Kaksi tähteä

Kaksi tähteä
horisontin kohtaa

Lupaus aamusta
rikkoo pinnan -

väreilevää itkua
heijastaa taivas

ja yö on helpompi kestää.

Kartta

Käteni seurasi
vanhaa karttaa;

Aikojen takaa
polveilevia polkuja.

merkittyinä sydämen
jättämiksi askeliksi,

ettei katoaisi.

Ystävyys lauloi
mutkaisillakin

teillä kutsuhuutoja
risteileville poluille.


Käärin rullalle ja sinetöin
lämmöllä uudestaan
avattavaksi

jos vielä eksyisin
kylminä öinä.

Toivon raunioilla

Yön pimeäs kun kuljen nyt,
ei liekki matkal sammunut –

sen hehku vielä lämpöö tuo,
vaik himmee on – se valoo luo –


Tuol raunioiden luona nään,
mun katsein kohtaa portin – käyn –

siit sisään päätäin kumartain.
Jo siunaa piikit ruusun vain –

mun päätäin hipoo, kuiskaa näin:


”Sun sanas on nyt arvokkaat,
ne anna tulla sielust vaan -

kun tulet maljan luokse tuon,
mink lähde solisee kuin vuo –

Siit nosta helmi huulilleis
ja juo tuo malja samantein.

Siin voima olkoon lauluusi,
kun jatkat elon matkaasi.”


Näin kuiskas kukka punainen,
niin löysin tieltäin lähtehein.

Siin kastoin äänihuulet näin,
jo alkoi laulaa sisimpäin.


Sielt kumpus kulo sanoista,
nous valo syvält sisältä –

Se rovioksi kohoaa,
koht mukanaan mun siivet saa –

En raunioita enää nää,
kun kiidän sielun tietä tään –

ja kajoks horisontin taa,
näin lauluin kiesein kiidän vaan.

Kaikkea sitä sisältään löytää

Kaikkea sitä sisältään löytää.

Pieniä sanaknoppeja,
runojen virrassa pomppivia

valoisia värssyjä –
änkyröitä.

Elämän valtameressä pitkään
uineita väsyneitä sanoja -

Lohduttomuuden lentohiekasta
nousseita onnenkantamoisia -
nostavia.

Uuden toivon heränneitä
siemeniä – pieniä sanoja,

mutta jo juuret syvästä
sielun mullasta –
voimansa keränneenä

antamassa pienen valon
mutkaiselle polulle.

kaikkea sitä sisältään löytää.

Katsoisitko minuun

Katsoisitko vielä minuun,
jos en enää saisi sanoja
suustani?

Kieleni ei laulaisi kauniita
sanoja iltanuotiolla.


Katsoisitko minuun,

jos ojentuva käteni ei jaksaisi
enää nousta koskettamaan
hellästi

kättäsi – eikä jalkani
tanssisi elämäsi tahdissa.


Katsoisitko muualle
ja kävelisit pois?


Vai riittääkö rakkauden
voima perille asti?

Mene aaltojen luo perhospoikani, unen lapsi

Vielä viimeinen säde kantoi
matkalaisen toivoa -

Tuolla heiveröinen askel
kohtaa pimenevän polun

ja nousee lepattavaksi
varjoksi yötaivaalle.

Mene matkalainen,
ääntä seuraa!

Tuolla varjojen takana
lohdun vaskooli

keinuttaa kehtoa
hiljaa.

Siellä uni saa
elämän hahmon

ja perhospoika, unenlapsi
koteloituu lempeään sanaan.

Ensisäteen kerääjä

Minun murheellani oli
yksinäinen polku –

Se ei kerännyt kukkia
matkan varrelta,
eikä takertunut
kauniisiin maisemiin.

Se matkasi vaiteliaana
ja tiesi päämääränsä –
ainoana seuralaisenaan
pieni sisu.

Surujen vuorilla pesää
rakentamassa
odottava toivo.

Nyt siellä yön sydämessä
keinuu latvojen varjoissa

aamua odottava
ensisäteen kerääjä.

Kasvaako kyyneleet sydämestä?

Niissä pienissä
aamun hetkissä
lauloi suru -

Onneksi uniani vartioi
valon soturi,
ettei epätoivo pääsisi

kynsimään sieluani.

Kuitenkin aina
sarastus välkehti
kastehelmillä
unisella pieluksella.

Kasvaako kyyneleet sydämestä,
vai onko ne taivaan siemeniä?

