkultaa aina vain,

jok’ kimaltein mua loihe niin,
vain niillä tieni tukin siin

ja sokaisin taas silmäin kiin’
en ansaa nähnyt lain.

Nyt nostan katsein huomisiin,
en enää luota joutaviin

ja tartun ratsuin harjaksiin
yön selkään matkain käy.

Halaus

Sulos sun sielustas
syömmessäin itää,

eloni liidossa
valon niin pitää.

Halaukses’ lämmittää
väsyneen sieluin,

ain kun sun kohtaan,
niin rakkaan tuon mieluin.

Ympäri käyt mun,
kuin kurimus kiertää,

puristaa pahan pois,
niin eloo taas sietää.

Hellittää saattais ei
ikinä tuosta.

Sieluni leipää tuo
elämän vuossa.

Lohdun sana

Yöstä sinen
sana laskeu’,

aatoksein luo
viimeisen -

Taivas luoksein
kantau’,

lohdun viestin
valoks’ tein –

sisält’ herkkyys
nostaa pintaan,

kutsuu polun
kulkijaa –

kuiskaus sun
tuo mielein rantaan,

siellä mis’
aina kohdataan.

Lyhty

Sua katsoin silmiis syviin,
taas sieluin lauloi vain -

niin uniin vaivuin hyviin,
sielt’ valoin takas sain –

en enää mustaa pelkää,
se kaik’ on jäänyt siin –

ei polkuin käännä selkää,
vaik’ hetkenkin luulin niin –

kun luojain antoi paloks’,
mul’ kaipuun polullein -

yöhön synkkään valoks’
tuon aistin piinaksein –

vaan polkua on pakko jatkaa,
vaik’ etsintäin oiskin ees –

siks’ lyhdyksein tätä matkaa,
otan katseesi kirkkauden

Ensimmäiset

Aamun ensimmäisen
merestä poreilee
jo hiljaa tietoisia

katseita.

Kasvaa kultaisista
renkaista huojuvia
ketjuja herääviin

taivaisiin.

Haihtuu hohtavaa
purppuraa sävelien
päässä unohduksen

pyörteisiin.

Pian pinnalla
ensimmäinen rengas
lainehtii.

Kultaa sen kajo
uuden aamun valon –

kehon saa ja kävelee.

Aamun raukeena

Anna valon helliä,
kun suo se sulle säteen -

Lämmön kesän kelliä,
niityl' alla näreen -

Suviaamun lämmönvuohon,
kasta sulos järveen tuohon -

Kirkasta siin sieluskin,
et kohta herää kukkimaan.

Juhannusruusu

Kukinto yössä niin vaalea -
tuon juhannusruusun kutsuu.

Laulunsa yössä tuo haikea -
yölinnunkin kaukana uupuu.

Sen auringonlasku
jo takana on

ja unelmain lento
niin kantamaton -

vaan tuoksusta öisestä
toivonsa saa

ja kohta tuo pieni taas
helähtää maast'

Siin' rintainsa hurmoksen
valossa kohtaa,

kun ruusu tuo ihana kutsuu.

Aamu-uinti

Kastaa pinta veden
neidon

lumpeet polvein
molskahtaa.

Pisaratkin puottaa
lennost',

korennotkin alas
saa.

Ihain' impi aamuin
usvas'

toppaa peffan
siniseen.

Uppoo syvään hahmo
uljas,

valtakuntaan Ahdin
veen.

Sumu lipuu umpeen
veellä.

Kaste maasta elon
saa.

Huokaa aamus'
valtakunta,

linnut palaa
laulamaan.

Kesäinen muisto

Salojesi kaarilla
kaislojen kumarrus –

heijastuksina palvoo
v ä r e i l e v i ä vaaleita
hahmoja.

Lepattelee toisiinsa
yhtyvinä
läikähdyksinä

sinisiä ja valkoisia
säkeneitä.

Kahahtaa lehväverho
ja haihtuu
takaisin

muistoksi.

Sanain lehvä

Kultaa mun sieluin’,
kun sanasi palaa -

Takaisin tullessaan
kirkkaana halaa –

Vehmas taas lauluin,
niin kirkkaaksi nousee –

Katseenkin kauaksi,
huomeneen loihee.

Toivoa tuota ei
muu saata tehdä –

kuin korkein psalmisi
elämäin lehvä.

Arkeologiaa

Sydäntäni siivosin –

en löytänytkään
pölypalleroita –

Vanhoista murheista
olikin kiteytynyt

timantteja –
opaaleja –
ametisteja –

Roskiin joutivat
vanhat murheet
uusien tilalle

Hiljaiset jäljet

Kuka jaksaisi
enää kaivella
menneitä
ylös

kun täältä lähden -
tomuni suhisee
vain menneille
tuulille

sanani kaikuu
muinoin pudonneiden
kraaterien
muistoissa

ja olen jo muualla

Kun jälkeeni
jätin vain muistot

Päivällä nähdään

Yön sysi kun lauluin mun
kiveks’ niin salpaa –

voi, kaivaa taas syvältä
masennus kalpaa –

ei ruoska tää kirkkain
ain kammoa karta

ja joskus vaan nouseekin
ammost’ tuon valta.


Vaan kohtaa nyt synkin
tään toivoni helon –

Ei kestäkkään kauan,
kun aistinsa teloo.

Ja nyrpeenä nokkansa
valolle niistää,

voi viihtyy ei päivössä,
lempeyden kiistää.


Voi mitenkä tuota nyt
moiselle sanois –

tuon synkistä synkimmäl’
aatokseen takois –

”Mee takas, oot rakas,
jos tekos’ teet paikal’-

mut tää ei se hetki
oo - väärä on taival –


Kun nähdään me päivällä
kohdataan yössä –

sunk’ voimasi kasvus’
on pimeyden työssä.

Et enää mua saata sä
orjaksi ottaa, vain

viittasi sivallus
enää mua motttaa.”

Nyt päivällä nähdään
ja silmäimme kohtaa,

mut musta tuo voimasi
voittajans’ ottaa -

Eik’ enää saa hampaillaan
otettaan luistain –

Vain kirkkaus tuo ilon
se niskastain puistaa.

Mustikkapolku

Niin nousee taas
kastetta

hopeisten helmien lailla

kutsuvirtana

mustikkapolulle

laskeutuvaan hämärään


Tälle polulle joskus
astuin –

korini toiveita pullollaan.

Tänään sen teen
viimeisen kerran

ja saat illalla
maistiaisen

tummia marjoja


jäähyväislahjaksi

Muualla

Laulujani eivät
salaisuudet
silloin enää painaneet -

kun elonkorjuun aika
viimein
koitti.

Säveleni oli enää
kaukaisia kaikuja,
horisonttiin sammuneita
iltaruskoja -

Pyyhällys rajaton kun
sielustani avaimiaan
soitti.

Nousi taivaalle paloksi
sanatonta sanaa –

merkeiksi kulkea toisten.

Vain minun polkuni
oli jo toisaalla

ja nyt loimottaa enää turhien
tunteiden loittovanaa,

plasmaa hiipuvaa
kaukana loistaen
omaa tulevaa
muistoaan.

Sivulause

Kirjoittamattomia sanojani tavasin
raiteiksi tunnottomien tuntojen vaunuille -

Yksinäinen putosi unohduksen penkereelle
kasvattamaan ainokaista lausettaan.

”Sitten kun aamurusko lämmittää
tämän – minua ei enää ole…”

Ja muuttui väkeväksi varvuksi -
piiskaksi palavan pensaan

valoksi.

Yöhön tummenevaan varjoja
vastaan , loistavaksi lauluksi –

viimeiseksi.

Runomyrsky

Mi on tuo myrskyin hurja vanne,
pyöriikin kuin värssyin lanne -

huuhtoo rannat, kauniil' suul',
puhtaaks' laulaa mannut muut -

puurtaa päivää, kiertää yötä,
liitoon saattaa runoin myötä -

monet valot sytyttää,
sisältänsä siivittää

Avain IX

Sä päiväni valoks’ niin muuttumaan sait -
ja yönikin sametiks’ halasit vain

sua sielustain irti en enää vaan saa
mun sydämein hehkuu, kuin palava maa

Niin kirkkain on kaste tää eloni tiel’,
sen sainkin sult’ voimaksi – sanaksi viel’

Tuon kerään mä maljaani sisimpähäin,
siit’ heijastan hohtoaan takaisin päin

Nyt kaaret luon porttien ovelle niist’,
on paikkakin kultainen lukolle siin

Sen kimmeltäin avaimin avoimeks' jätän
ja tulolles merkiksi säpittämättä

Kun tulet, sä kilauta kelloa näin,
sen pielehen portin mä jätän – jo vain

Sen tuike pien valoisa halaus on jo
ja muistan taas laulusi menneetkin nuo

Siis astu jo Eedeniin hymyissä suu,
mun tarhaani istuta kirsikkapuu

Harppuuna

Tuota en enää
muistanut
odottaa –

talttuvien tuulien
takaa iskevä vakaa

vapautuksen harppuuna.

