Merihevonen

Rantaan aamun kahlasin,
siel’ toivon nokkaan istahdin –

nyt ikävä tuo keinuttaa,
luot’ aallon merihevost' vaan –

mun jalkain juureen onneton,
sil’ surukin ja väsy on –

tuon yksinäisyys liikutti,
mua kaipuullaankin herätti –

”En jaksa enää kurottaa,
kun syvyys mua janoaa”

se sanoi hiljaa – uinahti,
koht’ sisin sen vain karahti –

ja valoks nous’ pien’ lehahti,
nyt kauneus sisält’ aukesi -

koht’ kultahiekkaa hepo käy,
siel’ missä murhetta ei näy -

nyt aallot ei lyö ikinä,
sit’ pient’ mik’ nyt on tähtenä.