Ruosteisista ahjoista

Mun murhein on taottu
ruosteisis ahjois -

Sen vinkuvis palkeis on
sanaini siinnyt –

Ja nokisist seinist mä
sieluni sain –

mut valoa kaipasin
matkallain ain.


En syytäkään muista,
vaik vanhoista luistain –
ei kaipauksein virta,
oo kaikonneet näyt –

Mut paarustan polkuin,
se ainoo nyt on mun –
mi vie vain tuo elossa,
virtana käy -


Niin ajassa hiipui
ja katoskin riimut –
mitk merkitsi joskus
nuo sydäntä kai –

Mut sieluni muistoas
kuitenkin janoo -
Vaik vail on tuon silmät
sit kuuminta paloo -


Ei kammioin seinissä
laulusi kaiu,
on kulunut nimestäs
kirjaimet haipunt –

Mut matkain vain vie mua
niin luokses sun vain.

Ajan virta

Ajan virta on lempeä –
se ei anna

takertua yksinäisiin
tekoihin,

turhiin sanoihin -
vaihtoehtoisiin unelmiin.

Sielunpalko pyörteilevissä
kurimuksissa

kantaa aina perille –

kun osaa päästää irti.

Varovaisia askelia

Kytevästä siemenestä heräsi
katseeni yössä –

vainoavia unia aamuni suosta
nousi polulleni astinlaudoiksi -

Varovaisia askelia –


Väsyneet jalkani raahautuivat
toivoni perässä painajaisen pakolaisena -

Tuolla hajanaisia säteitä
kuin viittoina lepattaa -

Olen melkein perillä,
vaikken sitä tiedä.



Palavia pensaita sieluni sisimmän -
roihuavia sydämiä sanojen vuossa –

Uutta henkeä haukkoo -


Kohta lentoni noste on
valoni vaste -
uneinkin niin nyt siel kajastus vain -
ei yökään mua pidätä
lauluuni lahtaa
Viimein kun löysin sun
rauhani sain.

Jano

Kuivassa, korventuneessa maassa
ei jyvät idä –

Sirkat ovat syöneet kaiken.


Sanat olivat vain murusina
ahneilla huulilla –

voideltuina tuoksuvalla öljyllä,
eikä valo niissä enää hehkunut.


Käänsin katseeni ja etsin sisimpäni
janoavaa polkuani –

dyynien takana odottavaa
lähdettä.


Ehkä sekin on vain
kangastus?

Vaikkei janoni ole.

Eksynyt

On sanain yössä väsynyt,
se suuntaa sumuun kulun nyt –

Ei matkallansa loista siin,
vain yksin hiipii polul niin -

Tuolt jäljen saa – nyt kohottaa,
jo katseen kauas aavan taa –

min’ mennyt laulu on?


Oi uni onnen saanko sun,
se keventää vois murheen mun –

kun säkeneinä sataa tuska,
otteen saa ain kiinni musta –

Vois lohduttaa, nyt sanas vaan
ei muistot silloin polttaiskaan –

sais valos tulla vaan.


Nyt kohtaan viime säteenkin,
se laskostuu mun murheisiin –

Jää kytemään, kun uinuu pää
ja katsein hiipuu matkal tään –

Mut kohta herään - havahdun,
on aamukin jo tullut, kun

tuon kosketuksen tunnen vain
kaks sanaa lauseen luo.

Kirsikan kukkia

Kirsikan kukissa valo taas palaa,
yökin tuo kaamoksen hiipuu siin taa -

nostaa ne valkeuttaan - pimeyttä halaa,
nuokkuvat sanat taas elämään saa.

Polku

Yö saapuu, kuljet rinnallain,
on sanas läsnä mulla vain –

mua polkuin syteen johdattaa,
siel siimeksiin tuo eksyttää –

mut kuulen äänes hiljaa tuon,
se toivoo aina syömmeen luo –

Ei harhat maiset kiinni käy,
ei sorra murheet, saa mua näyt –

viel ahlon synkän yli meen,
se pimein sisin on tän veen –

mut aamu koittaa kuitenkin,
sen säteet saankin siiviks siin –

ja sieluin kohtaa saattajain,
nyt valo palaa ain mul vain.