Laulua ikimerien,
tulevain elonkehäin
matkojen kiertoa

minussa.

Vaan ehkä sittenkin
tiesin sen aina
tulevan

ja vievän minut
mukaansa - takaisin

tuhannen sylen
syvyyteen.

Mistä sieluni
syvin sana
aina takaisin
sikiää.

Suviheinää

Kesän kuuman -
tuoksun huuman

timotein jo
tuuli vei.

Pilvet vain sen
tietää minne -

sulotuoksut karkaa
sinne -

mist' jo löydän
kaipaamain,

tuoksus’ muiston
unhost' vain -

Halaa syömmein
himmeet’ unta –

sulaa se kuin
vanhaa lunta.

Mut’ sinne tieni
taaskin vie.

Tuhkaa

Yön pilviin loimottavat
palavien muistojen
heijastukset.

Liekkeinä laulaa
lohikäärmeen lailla
katkeraa tuhkaa.

Peitoksi polkuani
seuraavaa –
hiipuu sysi
kamaraan.

Tuolla kaukana
hiuksenhieno
elämän säie.

Kerii kultakipunoin
kireämmälle
kevyttä toivoani.

Mustasta maasta
nousee taas
suloisia sointuja.

Matka

Matka pitkän polun tään,
rantaa, metsää vaeltaa -

Menneen muistot siivittää,-
askeliksi tiensä pään -

Kun tuo peril’ istahtaa,
silmäinsä jo ummistaa –

Hiljaisuuden sisältään -
kaivaa - siinä viivähtää.

Mennyt palaa – sulaa jää,
syvält’ kohta kirkas tää –

Valo versoo syömmestään,
vanhin rakkaus – iäks’ jää.

Unilaulu

Lintu yössä siipeins' taittaa,
puulle unen laskeutuu -

kohta pienen kutsun laittaa,
tähtiin laulu kantautuu.

Kaukaa yöstä toinen kiirii,
ääni takaa metsäin puun.

Unten laulu takas kaikuu,
silmät pienet sulkeutuu.

Taivaan sini syvenee jo -
uupuu metsä, nukkuu puu.

Vuolaana jo voiman maasta,
valon sumu laskeutuu.

Hiipii kahden laulavaisen
uniin, yhdeks’ kietoutuu.

Nousee kohta haiku toisen,
toiveet unes’ toteutuu.

Yhdel’ laulun kantamoisel’,
kaks jo tähtiin kohoutuu.

Kolmas pyörä

Halaus aamun
hyvästinään yölle
toivottaa -

surusilmäin lempee
katse tähdis’
viivähtää –

auringon luo
nousevan jo
syliin

riennähtää.

Taivaankannen
yhtyvän niin
mereen

kohta näät.

Hyvästit

Kuulen sun äänesi,
vieläkin huokaa –
kätesi rosoinen
erkanee jo –

"Palaankin kotiini
hyvästit suokaa –
matkani pääkin
niin häämöttää jo...”


Valtsulle

Takaisin

Minä en unohda,

vaikka minun
hakatut palaseni

                 levitettäisiin

pimeyden laidoille
muistojen tyhjiön

                 kantamattomiin.

Sieluni sähisevä
kipinä

                 iskee

vielä tulta
kutsuaan kuivasta

                 ruudista.

Minä palaan
aina luoksesi

                 valomerenä –

en puhjenneita
kukkasia sinulle

                 enää ojenna.

Sillä valani
minä annoin

                 aamunruskossa

Lintuneito

Sanains’ arka uuden impein,
yksin vuottaa illan lämpöö –

poikapulun kaipuu kova
kukkii neidon sydän soma.

Nostaa helmaa, värssyn laulaa –
niksauttaakin norjaa kaulaa

kuikertavi umpun unhost’
kutsulaulun horisonttiin

Liruu laulu hunajainen
unein läpi koirahaisen.

Siipeins’ ratkee lentohonsa –
kiitää tikka tuurin vuossa.

Napsahtaa niin penkerelle,
viereen tipun sorjan moisen

Ei oo vailla sydän toisen
enää yksin pyrskähdellä.

Elonvettä

Laulat minun
sieluni juurille.

kastelet taas
tietäin taivaltaa –

ettei tomussaan
turhien unien

toivooni harhaansa veisi.

Jo virkistää
valoisa sonetti –

silmuni ylös
taas suo

valoaan viiriksi
luo

Yksin

Palelee elämä
yksin kun matkaa

pohtiikin tuossa –
kannattaa jatkaa?

Turhaansa lauluaan
väkisin kannustaa

hiljaista polkuaan
varjostaa tarina –

mit’ ei tuo kulkija
konsanaan kerro.

Ehkä kun aanun saa
ilonsa kajastaa

Vaan ei pien’ tiedä
onk’ aikansa vielä.

siks varjo tähteään
sinnikkääst’ metsästää

kirkkaasta yöstä –
mut’ se käy työstä.

Virralla

Tuonenvirralla uusia
väreitä –

Perhoja vanhin
saalistaja heittelee.

Kuohahtaa –
jo poreilee,

vaan ei nappaa

Tietää saaliin
aina tulevan,

kärsivällinen vartoo –

katsoo silmiisi
ja heittää.

Kaukana kiireisen
sielun mulahdus –

hopeapajun väsyneen
oksan alta nousee

uupunut saalis.

Tänään ei ollut
vielä Sinun aikasi,

mutta kohta
sekin jo tulee

ja pääset

elämäsi vastavirrasta
lämpimälle maalle.

Tuonenvirralla
aina uusia väreitä.

Siivet

Rakkauteni on saanut
siivet –

Ei valkoisia
Ei mustia

Se vain lensi pois –

Toivoni rapistuneena
keltaisena pergamenttina

rutistaa rullaansa
valkoisin rystysin

haihtuvia kirjaimia –

käpertynyt sisimpäni
vain kohta


jo unohtaa sekin.

Avain VIII

Kasteisel’ portilla
tilkkanen kevättä

sulattaa puroaan
saranan säveleks’ -

sisimmän kutsuaan
kirkkaana laulaa.

Usko ei riittänyt
rumuuden taakse –

syvimmän salaisen
avaimen aukoksi.

Siinä vain hiljaisen
toivonsa antaa.

pelotta aukaisen
viimeisen portin.

Kelottuneita unelmia

Unelmieni kelottunut
pinta muistaa

sinertävänä ajatuksen
aamusta.

Unohtunut sävel
vaienneesta

laulusta taas
tapailee nousuaan

tajunnan
nuottiviivoille -

vaivihkaa
täyttää keloni

kuivuneet raot
kestämään uusia

myrskyjä sydämeni
illassa.

Tuttu muukalainen

Sinun sieluusi
minä sukellan –

syvien silmiesi
pohjattomaan

kurkistan.

Kuplivana kirkkaissa
lähteissä

sanomattomien
merkityksiä.

Kuulevaisen kantorajalla
tiukuina

tuonpuolen terveisiä.

Kuka oletkin –
tulet aina

ajoissa

minun ikävääni
vastaan.

Viimeinen laulu

Hiljainen tuuli
kahisuttaa yössä
kaipuun väsyneitä
lehviä.

Kurkottaa pitkiä
hapuilevia muistojaan
myrskyn murjoman
teräskannon

sälöjä hyväillen.

Murtuneessa maassa
laulaa vielä
pieniä pisaroita
syvällä

maan uumenissa.

Unohtuneen valon
huokaus nostaa
arkojen vanhojen
juurien

tuntoja pintaan.

Viime hetken
uupunut laulu
vielä virkoaa
nupulle

kuolevan puun.

Kultaisia maininkeja

Kahlaan rantaan
kultaisten maininkien
vanavedessä –

Poreilevia kierteitä
solisevina muistojen
kurimuksina.

Huuhtoutuu pois
unohtuneet jäljet
öisellä rannalla –

Kuivalla hiekalla
kaipuun jälkiä
seuraa tuultaan –

Pohjalla kohta
helmeilee jo
pieniä pisaroita.

Vielä aamuinen lähde
kostuttaa matkalaisen
murhetta.

Terra Incognita

Mastot kohoaa
horisontissa.

