Ahjo

Sieluni hohto kun lyijyksi vajoo,
syvälle uppoaa ahjossa tuo -

Valpas jo seppo nyt sisimmän salon,
kohentaa nuotion, eloni luo -

Kohta jo tupruaa taivohon viesti,
sysikin unhoon jo puhdistuu vaan -

Metalli taipuu niin, hehkuukin liekki,
toivosta kirkkaamman kiiltonsa saa –

pajakin kylmenee, ahjo jo hiipuu,
kohta siin sisimpäin karaistuu taas -

Sulasta raudasta sisältäin kasvaa,
ponnistus lentoon ja ylöskin maast’.

Sanainjalka

Sisältäin mä
salaisuuden
versoks’ idätin

nyt varttaan kasvaa
vehmaana niin
taivoon astikkin

sit runoni mun kiipeää
en maata
harmaat nää

nyt sanainjalka
lauluin peittyy
matkaan piipertää

Aamu sanaintaivaassa

Tähtien kanssa mun henkeni tanssii,
sfäärien laulua koht’ sieluni soi –

Sinestä yönkin jo iloni voipuu,
sanoja uusia värssyyni toi

Sarastus aamunkin henkeni salpaa,
hiljaisuus sieluuni rauhankin tuo –

Usvasta nousee jo huomisen sanaa,
sielulle paloa matkaansa luo.

Ruma riimi

Huuhtoo rantaa
riimi ruma,

kurjuuttaanko
kurottaa -

toivoonsahan
tuokin tähtää,

vaikkei sitä
silmä nää –

sisin pienen
palon taitaa,

hehkun idun
kipinän –

ehkä löytää
toiseen rantaan,

merest’ sanain
viereltään.

~*~

Ylös liian kiipesin
mä öisen taivon tapasin.

Nyt pisteenä mä korkeelta
vain yksinäin täält’ vilkutin.

Tähtösen tään pinnalta
ei valo koskaan karkaa pois -

Sulle sen mä jakaisin
jos vallan niinkin saisin -

Mä heittäisinkin säteellä
ja sihtaisin tuon sisimpääs -

Vaan nyt vain kaukaa katselen
täält’ illan kajos’ vilkutan.

Matka

Ei lento laulun katkea,
kun kaanon valon soi –

se palaa ylös pyörteisiin,
kuin taivaanlintu voi -

Sen sisin vuolas voima on
kuin kultaa haloin hahmoton

ja vie nyt kauas merten taa
vain sanain mukanaan

Hopeapolku

Yötäni kuljen
mä polkua käyn.

Sen pehmeenä valaa
kuu hahmoksi näyn.

Näen hopeisen virran,
se vapaana kiitää,

niin sanoista pienistä
muotonsa piirtää.

Nyt tajuun se kertookin
kutsunsa tuo –

sil’ päänsä on tielläkin
toinen sun luo.

Nyt sumussa juoksen,
sun aatokseis’ luokse -

ei jarruta pimeyden
vaste, ei tuokse -

Kun laulusi yöstä
mä kuulenkin nyt

on lähteellä korkeella
tie päättynyt.

Tuuli

Tuulein tää mun
onkin vallassas sun,

kun pyörteit' sä tuot,
niin viroks' ne luot,

mul' kirkkaamman silmän
ja sielunkin suot.

Runokatsastus

Miks’ potkia vain renkaita
noit’ sanain menorattaita

ja tutkii riimin runkoa,
se parantaisko kulkua?

Kun sielun kartta sisin on
se piilos lokerikkohon,

on laitettu ja taitettu - vain
ymmärryst’ ei naitettu

tuol kommentoijallekkaan siin
kun lukee sanankin tään niin

kuin lapol kukin omains’ saa,
ja kiinni pilkusta on vaan

se silloin, kun ei tarinaa
saa kii – jos vaikka halajaa.

Ai niin – se sielu runoin on
nyt toivon viedä valohon -

niiks’ siiviks’ matkan elon vaan
ettei jäisi polkemaan.

Mut onneks’ ei jää elämään,
tää värssy, kun uus’ sikiää

ja askel seuraava se lie
mi’ uuden aatoksenkin tie.

Kiusanhenki

Kerran kun mä sielunsilmäin
aamuun uuteen avasin -

Valhe pelonpeitsellä mua
silmilleni sivalsi -

Ahnaudenkin avoin kita
sieluin valoo lipaisi -

Turhuudenkin törkyturpa
teliäni tapaili -

Melkein multa matkaeväät
mukahansa nappasi -

Mutta sanansäilän sainkin
leukoihinsa tukkeeksi -

Kirjoitinkin kielehensä
valoinmerkin pukstaavin -

Korvain enää kaikujakaan
epätoivon kuulleet -

Kiusanhengen kolossikin
tuppisuuksi tokeni.