Riimireikiä

Jos sanat siemenii nyt ois
ja heittäis ne vain sielust pois -

Siel itäis missä valoo on,
nuo runoiks versois muotohon -

Ei tarvis ois niin vääntää niit,
vain itse kasvais elo niist -

Se helpoin tie lie vainen ois,
mut ilo tehdä jäiskin pois -

siks reikii päähäin tökin näin,
saa värssyt ilmaa liitää vain –

Ja sanastain mä anastain,
puutteen palon palastain –

jo pätkin värssyt viipaleiks,
nuo yksintein näin rustaan teil –

Siin juustopääni pulputtaa
ja turha toimi hyödyks jää.

Menetetty

Hiljaisen meren viemiä
pudonneita purjeita.

Aamun harmailla lakanoilla
yön yksinäinen syli.

Kiertyy itsensä ympärille
himmeän valon nupuksi -

uusi aamu kaukana siintää.

Yön polkuja

Kun valo katoo,
hiipuu maa –

tuol haarau polku,
kahdeks saa –

ei yö niin pimee,
siltikään –

et löytäis nuo
vois toisiaan –

viel aamun sara
sinne käy –

mis matkalaisten
tie ei näy –

Vain sisin lämpö
kuroo kii –

kaks kättä kohtaa
taaskin niin.

Tummiin uniin

Yö kutsuu ain, mua luokseen vain –
sen tuuliin jää nyt sanat näin –

On huokaus elon vaivainen,
kun kaipuu kohtaa taivaisen –

Tuo sarastustaan halajaa,
se ylös toivoon kurkottaa –

Viel polku jättää jäljetkin,
kun siipein nostaa sielunkin –

mut piirto multaan hiipuu niin,
tuol valo syömmein liitääkin –

se tuikkii lämpöö hetken taas
ja siiveniskuin katoaa.

Musta joutsen

Tuol' illan rantaan laskeutuu,
siel untuuviinsa käpertyy -
niin yksinäinen joutsen soi -
ja väsyin' lauluun kuroo - oi –

On matkains' elons lauha vain,
mut vastauksen tuo kohta sai -
sielt' kaislikosta uipi tuo,
vaik' musta - könsikäs hänt' luo -

Se vastaan ehtoon hämäräs,
on tullut -kaulain kiertämäin -
ja aamu tullut on.

Korsi

On eloin vuo, kuin korsi tuo,
mi kantaa kaiken mi' on suotu -

sen enempää ei maises saa,
kuin matkalainen kestää vaan -

Mut kaik on koettava niin,
et muistais sielu voiman siin -

mi luonut on nyt pienenkin,
tään matosen, maan polulkin



Kun katson yöhön, muistan sen -
mi oli aamus lupauksein -

sit noudatan - kuin elän vaan,
ain monta mutkaa olla saa -

ja kaiken kantaa luojain ain,
mut yli myrskyin maisen vain -

en pelkää kaatuu kuiluunkaan,
kun tiedän että lentää saan –



Jos arki karkaa alta vaan,
on turhat siivet kantamaan –

sit sielun jyvää sisimmän,
mi oli tullut itämään –

tän’ murhein laaksoon varjoiseen,
mist’ sisin saa vain juuret sen –

et kiinnittyisi taivaiseen
maan mullasta tuon kaivaen –


Ain’ valon saa, kun pyytää vaan
jos korsi uhkaa katketa.

Voima

Kun katsot yöhön - kuljet tien -
ei yksin koskaan polkus vie -

kun sisimmästäs valon tuot,
ja jaat sen kanssa rakkaas tuon -

vie polku kauas - sielun taa
jo mainen harha putoaa -

kun elo täyttää sisimmät,
on kaikki yhtä pienillä -

ja lähde kasvaa puroksi,
jost' voima kaikkeen tuleekin.

Runovauvan räpätys

Pieni lause pullahti,
tänne maiseen synty siin -
ei tuo tiennytkään säännöistä,
pisteist, kirjaimist isoista -

vänkäs sisimmän liidossa,
aina rivillä vinossa -
johan räppäsi näpeille,
opettaja jo tumpuille -

"Ei saa hauskaa nyt olla sul,
vielä opitkin säännöt mult -
Sanal valtaa ei olla saa,
muuten sekaisin koko maa -

siksi riviin jo järjesty!
Onnen unelmat riivi nyt!"
Värssy säikähti - piiloutui,
sieltä opelle nyrkkii pui -

"Tällä ekaksi pilkun teen,
pisteen nokkaasi piirtelen -
laulan suohon sun aattehes,
kun et kuitenkaan tajunne -

mistä runokin pissii tuo,
aina säkeensä siinä luo -
Sanat soimaan saan laulukskin,
tulpaks korviisi luonkin niin!"