Alukset ovat
tulleet hakemaan

omansa pois –

Pitkien yksinäisten
vuosien savimajat

murenevat lähestyvän
toivon vanavedessä.

Kuplia

Tyhjässä pudotuksessa
kelluvia kappaleita –

Toiveiden kuplia
valojaan heijastaa -

kutsuu toisiaan
matkaan valtoimenaan

muotojaan muuttuvia
valon säkenöiviä polkuja.

laajenevia kultapalloja –
poksahtelevia – palavia,
roihahtelevia, valuvia muotoja

Sinun silmäsi näkee kaiken
ja puhkaiset omasi.

Aamun laulu

Kohtaa suven yössä siivet -
nostaa valon horisontist' –

Kuvan aamun valaa sieluun -
syvin sisin herää eloon -

siinä uusi ihmiselo -
yöstä silmäins' ymmärryksen -

kohtaa Suuren Sanan Luojans' -
elon alkaa ensimmäisen.

Kohta lauluns’ aapaa viistää,
auringonkin varjoon työntää –

murheenkin jo syvyyksistä –
valoks’ hioo kurjuuksista.

Mikä ennen oli unta –
nyt siin’ loistaa taivaan kulta.

Unilaulu

Lintu yössä siipeins' taittaa,
puulle unen laskeutuu -

kohta pienen kutsun laittaa,
tähtiin laulu kantautuu.

Kaukaa yöstä toinen kiirii,
ääni takaa metsäin puun.

Unten laulu takas kaikuu,
silmät pienet sulkeutuu.

Taivaan sini syvenee jo -
uupuu metsä, nukkuu puu.

Vuolaana jo voiman maasta,
valon sumu laskeutuu.

Hiipii kahden laulavaisen
uniin, yhdeks’ kietoutuu.

Nousee kohta haiku toisen,
toiveet unes’ toteutuu.

Yhdel’ laulun kantamoisel’,
kaks jo tähtiin kohoutuu.

Muisto

Löysin laulusi
alta unteni
pieluksein –

Ajalta, kun
kukit vain
minulle –

Nytkin vielä
sinun sanasi
tuoksuu

aamukasteen
helmeilevänä
nektarina

huulillani -

maljana elämäni
polun janossa.

Kultaa onnenmailta

Ällös juokse
onnes luokse -

kyl se lämmön
kohta halaa -

kun tuo tulee
kuiskain' tykös,

sanoin varkain -
aina palaa.

Kaikkeudestaan
verson ylös

nostaa taiten
kutsujansa.

Lujaa paulaa
syömmeen naulaa,

kantaa kultaa
onnenmailtaan.

Syksyn lehdet

Ei vanhain lempi ryskäin juokse,
ei konsaan konkkaa toisen luo -
se liitää kuin lehti syksyn tuules,
toistaan lempeesti seuraa ain.

Maahan kun ehtii kumpainenkin,
uutta kevättä synnyttämään,
kuuran kirkkaus raikastaa maan
ja laulaa taas talven tähdet.

Karussa

Polkuas käyt
taas takaisin
etsit
tuttua ja vanhaa

Kaik’ on
muuttunut
jälkesikin
unhon santaa.

Soraa tiet,
metsittyneet -
sysimetsiks
kasvaneet

Mennyt murheen
polku umpeen,
tienä tulevan
vain aukenee.

Takas tähän
hetkeen palaat –
kodon luo
turvan tulet.

Vaan pesäkin
jo muuttunut on
vieraaks katseen –
karkaa

Kaks lotjoo

Lemmen puatti
toesta vuotti

lakkuunissa
rakkauvven.

Emälotja kohta
loeskaa,

ei mää ehta isä
poeskaa -

kun vuan kahen
isolempi

ehtoon lämmös
kukertaa.

Pyyntö

Kuinka pienest'
toivon reiäst'
mahtuu ilon
pusertamaan?

Syömmeen
valoks, elon
hilloks' -

Herkuks
polun
hunajaiseks'

Sanaa rauhan
saakin vääntää,
vaan on turha
toivo siit' -

kun tuo onkin
sisälläsi aina
hiljaa piilos’
niin -

oottaa vain
et’ putoaisit
pyyntöön
aitoon
vuolaaseen.

Sit kun kutsus’
nöyrä puhdas
hiljaa kaikuu
sanastais’ -

On jo valmis
sielunpeti
peittää lempein
valo vain.

Hyvästi - ei pahasti

Jää hyväst’
lauluin armain.

Pois haipuu
päiväin harmain,

kun polku nyt
on päättynyt

tää elo vanhan parran
ja syvält syömmen tarhan

niin kuihtuu valo pois.

Jo kohta uuden unen
nään ja tähän sanaan

päätän tään.

Hymy

kasvojesi hymy
aina aamuani
koskettaa

ajatuskaan
lämmöstäsi
ei voi
antaa enempää

Ikirouta

Kylmä kärttää
kantojani,

huutoani aamuun
seuraan.

Yössä yksin
unohduksen

ajatuskin alta
karkaa

unelmien
karkulaiset

päästäin kaikki
kaikkoaa.

Tuskan päästän
valloillensa,

kantaa kauas
kylmäkin.

Vaan ei kauan
yötä kestä,

sanas avaa
sydämein -

aamut uudet
vartoaakin

tulevasta kuiskaten.

Sulaa vahaa

Sylis suli
kun sen
tuli
liekin
lailla
kuumentaa

palo valon
sielun
janon
sisimmässään
hiillostaa

varjot tanssii
uutta untaan
yössä
koihin aamunkin

antaa kaiken
toisillensa
nousee
kohta
tähtihin

Päivän valo

Uniani kukitat
aamuani sarastat

päiväin valoks
valloitat

uutta virtaa
saan

Äitimaan päivä

Maaemon sylin
kedolla pyhin
henkenä huokaa
lapseinsa luomaa
tuhoa tänään
vanhinkin siin.

Vaan sanastaan saattaa
tuo lempeistä suurin
ja kädellään kattaa
nyt sulattaa muurin
ja hehkussa syömmen
uus valo taas on.

Niin rakkauden vuossa
jo lempeessä tuossa -
pien kyyneltään kuivaa
taas elämän tuomaa.
Ei elo oo nuivaa
kun suurin taas huomaa

ja päivö taas uusin
nous vahvaksi tieks.

Tiivistettä

Yö minussa yritti
repiä kelottunutta
oveani auki
raivolla.

Toivoni unelmilla
tukevilla vahvistin
lukot ja saranat.

Tupani tuivertavan
tilkitsin valolla
ja sain pesääni

lämmön.

Ilo

Iloasi hivelen
ma
kaartasi kun
kosketan

Hehku syömmen
sisimmästkin
antaa aimo
suudelman

Varhainen lintu

Sanan sieppo
sammaltaa
oksaltansa yskähtää

Onks’ jo kevät
tullunna?
Joko saan ma
rykäistä?

Kohta kuirun
källi heittää,
tipin laulu
kaiken peittää.

Niin taas metsä
kailottaa,
eikä mantu
unta saa.

Suruvanaa

Öistä taivasta
piirtää kaipuuni -

kaartelevaa suruvanaa.

Laskeutuu luo
rauhan -

rannalle toivon.

Putoili valoja
pieninä sanoina,

kirkkaimmaks’ kaareks’
kukintoina.

Taivaanrannassa
kultaisia kuohuja.

Syvää sineä
sieluni synnystä,

puristi pisaran
hiekalle santaan.

Aamun apaja

Kuurasta aamussa
ajatus nousi,

huulia heränneen
hipaisikin.

Entisen ehtoon
pisarat polttaa

sanoja sielusta
syvältä suo.

Lauluja taivaasta
kirjaimet tapaa,

sydänten voimaksi
toisille tuo.

Löytänee aavalta
apajan aamun,

kultainen kosketus
kaipaavankin.

Taivaalla

Kaksi kantamoista
hapuilee

toivon taivaalla
liipottaa

toinen toistaan
tavoittaa

uutta unelmaa
pilvistä piirtää

ympäriinsä kaksi
kiertää

onnen valoa
hipaisee

hohtaa halona
tapaamastaan

haihtuu eksy
unistaankin

yhdeksi lyhdyksi
lämpenee

hattarana taivaan
valon

Toivo

Uupuneen suosta,
nousenko tuosta

lauluain piirtää,
taivaalle siirtää.

Lentoa taivoin,
yritin vaivoin -

vaan kestää se vielä
kipinä siellä.

En toivoo mä hylkää,
vaik’ taakkakin selkää

murtaakkin saattais,
painollaan vois.

Sana sanasta

Sulkani laulaa
aamua kohti

valoaan kaipaa
runojen polku.

Saankin sen synnyn
sanasi luota –

ymmärrys yksin
ei kauaksi kanna.

Toinen sen lentoon
aina niin auttaa!

Kahden on laulun
kauniimpi kaiku,

toistansa nostaa
lähteenä elon.

Kiitoksein saatan
sulle vain antaa.

Sanani sanastais’
vuoksesi sun.

Hyvääsi yötä

Hyvääsi yötä,
enkelten työtä

päästän jo maaemon
helpottamaan.

Annankin tämän
temppelin länän

uupuneen auvon jo
nuupahtaa taas.

Uinusten maille jo
valvetta vaille

matkansa päättää
tuo kirkaskin tie.

Putoilee valvetta
unteni jäävettä

sulattaa suoksi
leponi tuon.

Saloilla synkimmän sisimmän

Muuri murtumaton
sydäntäni kiertää -

vankkaa seinää
kivistä loppumatonta.

Etsin aukkoa –
pientä reikää

ulos kurkistaa valoonkin

Risukkoista sisintäni
taistelen auki avaraksi

Läpikäymättömiä orjantappuroita,
piikkiiseinäisiä karhunvatukoita

vanhojen tuntojen
ryteiköitä samoan.

muinaisten unelmien
ruusuryteikköjen raivuu

avaa syvältä esiin seinän

Vanhin vankka portti –
syvimmältä sisimmästäni

aukenee taas tiekseni
ulos valoisille vainioille.

Mudasta murheen

Kurja nousi kontaltansa
kaamos kajosi kaikkeuksiin.

Sirkosi säde surun yltä,
iloksi ohennut urkeni,

kuopi kuoma kantojansa,
ponnisti pahan pinnastaan.

Kirkastui katse kärttyisä,
lempeäksi lempo oikeni.

Uusi varsi vankkanansa
katsoi uusiin koitoksiin

Kaksi tietä

Tunne ohittaa järjen,
kiilaa ojaan armosta –
polullani yössä

ajaa

Ei konsana kohtaisi
ymmärrys ain pien’
vajaa

Hahmottoman kaikkeuden
olevaista – tietoisen polun
rajaa

Tajuntaa kaht’ erinmoista
ei verratakkaan voi
saattaa

Toinen perilläns’ jo
aamus’ kun toinen vast’
makaa

Syntymän saman
kaks’ muotistaan
valaa

Yks’ oli kajastus
kahden tien
alkaa

perille molemmat
pääse nyt ei
yht’aikaa

Toivoni minulle annoit

Tuskieni vuorelle
olin kiivennyt

pimeällä polullani
hiipuvan kaikusi

perään,

minkä olin tavoittanut

syntymäni aamusta
liruvan puron äänenä.



Huipulta maailman
kehänä valon sinä

piirsit

minuun kaikkeuden
kehinä värerenkaita –

eetteristä kaukaa
kuiskauksia
ikuisuuden matkan.



Loit elämäni
viettävälle tielle

suloisen sitkeitä
reunavalleja -

kannattimia yöni
ainaisen hapuiluun.



Toiveita, unelmia
uusia sanoja

kuiskauksesi kantoi.

Sen kerroit
minulle –

kaiken!

Yöni uupuneen
sydämessä.

Avain VII

Tänään minä
sinulle laulan,

uniesi polkuja avaan -
annan valkeutesi takaisin

yötäsi valaisemaan.

kuule kultainen kutsuin
avaja syömmesi sille,

anna taas aamusi alkaa,
jo yösi unhohon vaipuu.

Univärssy

Valoo vuota, jos on tuota
paitsi sydän pienoinen

Siipein suojan, Isäin Luojan
antaa unen kaunoisen

Ei lain pelkoo, kun jo selkoo
murheet yössä kaikkoaa

Antaa auvon, pienel' tauon
herää taas tuo virossaan

Sanattomat sanat

Sitä en sanonut,
että
            katkenneiden

lauseitteni takana
myllersi paljon.


Jätin kertomatta,
että
            puhumatta jääneet

                       asiat

rakensivat muureja.


Sanoiltani katkesi
siivet,
        kun
             olisin antanut
                     sielunilangan sinulle –


Liitämään läpi
panssarin,
        ettei
                enää tarvitsisi
puhua

turhia sanoja.

Lahja unesta

Ulos astut unestasi
valojen ja varjojen
taistelutantereelle.

Mitä tänään
uskallat
itsestäsi antaa

maailmalle?

Unelmasi jaatko
toisten tieksi?

Vai

lahjoja - ilon pieniä
pyrähdyksiä,
onnenkantamoisia?

Ei maailman mudassa
elämä etene,

jos

siitä pelkosi
palleroita
silmille viskelet,

toisen vihoiksi
yötä katseen
kasvattamaan.

On

valo aina tykönä,
kun unes aamuun
tuot.

Sanansyöjäaave

On sanain kadont’ siis jo haa..!
Sen yönkö aavekin taas saa..?

Syö kirjaimen ja toisenkin –
niin uupuu sanat lauseinkin,

ei kohtaa toinen toistansa
on pimeys sanain vastassa.


Kaks yrittää niin viestiä
vaan kirjaimet on pieniä

ja nekin katoo sumuunsa,
kun eivät saa ne toistansa,

vaan kaukaa orvot vilkuttaa
yksinäistään epäelämää .


Ei saata tuota ymmärtää,
toisel' käteen tyhjää jää

ja kahden sanat toisillens'
jo ohi lentää - kauas pois.

niin yksinäin’ jo toinen pää
ja vuottamaan se siihen jää,


jos tulis sana takaisin
on kylmä, myös jo pimeekin.

Vaan tuolta kirjain pilkistää
on sillä pieni vierellään.

Se sanaa raahaa perässään
ja perhe lauseen muassaan.


Ei haamu yönkään niitä saa
kun toinen toistaan rakastaa.

Koht’ ymmärrys on kohdallaan
kun kaks’ taas saattaa sanoillaan

taas toisiansa halata
ja lämpöö saada samalla.

Kuivuvia valounia

Mis’ on mielein
syöveri –

unelmieni pohjaton
kurimus?

Ei sitä silmäin
kohtaa –

korvain ei sen
huutoa kuule!

Valoisien värssyjen

            juuret
                        hiipuvina
                                    varjoina


uumeniinsa imevät
myrskyisät pyörteet.


Ajattomaan hahloonsa
noruvina kuivuvia

                                                valounia

Uupuvaa yötäni niin
valvon.
                                            Katsettani nostava

                               hiljainen

                                                pilkahdus

       jossain.

Laulua kaukaista
korvani kuulee,

pielukseltain päivä
kun nousee -

varjoni yöstä hohtaa taas

            elämää

Sanan polttopiste

Suuni halajaa
uusia sanoja

tietänsä lihaksi
maisen olon -

mielein varrelle
versoksi tajun.

Vaan

kumpi antaa
toiselleen omast’,

voiman valoaan
sisäisen tuen?

Kielen siemen
ajatuksen alun -

vai

aatoksen kipinä
kiteenä sanan?

Kasvattaa köynnöstä
kuroa kasvuun

toistensa kohdata
pisteessä elon.

Wanha kevät

Virsuin vanhoin vuosta maan -
ymmärrystään ammentaa

syvält’ sielun sammioista -
kirkkaan lähteen tähti loistaa

uutta voimaa kevääst’ saa,
nostaa kannat - lennähtää.

Liitää yli talvein maan
liihottaa ja kiinni saa

kevään korvat - lerpattaa

kurkkaa kohta aurinkokin
aamussansa aivastaa.

Kahdessa maailmassa

Untako nään
vai valvetta vainen

muutoksen maan
kultaisia portteja –

Herääviä toiveita
kultaisten kehrien

nousee keväiseen
multaan mustaan -

unisia pyörteitä
lauluksi toiveiden,

pääsyään vapauden
kutsuiksi kuiskaa

aamua uutta –
unestain herään

Unitukkaa

Kaukana unissain
aamua laulan –

kutsun jo ovea
elämän valveen –

Siintävät helat, kunis
löydän ma salvat.

Riemuni rikkoo jo
kalmoni kalvan.

Ilkamoi epatto ja
vastaankin hankaa,

vaan karttua virkoovaa
turhat ei katko -

katsettain kirkast’ nyt
vaivaa ei malka

tanakan tällin siis
uksehen mäiskään.

Silmäni avata nyt
aamuuni saan.

Sanan kehdosta

Kätkyessä valon
vallan

uinuu pieni
sana tuo.