Pieni lause nyt uhosi,
kurkkuu ryki ja murjaisi.
"Mistä tietäisin sääntös sun,
vasta tulinhan ulos, kun -

ipi korvaansa kaivoi vain,
vaikuttaakko tuo tahtoi lain -
mut' siit' nöllistä lause on,
pyöräytettynnä runoks vuon!"

Kasvoi lause noin runoksi,
sanan saattoikin värssyksi -
mennä posmotti aina vaan,
eikä säännöist' olt' moksiskaan.

Surusiipi ja Tuulenkesyttäjä

Nyt surusiipi viruu tuol,
sen sanakin on väsyin puol' -

ei jaksa liitää nyt pieni vaan,
häl sielu laulaa vain kaipuutaan -

kun myrsky taivaalta lennättää,
vain murheensäteitä pienen pääl' -

Tuulenkesyttäjä kaukaa kuul',
siiven hipaisun - mi unist' tul' -

Jo laulaa kaikkeuden läpi tuo,
se nyt tyynnyttää syömmen huolet -

ja antaa säteitään peitoks' siin -
sata enkeltä muaks niin -

kohta sydänkin valkenee,
aamus nouseekin - liitelee -

kaukomaatkaan ei enää oo,
pienen unelmat lentää jo.

Sydänlaulu

Kuin sydän laulaa - sielu saa,
niin valon taivaast aina vaan -

sen tuulla polul myötänäis,
sä anna aina kirkkaast näin –

jo vie tuo pitkään, syvälkin,
kun kerit sanais siihen kiin –

tuo murheisiinkin lohdun luo
ja palon lauluun eloin vuon –

Ei aamu unhoon silloin jää,
mist pieni sielu silloin tää –

sai eväät matkaan kulkea.
voi voiman syömmeen sulkea –

ja kantaa kaiken vain.

Lärvän loppaa - kelistä koppaa

Kun harmaa maa ja taivas saa,
nyt sielun lennon raskaaks vaan -

jo nosta - kuro pilvihin,
siel aurinkoinen paistaa niin -

se kutsuu, voimaa siipiin luo,
ain kehrä sanan syömmeen tuo -

mi' on ain toivon laulun sy'än,
se versoo ain kuin pien siemen -

Jo kuro, liidä ylös vaan,
ei murhein mörkit kiinni saa -

kun lenkotat vain visusti
ja tiiraat horisonttiin siin -

siel kuroo elo tulevain,
sun luokses valoo kyllä ain -

ja säde herää sisäl niin,
se kantaa toivon taivaisiin...

Turha toivo

Mitä nuo pienet menneitten perään
suloiset sanaset haikailee enää –

kasvaisi kovaksi kiveksi vaan,
aikuisten tavoille pommittamaan –

selästä nyppiä turhien siellä,
missä ei onnikaan laulele tiellä –

sokeain silmässä viihtyisi tuo,
taluttais viimeisen jyrkänteen luo -

mut lieneekö sanalla toivon nyt loma,
kun ei tuo huutele valoaan somaa –

väistää vain rujoja – pinkookin pakoon,
kun sananen totuuden rr:sta lakoo.

Kaislavene

Kuvajaisen pienen näin,
mä rannal puron sisimpäin –

se vene oli kaislainen,
tuol purje sanoist viedä vain –

sil katosin nyt virtaan jo,
nyt istuin toivoin matkaan tuoh’ –

vei vuolaan veden yli niin,
kuin koski oli sanat siin –

Ne lauloi hetkein hunajaa
ja valoo maista antoi maan –

tuo lämmitti kuin valo ois,
mi’ parempaakaan olla vois –

silt tuntui vain ja nautin siit’,
sen kaiken kerin verkkoon niin –

Mut puroin alla muhikin,
kaik’ sielut synkät sydes min’ –

ei paistanut kuin kajastus
ja kävi siellä myllerrys –

Nuo hyökki pintaan mulahtain,
jo etsi valoo oikeet’ vain –

Niil’ kutuaika olikin
ja kiivaana nuo kävikin –

ain’ kortta purjein kokemas’,
se oli myrskyy pahempaa –

Ei noilla silmis’ oo valoo,
kun katsoo tarkast’ – sieluukaan –

mut harhaisena ne etsii viel’,
nuo katkerana toisii niel’ –

Täl’ purosella matkain on,
nyt koetus eloin kohtalon –

Kun virta viimein viilettää,
jo taakse kehnot kalat jää –

kuin venhoani ohjastan,
niin sieluin valoo saakin ain –

Vaik’ pyörteet mukaan vetaiskin,
ne pientä on tuos’ vasteen niin –

siih’ verrattuna mitä koin,
mut tää ol’ omain kohtaloin –

Nyt kaukaa Valoo himmeet nään,
se lienee kohta matkain pää –

jo sumu nousee – usvan saa,
tuo kelmee lämpö metsäin maan –

tuo mukanainsa tuoksutkin,
jo laulut suvein siimeksiin –

ja puro leveeks’ lauhtuu jo,
saa kaislavenhoin levon tuo –

ja sieluin kodin luo.