Vuottaa matkaa
aamunvärssyyn –

hieroo silmää,
voimaa luo.

Koht’ jo herää,
saattaa lentoon

vanhin sana
maammon myötä

tyrkkää liitoon
ylös saakka

syliin elon
nousevaan

Polkuani seuraan

Minä kerroin sinulle
pienillä sanoilla

                        salaisuuksia.

Ne saivat virtaa
unelmista ja kasvoivat
valtaviksi möhkäleiksi
sydämen kaappeihin.

            Unia, unelmia -
            kantohankisia -

kevään lämmöstä
askeleen alle
murenevia polkuja.

            Unien suosta
            nouseva virvatuli.

Sieppaan merkiksi
lähtökohdan upottavaa
matkaani varten.

Kaukaista kiintomaata
kajastaa taivaani
rannassa.

             sinne sytytän
             merkkituleni -

                        sinulle -

            vastaantulevalle

Kulkijalle - ettet
sinäkään eksyisi


matkallasi mustassa maassa.

Sielun lauluja

Täältä ei lauluni ikuna karkaa
ei uneni lentohon nousekkaan enää.

On leponi syvä, nään yönikin kaukaa -
huomisen maasta taas ääniä raikaa.

Kaikuna vuotaa lupauksen lempeän -
haamuina vanhojen unelmain kuolleiden.

Särkevät toivoni murtuneen selän -
kaipuuni kantavan rangan ne polttaa.

Hiljaa nyt nousen maan hämärän mullasta -
kutsuni huudan jo taivohon viimeisen.

Toivoni laitan nyt ainooseen kortehen,
syömmeni kuuloa eetteriin höristän.

Laulusi kaikaa siis kaukana kuitenkin -
untani vartoo se sävelin sävyisin.

Syliinsä sulkeekin nousevan sieluni.

Viimeinen hyvästi

Kerran kutsun vielä
sinun lauluasi –

sinun tuuliesi
kuisketta kaukaa.

Horisonttiin lipuvan
purteni vanavedestä

hiipuvan hyvästini
hetkiimme huokaan.

On mielein jo matkas’ ja
sieluin tuolla puolen,

uusia sanojaan nostaa jo
laitamyötäinen vaisu.

Ja käännän katseeni
uuteen aamuun.

Kevään henki

Virkein varvuin
kevään palmuin

nostaa keiju
katsehen.

Uutta voimaa
mahlain soimaa -

virkoo elo
tantereen.

Kutsuu virkku
maasta mukaan

kevään kaikki
kukkaset.

Lauluun nostaa
lintuin syömmet

herätykseks’
nukkuvain.

Aamu pauhaa,
lämpöö lauhaa

nostaa rinnast’
äitimaan.

Kultaa mannut,
talvein rannut

kuivaa Emo
yöstä näin.

Nousee halo
kirkkain valo

hengen pienen
silmistä.

Katseen sinun
huomaa kutsun,

siivet sille
kasvattaa.

Kontra

Toiset


             hiljaiset
             nousevaiset
             säteileväiset
             kirkastuvaiset
             hehkuvaiset
             rakastavaiset
             kutsuvaiset
             lainehtivaiset
             hiipuvaiset
             hiljaiset
             uniset
            öiset

minua luotaan

~X~

Sinun sanas’
minut avaa

ymmärryksein
uudeks tavaa

nostaa tuulet,
avaa huulet

suikkaa suuta
valoon päin.

Sielun sisaruksia

Askel askelelta
ylemmäs kapuan –

sieluni sopikoista
vastaan tulevia

                        T-U-N-T-E-I-T-A

Ystävällisiä – uusia -
murheellisia – vanhoja –
epäluuloisia – ikuisia –
iloisia – vankkoja –

                        K-A-S-V-O-J-A.

Riemuisia jälleenkohtaamisia

                        Sinut minä

                        M-U-I-S-T-AN

sydämeni sopukoissa
aukeaa taas kotiovi.

Väsynyt myrsky

Uupunut tuuli jo
laskeutui rantaan.

Luo kallion sileän
hiipuvi uneen.

Meren sinestä
laineiden lohdun

tuuditti usvaksi
väsyneen myrskyn,

voimaksi nousta
taas pimeyttä

vastaan

Ylpeys

Ylpeys nousee

ansa laukeaa

olen otettu

Vaalien

Kupeesi sido
armaani lämpimin,

vuotasi täytä
heinäin kuivin –

tulee yöksemme
ikihyytävä talvi,

jonka muistoja
lauletaan kaut'

uuden maan
aikojen alun.