Yksinäinen unelma

Uni oli painanut jäljen jäähän.

Sanoja hyytyneitä syvistä vesistä
värisi vielä lohkareen sisällä.

Joku oli vienyt unelman
toiselta – sylkäissyt

kylmään maahan vaikertamaan.

Tuossa odotti kevättä –
sulien purojen mukaansa

temmata.

Yksinäinen unelma.

Pienet siivet

Mitä tuhansilla sanoilla tekee,
jos ne ei pidä valoa?

Kirjoitettuja rupia raapia
muiden syyhyiksi –

sydänverta vuotaviksi –

Yhdenkin kun kiinni saisi,
sellaisen –

mikä piirtää vaikka
pienetkin siivet -

pienille unelmille
ulos tulla.

Lepatella elon tuuliin.

Yön hedelmiä

Ei laulu lakkaa yössäkään,
mut kuin sen tuokin sisältään -

se valon tuo tai syden luo,
niin valitsee sen sielu tuo -

ja kantaa itse hedelmän,
mink' saa ain takas matkallaan -

kuin polun astut - sanan suot,
niin valos loistaa aina siin.

Runopino

Viel’ klapit sanain jäköttää,
tuos’ kasas’ mi’ on tämän pää –

siit’ napomaan käyn runoiks’ vaan,
ja riiminkin siih’ mukaan saan –

vain sisin siit nyt puuttuukin,
sen nappaan taivon tuulist’ kiin,

Tuo arvotukseks jääkin nyt,
vaan jos se onkin kadonnut –

En anna periks’ - läjään vain
Hei – se päreiks’ olkin mennyt vain -

niist’ räpättimen rakennan
ja suulle vuoron nyt annan –

Käy höpäjämään pino taas,
et iloks’ muuttuis elo taas.

Runohyhmää

On talven kylmin yö nyt taas,
se runottajaa paleltaa –

Saa silmäin katseen hyytymään,
kaik’ vainen sines kylvää maa -

Kalsa huokaa kylmän näyn,
kun puhuri tuo vasten käy

Kiin’ hampaat jäätyy sanoihin
ja kieli värssyyn siinä niin –

mut pivoon runoin puhallan,
et muuttuis värssyks’ – eloon taas –

On tumpus’ tönkkö runo vain,
se sinertääkin vielä näin –

Mut välähtää sen silmät viel’
ja lauluun kerkee hehkee kiel’ –

Sen muisti pien, ei mainen lain
oo ikunansa voittant’kaan –

tuot’ ruiti – vaik’ on varreltaan,
kosk’ sielusta on syntynt’ vaan.

Rantaviivaa

Kun maises' liitää sielu tuo,
se kahden välil' matkaa luo -

On musta meri toisel' puol'
ja valoin maa - mi' tukee tuo -

Niin halkoo taivast' lentoinsa,
siih' kajoo tekee polkunsa -

kuin valitsee nyt kaartamains',
on siipeins' noste sellaist' vain -

kun itse tekee tuon.

Sanamälli

Länä länttää ohtaluust'
sen sanan pivoon, kaivaa suust' -

ja pyöräyttää tuost' tollinkin,
sen halkoo palaan kahteen siin -

ne sneppaa taivon tähtihin,
nuo jääkin laulaan sinne niin -

Tuol' toisillensa luikauttaa,
ain tähteinlauluu sfääriin vaan.

Halko

Sananjäärä kärtty tuo,
on sitkee nyt kuin sysiyö -

ei halkee anteeks'pyynnöstkään
vaik' laulais Pyhin sille maan -

Niin kampee sinni sisäänsä,
sen kireen syömmentuntonsa –

ei tervaspuu ois sitkeempää,
kuin sydän tuon, mi’ haloks’ jää –

Sen avautumaan saa vain se,
mil’ kulot tehdään toivon tiel’.

Vapaa

Kun uni päästää otteestaan,
on murhein maa taas harhaa vaan -

Siel sielu takas valons' saa
ja laulu vapaa liitää taas.