Heikot niin
suohon lauletaan,

kuin arvoton
luomansa ois –

Yrittää pitää
näin heimomme

tulia yllä
leirien turvanaan –

kalttaa laumoja
susien ahnaiden –

kaataa pimeän
portit ahneuden

Kevään korvalla kuulen

Aamusta ensimmäisen
*~palon~ *

sanani souti
syville vesille

~~~~~~unteni apajille ...............yötä pakoon ~~~~~~


Rannalle huomenen nousi

laulu

uusia versojaan
hapuilemaan
taivasta

Kasvamaan vankaksi elämänpuuksi
.
.
.

~*~

Laskeutuu taivaan

lintunen


Kirkasta valoaan
päiväksi laulaa


~~Sen kevään korvalla kuulen ~~

Varasana

Kaivoin varasanani
takataskusta.

Sillä avasin arkkuni
ammoin unohtuneen.

Täynnä pudonneita
pisaroita,

helmiä menneiden
päivien -

kauhtuneita kantaatteja,
vanhoja virttyneitä
kopuraisia kirsuja,
loppuun niistettyjä
napasanoja,

Sielun sikiönä
syntyneitä.

melskassa möyhensin,

esille asetin –

Tarjottavaksi tautta
unhon –

uusia ne ovatkin.

Sateenkaari

Lapsen lailla
yöstä nousen

uuden aamun
henkein saa.

Lausun ensisanan
ihkauuden

Herättää se
kehon voimaan.

Kuulen äänen
valon kutsun,

värit kirkkaat
silmäin avaa

täyttää sielun
sateenkaareks'

uuden laulun
taas tavaa

Kevään kikatus

Kevätperhon
lepatus

Pikkulinnun
papatus

Kevään koi taas
kikattaa

lemmen voimaks'
- Jo napatkaa!

Ensilento

Kuulin laulusi
tähtien takaa

säveles' kutsui
sanani liitoon

Opetit minun
sieluni lentoon


Aamua kohden
siipeni liisi

pilvien ylle
värssyni kantoi

Kärjestä sulkain
viima jo karkas'


avaruus unteni
ylle niin aukes'

suuntana tähtein
kirkkahin portti

matkani alhaalta
kohdennan sinne

Sana hukassa

Tänään kysyi tyhjä paperi,
”Minne haluat karata?”
Sana siellä toinen täällä.
yritin niitä napata…

Yksi luirahti -
unohtui…
toinen karkasi
käsistä…
Kolmas kipitti
karkuteille…
Neljäs nurisi
nurkan taakse…
Viides viiraten
vilisti…

Kynäni katkesi
sanan karussa -
kimposi katki
kielen kampi…
Täräytti tarinan
lättänäksi…
Rutistui paperi
tolloksi

Henkeni salpasi
sanaton tila -
Tyhjeni lärpättimeni
vetoluu…

Äkisti sana
kikerehti –
kuiskailikin
selkäni takaa..

Olikin korvan kannassa –
piilossa puheenparresta
Runosuolesta
hukassa…

Enkä aloittanut
alusta…

Kaatuva sana

Ei kierrä
himmeä

sana

uutta sarkaa
syvemmäksi

itää

oraaksi kevään.

Ymmärryksen karsta
hapettuneen

mielen

menneisyyden unia
kuluneita

kerää

luutuviksi kapuloiksi
etukenon.

Aamun kasteesta

Sielunsa syvässä
lammessa aamun,

raikkaaks' kastaos
sanainsa vuosta,

sinestä orvokkein
taivaan kasteen,

silmäinsä avaa
katseensa koihin.

Seuraa nyt siipeinsä
kutsuvirtaa

nostaos pyörteeseen
korkeimman valon

liitää jo voimana
voittaakseen yön

Odotus

Tuhansien järvien
rannalla
minä lauluasi
odotan.


Puristakoon murheen
mantereet hiljaisella
voimallaan juuristani
tuhansia timantteja

yöni valoksi.

Sulakoon jääkausi
sydämeni kylmettyneen
ympäriltä

pauhaaviksi virroiksi

nostamaan toivon
tulva huuhtelemaan
valonkaipuuni
rantahietikolle,

miljoonien hiekanjyvien
lämmöksi.

Minä jaksan odottaa

laulusi paluuta.

Kevään toisen
tulemista.

Siirtymiä

Tätä sanaa
en halua
hakata kiveen

sen sinulle
kuiskaan tuulen
puhallettavaksi

ylös vuorten
rinteitä, kohti
kuulaita korkeuksia

missä valon
nuput aukeaa
aamuksi kuulemaan

laaksojen lempeää
laulua – mannerten
syleilyä liikkeessä
ikuisuuden

Ristiaallokko

Kaukaisuuden merten
takaa tuikkii
muistojeni pieni

sarastus

Matkalaisen iltanuotiosta
hehkuna syntyvän
feenix-linnun

ensihuuto

Roihahtaa loistoonsa
ja yhdistää siivillään
yksinäiset mantereet

toistensa aamuksi
väreilevien vesien
ristiaallokossa.

Tuliainen tuhkasta
tulleen tulilinnun
kirkas kultainen

valo

Aamun lähde

Valon lähde
pulppuaa alta

pohjan - yön
syvimmän kaivon.

Kuultaa kuplina
poreina toivo,

säteeksi rannalle
aamun taas versoo -

kasvuni päivän
siitä taas

ammennan

Pohjavettä

Sanoihini nouseva
kirkas pohjavesi
aamuisessa

rantahietikossa

kutittelee santaisia
varpaanvälejä
harottamaan

l a u s e i k s i

Simpukoiden laulua
kuohuvista koskista
ylävirran suuntaan

kostutti jo huuleni

Kärsivällinen

Tuhansien järvien
rannalla
minä lauluasi
odotan.


Puristakoon murheen
mantereet hiljaisella
voimallaan juuristani
tuhansia timantteja

yöni valoksi.


Sulakoon jääkausi
sydämeni kylmettyneen
ympäriltä

pauhaaviksi virroiksi

nostamaan toivon
tulva huuhtelemaan
valonkaipuuni
rantahietikolle,

miljoonien hiekanjyvien
lämmöksi.

Minä jaksan odottaa

laulusi paluuta.


Kevään toisen
tulemista.

Kaikkeuden tuulia

Rikkonaisten polkujen
avoimina
huutavat risteykset

kutsuina hämärään
hiipuvaan
horisonttiin.

Vaeltavia hyytyneiksi
väsyneitä
vilunilkkojani

polkemaan kivettyneitä
elämän kuoria
tähtipölyksi -

vapauttamaan mustuneiden
elämänhelmien ketju
valovirraksi

Kaikkeuden
tuuliin ulos

vapaaksi

ymmärrykseksi

Aura

Valon säkenöiviä
kipinöitä horisontissa.

Nousee opaalinhohtoisesta
merenpinnasta tuikkien

lähestyvä voitonmerkki -
aurana lähenee.

Yksitoista aamua
kurkoittaa kosketukseen.

Jokaisen lempeät
silmät hyväilevänä

ymmärryksenä

kivisellä rannallani
lakaisevat laulullaan

sanani purjeet
uudeksi tuuleksi.

Valkeilla siivillään
nostavat sieluni

mukaansa

viemään kevättä
nousemaan pimeän

pohjolan valon auraksi.

Sana syö

Sanani söivät
minut

valveeni kuoppaisella
kantatiellä

unitukkana takkuili
ymmärrykseni

tajuntani
tasolla tollolla.

Miksi puree
käsi koiraa?

Kuivattaa kynä
kieltä?

Heräsin väärällä
jalalla

sillä viimeisellä
venkuralla.

Runoripuli

Runoripuli
lorisi yössä.

Sanoja äyräinä
syöksi vuoksi.

Lauseina lätisi,
levisi luututa

värssyt vetelät
pitkin pienoja.

Vihkooni imutin
kanteni välihin

kasasin nyppiä
varpusten parvena

liidättää inehmoin
ylle ja ripauttaa

lupansa lorauttaa
kerkeenä hetkenä

Lukijan yökätä
tarinan päälle.

Kevättä ilmassa

Orastavan kasvun
henki leijaili
lumisen niityn
päällä

Etsi hangelta
kasvavaa kevään
silmää pesäkseen
levon

Pitkältä matkaltaan
uupuneen lennon
jäätämät siipensä
laskee

Nousee hengen
levänneen siemen
sulattaa kesäni
takaisin

Klik

Lue minuun
avaimesi kehä

kanta käännä
yöstä päiväksi

portti aueta
aamun kajoon

Avain VI

Avaa sanasi
unesi valoksi

kuiskauksen takaa
ajatusten lähteen

kertomaan oman
tiesi suunta

aamusi vanhan
päättämäsi polku

Keskitalon henki

Yskien ukset
vanhan tuvan

uusia tuulia
arastaa.

Onnen muistot
muinaisuuden

elon aamust’
kurmottaa.

Voi kun vielä
pieni Pentti

siroja jalkojaan
kapsauttais.

Vaan jo lähti –
ylös tähti

syttyi vanhan
muistoksi.

Veli Paavo
ensin hiipui

vaimons’ jäi
vain jälkeensä.

Annan matkaa
vielä jatkaa

mökin henki
seuranaan.

Ulapalle

Kerää nyt aamuni
kukka vaivainen
terälehtensä kuihtuneet -

katseensa nostaa
kohti nousevaa
elämää lempeää.

Suonet sanojen
kylmistä öistä
sihahtaen haihtuvat

kauhtuvaksi usvaksi
rannalla unohduksen
poltteeseen tietoisuuden.

Taas yö laskee
syvyyksiin ja
työnnän päämääräni

kerkeän katamaraanin
puhtaisiin kuohuihin
ulos ulapalle

vietäväksi
elämän
avomerelle

Säilä

Varrokaa varjot
alhaisen nimen -

kynäni tuokaa,
huutaa se ruokaa -

sanani kalskaa
hurmetta huokaa -

valoaan vuottaa