Nousuvirtaus

On unein marto kelmeää,
vain natana tuon heiluu pää –

Se toivoons’ vielä kuroittaa ,
mi’ kaukaa heloin hohtaa vaan-

siel’ kalsa kuukin irvistää
ja lämpö yössä unhoon jää –

kun tuoni koettaa kuroo tään,
näin oisko mun jo matkain pää –

mut laulan vielä säkeen nyt,
se sisälläin on pesinyt –

mit’ kannoin aamust’ evääksein,
siel’ keräsin sen varuillein –

jo nostan huulil’ – suikkaan suin,
viel’ rohtuneena ääneks’ puin –

tuo nousee soinnuin korkeuteen,
on hahmoin valoks’ syntyneen –

sen sisin voimain niin.

Pois kannettuja muistoja

Vielä pienet sanat
nakertaa reikiä

valon tulla –

ilon astua
humiseville poluille –

Mihin kuitenkin katsoin,
se mullaksi muuttui –

Tuulen viedä

syli täynnä pois


            kannettuja


            muistoja

Maallista

Yö sanoin riipii
rangaks luo –

sen sisimmän mi’
valoo tuo –

kun mainen myrkyks’
sekoittuu –

on vainen pahan
aina syy –

se sotkee laulun,
polkee maah’ –

ei yöstään voi koht’
noustakkaan –

Vaan vuotas – Valo,
pyydän vaan –

et vielä liitää
joskus saan –

mut ensin anna
lohtuu niil’ –

mitk’ kaipaakkaan
ei unelmiin –

jois’ puhtain ilo ois.

Askel #4

En etsinyt mitään,
vaikka sydämeni huusi

valoa –

Sitä en tiennyt,

ennen kuin kadotin
rakkauden valtakunnan

avaimet –

ja puut vain
tuulia kerää.

Pieni pöljä

On pieni pöljä matkallaan,
tuon nimi on kai Suru Vaan –

Se kämmertää tuol' tunkiol',
mink' luulee onnenmaaksi jo -

vaik' matka on häl' alussa,
ja siivet vasta supussa -

Niin ihailemaan jää vain tuot',
mis' harmaana on aamuin vuo -

ei jaksa mukaan säteen luo,
nyt nousta pien’ – liek’ osaa tuo?

Vaan kohta murhe sulaa pois,
et uusi uni valtaa vois -

Siin' kukkimaan käy sielunsa,
kun mainen voima unhoonsa -

jää taivon sinen värjäämäin,
nuo silmät kun on sisäänpäin -

ei siinä pysy aloillaan,
kun alkaa uudeks' virkoomaan -

Nyt sisin syömmest’ kumpuaa,
kuin korkki, valo purskahtaa –

Saa Suru murheen rinnastaan
ja alkaa vielä laulamaan –

mut kukaan kuule tuota ei,
kun valo hänet vei.

Unituus

Sä Arvon Untein Valvoja -
saak’ pyytää pient’ audienssia:

Nyt uinun maahan halajan,
mih’ luppas’silmin kaipajan –

mun silmäin naatit natisee,
vain vielä piirtää maiseen tien –

jot’ tallustella pitää vaan,
vaik’ väsy oiskin matkustaa –

Viel’ värkkää arki – tohisee,
tän sanatkin tuo sotkee siel’ -

mis’ mannut möyrii pahnoillaan,
kaik’ muut jo nukkuu valloillaan –

Mut pienen sanan istutan,
mä vielä tähän aherran –

ja kohta kaadun syliis’ sun,
jo kanna pois tää Unituus.

Yössä

Yö varjojaankin kaipaa siel’
mis’ henki etsii uupuin’ tiet’ –

On hahmo maaskin’ ystävä,
tuo kalvaan valon helmenä –

Oi varjo anna ammentaa,
sust’ muistoo toisest’ kajastaa-

Kun sisin’ sielun sankee käy,
ei laulu aamun missään näy –

Voi tuike toivon sarastaa,
vaik’ pienes’ huuruskin se vaan –

kun kertoo se yön kylmyydes’,
oot elos’ – etkä vielä sees –

Mut’ vaellus nyt päättyy tuo
ja lämpöin’ viitta levon luo –

Oot’ peril’ valoin porteilla,
siin’ sanas’ ei muit’ tavoita –

Ja kuitenkin se onnen suo,
kun kurjuus takain’ kaikki on –

ja tähdet hymyilee.