voitoksi yön.


Kuulta tuo lainaa
läsnänsä-lumon -

tähtein katseest’
unelman matkast’ -

tulilla revon
karaisee karkens’ -

radalta lintuin
rikkauttaan kehrää.


Kohoaa aamust’
tantereel’ korskaa,

koronan valosta
sielunsa kastaa

säiläni sulka ja
unia pimeyden

valoksi luo.

Uni aamun valveesta – elämän alkuräjähdys

Avasin katseeni
aamuni valveesta
kirkkaaseen avaruuteen,

kun tajunnastani
lohkeaa
ymmärrys käsiini –


Olen saapunut
uudelle elämään
puhjenneelle ikilähteelle,

syvyydestä pulppuavien
sielunvirtojen
aamunhetkeen.


Kutsuaan kurkottavat
jyvät laulavat
tietään tähtiin

kiehuvan
kuplivassa
valon sinisammiossa.


Tyhjyyden unesta
heränneet kipinät

tanssivat pimeästä

ylös ymmärryksen
helmirataa –


kutoen toisistaan

-v-e-r-k-k-o-a-

pyydystää hiipuvat
säkeneet mukaansa.


Ykseyden itsenään
pyörteilevä

tietoisuuden kaikkeus
tiivistyi ajattomuuden
puristuksessa helmeksi-

sanaksi

ja se putosi
korvaani.

Avain V

Pieniä pilkkuja
reikiä unesta

helminä seurata
valon tietä.

Toivon hetkien
ilon avaimiksi

enkelin sulkien
kuulaita vetoja,

luojansa luomina
elämän kasvoilla

Sykkyröitä

Näin sinun untasi
valveen väärältä puolelta

suittuja suortuvia -

sisäisiä sykkyröitäsi
suloisia ihaili
ymmärrykseni -

Mieleni mutkainen
levoksi raukeni -

yöni onneksi
takaisin uniisi

Lempikiusaaja

Lempikiusaajani
sieluuni syöpynyt

jälki

muistuttaa aamuin
illoin,

valon hiipuessa –
sarastuksen noustessa

pitkällä varjollaan
unteni valtiaana

valveeni valosta
unelmieni ilosta

sinusta

Unikoto

Etäällä Unikodon
kaukomaassa herää

sanojen aamu
valveen valoksi,

ymmärryksen iloksi -
toistensa kohdata

Tuprahtaa pilveksi
Elämän ylle

Pieninä pisaroina
polkujen kasvaa

Silta

Yöni unesta
laskeutuu

tähtien pisaroissa
tulevia

unelmia -

Kutsun valoasi
luokseni

heräävään aamuuni
uskoa

kantamaan siltani
siipiä

huomisen yli
tuskasta

pois

Siemeniä tuulessa

Haihtuvaan sumuun
piirsi sanasi
ensimmäisen nimeni

hiipuvasta aamusta
aurinkosi tuuli
nostatti uneni

s i e m e n e n ä t u u l e e n

silmieni nähdä
kaukaisimmat
unelmat,

joita en vielä tiennyt
olevankaan,
laskeutuakseen

sananjyvinä

itämään
uutta
ymmärrystäni

Kurkotus

Kantta taivaani
kantaa

unelmani ymmärryksen
avaruudesta,

sydämeni valon
varsi

piikkisen matkani
maailman

mullasta

Ilman kenkiä

Pyyhkien jään kasvot
hileinen tuuli
avaa lumesta
kuultavan syvyyden.

Nousee valo
lammen katseen
talvisesta ruudusta
unohtuneena kesästä.

Astuu kenkiini,
vie kevään kevein
askelin mieleni
satamaan suven.

Sieluni ulpu

Aamuni ilo
päiväni paiste
iltani valo
yöksi uupuu

sieluni ulpun
nuokkuva varsi
nousee taas
eloon, tähtien

kiertoon kurkottaa kauas,
aikojen takaa
unesta valon

Ymmärryksen kieli

Jos päästät sanasi
vapaaksi iäisen äitimaan
kielellä - jää se liian
syvälle ymmärrykseni alle

matavaksi maan virraksi.

Jos laulaisit minulle
enkelien kielellä –
en korkeuksista kuulisi
sävelesi kirkkaan sanoman

häikäisevää sinfoniaa.

Kun kuiskaat minulle
antamallasi ensimmäisellä
kielellä – näen sanasi
ymmärykseni pergamentilla

kirjoitettuna sieluni valolla .

Sananpoikanen

Ihka uusi Sana
säntäili pientareilla -

huusi tomerana
öisiin metsiin -

kailotti vuorille
tuhisi tattina -

kasvaa, jos viitsii -
Voimaa jo läntänä

uhmaksi uuden
maan vaaroille

Palvelija

Kumman näit ensin?
Sen kruunaamattoman
kaunottaren tai
komean nuorukaisen?

Vai sen äänettömän
apulaisen, nurkissa
hiljaa toimittavan
näkymättömän kukkasen?

Uupumatta rakentaa
laulujen siltoja,
siivoaa sortuneet
toivot ehoksi.

Mikä on rakkaus?

Arvostuksen sivujasi
kääntelevä ihailija?
Silmiesi kaukomaa vai
kaukoputken vakaa jalka?

Korva ei kuule –
katse ei kohtaa
heti viimeisellä
rivillä istuvaa

ensimmäistä valon piikaa.

Tyhjyyden kurimus

Hyytävä kylmä
kynsi raapaisi
sydämeni kaarnaa.

Sanattoman kuvajaisen
jähmettynyt tanssi
rampautti lauluni.

Tyhjyyden kurimuksesta
kaaoksen kuningas
yritti kaapata

ruorini –

mutta haroi vain
olematonta toivottomuutta
turhaan -

eikä sydämetön
sielunsa ymmärtänyt valoa,
jolla purjeeni

puhaltavat henkeni
kauas ulottumattomiin
takaisiin elämän

horisonttiin -
linnuksi
sarastuksen

Valon kukka

Murheen virrasta
nousee kukka –

Valonsa läikkyy
renkaina rantaan –

Väreet nuo arat
santaan tuo rannun –

nousevan ummun
iloksi kasvaa –

Herää jo kaislat,
kumartaa alas –

Untensa enne
aamusta alkaa,

koittaa jo sarastus
uuden koin.

Elämän jokikin
kääntää suunnan –

Linnun maitona
nousee latvaan,

lähteensä löytää
kukkakin taas.

Avain IV

Pilkistää lukosta portin
unelman kajoa tilkka,

pisara valoa yöhön,
huuhtoo palaset murheen -

ajassa unohtuu hiljaa,
liukenee elämän vuohon -

kutsuksi sanasi valon

Kallioni

Hämärtynyt katseeni
etsi usvaisen mieleni
sopukoista kasvojasi.

Ymmärrykseni peilissä
huureeseen piirtyneenä
vain muistosi ääriviivat

kivettyivät koristeeksi
kaukaisen ajan muistoksi,
järkäleeksi sydämeni painon.

Hakkasin nimesi kylmään
rosoiseen pintaan muistaakseni
elämän, jossa synnyin

Sidoin muistojeni paaden
selkääni vahvoin sitein,
sieluni sitkein nahkavitjoin,

etten enää kadottaisi
sanasi suloista sointia
umpeenkasvavilla poluillani,

yksinäisen vaellukseni
langanohuella kultaisella
tiellä tietämättömän rajoille.

Kivestä kasvoi kallio,
tähdenkajosta kuunsirppi,
auringosta aikojenalun

ymmärrys

Ja taakkani kantoi
minut takaisin perille
siipeni synnyinvalkeille

Taru kohtaamisesta

Alla holvikaarten
vanhan tammen

pyhän neitseen
syliin syvään

kimpun laskee
luottamuksen lempeän

yksisarven kalvas pää,
painaa silmät

uneen salpaa
ymmärryksen avaruuksiin.

Kaitsee kolmen
vartijansa varjot

ikimaasta saakka
kantaa valoks,

viisauden lohikäärmein
kahta syleilevää

pientä alla
lehväinluolaa elon

Pisara

Ruokoni taitoin
aamutuulessa kahisevassa –

sydämeni virrassa
ymmärryksen kastoin –

Sieppasi ajatuksen
pisaraksi kaikkeuden

syvyyttä tipahti

sanojen synnyksi
papyruksen valoksi

kuivui tietoisuudeksi,
kysymykseni kirkastukseksi –

Käärin rullalle
ja annoin

sinulle

Sielun temppeli

Tuulten ja myrskyjen
läpi kannat

lepattavan valoni
sammumatta -

puolustat ymmärrykseni
kehtoa loppuun asti -

kanna matkani vielä
hetki murenematta,

elämäni temppeli -

sillä sijani ei ole
vielä tässä

~♥~

~ ♥ ~
Elämän
matkan
v
a
r
r
e
l
l
a

pelkkiä piikkejä

ilman ystävää

Sielunystävä

Yksinäisiltä poluiltani
eksyin yössä
pilkahtavan lyhdyn
luokse.

Portaille kutsuksi
jätetylle kulkijan
huomata.

Ikipuisen harmaan
oven pienassa
kyltti:

”Tänään et ole yksin”

Kolkuttavan päästit
sisään – ravitsit
elämällä ryytyneen
polkuni –

Täytit tunteideni
äkkijyrkät syvänteet
toivolla –

Rosoisiksi rapautuneen
iloni paikkasit
murheista –

Ja annoit uneni takaisin:

Sen, joka kertoo
sydämeni avaimet
unohtuneen mattoni
alta löytävästä

Ystävästä – Sinusta

Ikuisen sieluni
matkan ymmärtävästä
oppaasta
ja toverista.

Ja kaikkeuden
loppuun nimekseni
tuli:

~ Tänään ~

Feenix

Unelmien ääriltä
hiljalleen leijaili,

yötaivaan hämärästä
himersi kajoa.

Laskeutui sanoina
korvieni keroille.

Supisi syömmeeni
kuiskauksen kutsun.

Pesistä tuulen
toivoni keräsin

pilkahduksen valoa
risukasan pohjalle,

rakensin rangaksi
lauluni siiville,

nostamaan palaneen
sieluni liitoon

takaisin latvoille
onnen virran

Pesästä

Lehahtaa lentoon
pesästään

parvi kasvavain poikasten -
vie matkansa kauas

♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ langoin kultaisin

maan ääriin, kaikkeuteen -
juurinaan ankkurit sydämen

pois luota
emon huolehtivan

Visupusu

Ajan illassa
yhteisen

rakkauden
iltaruskossa

kiintymyksen kainalossa

vaihtui hampaat
vanhain

iäisen polun
kihlana

suutelossa
visukinttuin

Kevään portti

Portist’ kevään
kajo jo nousee

Talven selkä kuni
taittuvi taas,

yön viitta päivää
jo karttaa

vimonen viima taa
saloin sujahtaa

nostaa unest’ talven näin
koitto päivän saran

aamuks silmun nousun
portin avaa taas

Kevätheinää

Pieni värssy
poksahti pankolta.

Sanoiksi sikisi
lattian rakoihin.

Yksi nousi,
kurkisti natana -

hiipi heinänä
kutkutti kainaloon.

Toinen röllinä
räpsähti naamalle.

Illisti inhasti,
katkesi kamaraan.

Kevättä lienee
rinnassa sanain.

Latvuksissa

Kasvettua sanasta
syntymäni hetken –

Mikä olen tänään
heränneenä elämään?

Sanojeni summa?
Huutavan ääni

korvessa?

Tuuleen hiipuva
kaiku - kutsuvan

kuiskaus?

Vieläkö lauluni
värähtelee valosi

kehrässä?

Vai liidänkö vasta
latvojesi

alla?

Kun sfäärien väreistä
siipeni

rakennan

Valo

Valo päiväksi
ensimmäisen sanan –

katosi tyhjyys
pimeyden viitan

Lumikeijuja

Sanasi herätti
lauluni kukkivaksi

värimyrskyksi
polkuni varsille –

Valkeat pientareet
täynnä kimaltelevia

l u m i k e i j u j a helmeilemässä

kuuta luokseen –
tähdille kirkkautta –

äitimaalle lämpimin
halaus auringossa,

unieni vahvoiksi
valon vartijoiksi

Kuu

Veli kuu
kuiskaa tuuleen
unisia lauseita –

rauhan uupuneille,
vuosien huumassa
unohtuneen unen

kuolleista herättää

Tuulesi tuomaa

Vihreät niityt
sinun tuulesi
tuoneet

Sanat pilvien
haperoista ripahtelee
kasteeksi mielen

mustan mullan,

nostaa nuppuina
kesän toivo
ylös elämäksi

Timantteja

Varjojen väliin
avaa aurinko

pieniä ikkunoita –

Huurteisia timantteja
luotsiksi mielen,

Poimin sen pienen
kirkkaimman katseen

Vetten päällä

Samaa maailmaa
kuljen aikojen alusta.

Ropisevaa polkua
seuraan taas

syvän veden äärelle.

Siemaan unteni usvaa,
lausumattomia ajatuksia

rantahiekkaan sanoiksi
kahlaan.

Kohoavina kuplina
tieni taivaanrantaan

tavaan…

Viljaa

Viljavaa kulottunutta
sanaa lainehtii

ristituulissa ymmärryksen
vainioilla

auringon kuuma kilo
huokaa loppukesän

sadonkorjuun päivää

Kiittää aavaa
sielunmerta –

matkaan väsynyttä
sydämen orasta

ottaa omansa
isolla halauksella

ja tekee suuren
lauseen

Lempeitä marjoja

Uneni avasit
puhalsit henkiin

versoja latvoi
ilon oraaksi

juurtui lämmöksi
sydämen juureen

marjoja pieniä
sydämenmuotoja

pulpahti varpuihin
suruisten poimia

väsyisten viroksi
lempeiden lumoksi

täyttyvi metsä
punasta lemmen

Kohtaamisia

Vuosieni varrella
helmeilevinä pisaroina
elämän nektaria –

Kultaiset helmet
ihmis’sielujen kohtaamisista
rikkaudeksi matkan –

Noruvat juurilleni
vahvistavaksi kimpaleeksi
sydämen voimaksi –

Kasvuksi sanojeni
kimpun ojentaa
takaisin ymmärryksesi

kristallivaasiin

Sydämeni kiharoita

Harmaita hiuksia
hopeisina kirjaimina

uupuneilla harteillasi

kertoo matkamme
tarinaa hiljaa.

Syttyvän lemmen
kietoutuvaa hiuspunosta.

Mustasukkaisuuden
Kitkerää takkua.

Palaavan ilon
anteeksiannon suortuvia.

Myötäelon kirkkaina
kiiltäviä kiharoita.

Harjaan hymyssä tuuleen
sydämeni kiharat.

Sielujen tanssi

Katsot minun kaunosielu
vuosien väreet silmilläsi

Yhteinen matka sieluissamme
vuosituhansien virrat

soluissamme kantaa
kauas tulevaan
aina yhä iäti.

Samasta sanasta
synnyimme – yhteen
valoon kasvoimme.

Sielun tuulet lennättää
aatoksemme yhteen
saattaa,

Tanssii ympäri
kaikkeuden tahdon
siivin suloisin

hamaan asti,
ikuisuuksien
kirkkaan kedon

Muisto polussani

Unohtunut ajatus
sieluni syvältä

vaatimalla vaati
tulla esille.

Tieni alusta oppaani
ensimmäinen rykäisi:

Muistatko vielä -
lupasi annoit,

jos voin katsoa
muististasi polussani

olevan maisen
matkan tehtävän?

Ymmärrykseni iloksi
virkosi – kasvuksi

luvatun maan,
vihannaksi viisaudeksi.

Avain III

Valoni aamussa
herättää kasvosi

Kehosi lämpööni
unesta herää

Tuoksuni metsästä
aukaisee aistisi

Kasteeni ruohosta
huulesi kerää

Aamusta laulusi
minusta nousee

Päiväni vihanta
kulkusi ruokkii

väsyneen matkasi
iltaasi juokse

tuon unesi avaimet
sydämes luokse

Rakkauden hiekkalinna

Sanat jyvinä totuuden erämään
nousee hiekkamyrskyksi korkeuksiin

murenee kylmyyden kalliot matkaan
Katkoo torat – hioo himot

Lasittaa ivan veli tulen myötä
vihankin vesittää sisar veden kanssa

Laskeutuu tuulesta iloksi lasten
rantahiekaksi tarinain piirtää

kasvuksi rakkauden hiekkalinnain

Vuorten tuulet

Kaukaisten vuorten
tuulissa huokaus

kirkkaus nousee
askelten rientää

rinteet sortuu
laaksot lavenee

syvätkin vedet
kuulaaksi lauhtuu

Elämän aamu
syliinsä sulkee

Avain II

Sinä annoit
minut minulle -
minä minut
sinulle.

Tiemme aukeaa
yhdeksi oveksi
sydämen kruunun
tiaraksi.

Avainten avaimeksi
Sinuun.

Lintu

Hyytyneenä
talven pörröinen
lintu etsi
jäätyneitä jyviä

Yössä noussut
uusi oras nosti
varhaisen kevään
pelastamaan

polon

Aamu

Unohda pimeys,
aamu on
täällä.

Kohta jo
nousee
sarastus

kaino.

Herää
nyt yöstäsi
lapseni

nuppu.

Säde tuo
kultainen
valaisee

tiesi.

Kaijalle

Palasi leikki
lasten isojen,

kun valosi
kultainen

herätti tunnot
unhon.

Toivoks nupuista
kärsimysten

nousi kasvu
liitoon - ylös

tähdistöön Otavan
voimaksi elon

Tähtiin

Alussa oli sana –
se ensimmäinen,
jolla kirjoitettiin
sinunkin laulusi.

Hiekkalaatikolla
heitit hiekkaa
toisten silmiin,
etteivät toiset

näkisi, kun
halusit leikkiä
toisten leluilla
omia leikkejäsi.

Kun kasvoit,
rallattelusi himersi
toisten lasten
kuorolaulun.

Nyt uuvahtanut
ymmärryksesi
ja säikky
sydämesi halaa

kuivia elämän
rankoja hyytävässä
sielun
kaamoksessa.

Mutta sana,
joka sinut synnytti
vanhempiesi huulilta
puhaltaa yön

pilvet hellästi
kirkkaaseen tähtiyöhön.
Ja se sana
on Rakkaus.

Lokki

Yksinäinen lokki
rannasta eksyneenä -
ulappa vain
seuranaan.

Horisontti määrää
kaipuun suunnan,
vaan sitähän
se koti aina on…

sydän matkalla
määränpäättä…
kunnes löytää
itsensä.

Pala onnea

Tänään en
jaksa olla
kokonaan
onnellinen -

laitan osan
piiloon
pahan päivän
varalle

ikävän alle

Ritari

Se yksi sana
minutkin synnytti –
se ensimmäinen,

jonka löysin minäkin
aseeksi pahuutta
vastaan.

Puolustamaan elämää,
sikiämään uskoa
pimeyden kujille.

Löytyi sana
haltijansa jäämä
kidasta luisen

kaatuneen
lohikäärmeen,

kuolleen toivottomuuden
vartijan.

Sanan murtuneen
sydämen taoin

teräksi taistoon
pimeyden voimien.

Kasvoikin kalpa
elämän synnyttäjäksi –
lasteni loihtijaksi.

Ritaroitiin minutkin
isyyden valalla
pienteni turvaksi.

Linnani rakensin
vakaaksi ” Uskoksi”

Ratsuni tottelee
nimeä ” Toivo”

Miekkani kantaa
nimeä ”Rakkaus”

Ja itse nyt
kannan nimeä:

”Ukkomies kaikilla
mausteilla”