Sanojen sinfonia

Kuulen kaukaa laulua
tuo usvan lailla nousee,

kirkastuu jo aamussa
se samettina soi -

Pehmeänä tuulahduksen
aavan ylle loihee,

nostaa sykkeen aaltoin reunaan,
säveletkin toi –

Rantaan kiirii pauhu kohta,
maininkeina murtuu –

Sinfoniaks’ sanain sun,
se syömmein kastelee

Harhapolkuja

Sun lauluas’ ain seurasin –
tuot’ sykettä maan kamaran.

Mut pehmeää kuin tuulahdus,
loi sametikskin sieluin mun.

Ei koskaan hiipunutkaan tuo –

ei kaikonnut, ei sulanut -
ei kuihtunutkaan unhoksiin.

Vain itse hetken luulin niin -

Se jättänyt mua pulaan ei,
vain omat toivein polkuin vei -

Tuol’ harhain astui askelein,
kun kompuroin tein turhuuksein.

Siel’ kimpaleetkin sanoina,
ol’ katinkultaa aina vain,

jok’ kimaltein mua loihe niin,
vain niillä tieni tukin siin

ja sokaisin taas silmäin kiin’
en ansaa nähnyt lain.

Nyt nostan katsein huomisiin,
en enää luota joutaviin

ja tartun ratsuin harjaksiin
yön selkään matkain käy.

Halaus

Sulos sun sielustas
syömmessäin itää,

eloni liidossa
valon niin pitää.

Halaukses’ lämmittää
väsyneen sieluin,

ain kun sun kohtaan,
niin rakkaan tuon mieluin.

Ympäri käyt mun,
kuin kurimus kiertää,

puristaa pahan pois,
niin eloo taas sietää.

Hellittää saattais ei
ikinä tuosta.

Sieluni leipää tuo
elämän vuossa.

Lohdun sana

Yöstä sinen
sana laskeu’,

aatoksein luo
viimeisen -

Taivas luoksein
kantau’,

lohdun viestin
valoks’ tein –

sisält’ herkkyys
nostaa pintaan,

kutsuu polun
kulkijaa –

kuiskaus sun
tuo mielein rantaan,

siellä mis’
aina kohdataan.

Lyhty

Sua katsoin silmiis syviin,
taas sieluin lauloi vain -

niin uniin vaivuin hyviin,
sielt’ valoin takas sain –

en enää mustaa pelkää,
se kaik’ on jäänyt siin –

ei polkuin käännä selkää,
vaik’ hetkenkin luulin niin –

kun luojain antoi paloks’,
mul’ kaipuun polullein -

yöhön synkkään valoks’
tuon aistin piinaksein –

vaan polkua on pakko jatkaa,
vaik’ etsintäin oiskin ees –

siks’ lyhdyksein tätä matkaa,
otan katseesi kirkkauden

Ensimmäiset

Aamun ensimmäisen
merestä poreilee
jo hiljaa tietoisia

katseita.

Kasvaa kultaisista
renkaista huojuvia
ketjuja herääviin

taivaisiin.

Haihtuu hohtavaa
purppuraa sävelien
päässä unohduksen

pyörteisiin.

Pian pinnalla
ensimmäinen rengas
lainehtii.

Kultaa sen kajo
uuden aamun valon –

kehon saa ja kävelee.

Aamun raukeena

Anna valon helliä,
kun suo se sulle säteen -

Lämmön kesän kelliä,
niityl' alla näreen -

Suviaamun lämmönvuohon,
kasta sulos järveen tuohon -

Kirkasta siin sieluskin,
et kohta herää kukkimaan.

Juhannusruusu

Kukinto yössä niin vaalea -
tuon juhannusruusun kutsuu.

Laulunsa yössä tuo haikea -
yölinnunkin kaukana uupuu.

Sen auringonlasku
jo takana on

ja unelmain lento
niin kantamaton -

vaan tuoksusta öisestä
toivonsa saa

ja kohta tuo pieni taas
helähtää maast'

Siin' rintainsa hurmoksen
valossa kohtaa,

kun ruusu tuo ihana kutsuu.

Aamu-uinti

Kastaa pinta veden
neidon

lumpeet polvein
molskahtaa.

Pisaratkin puottaa
lennost',

korennotkin alas
saa.

Ihain' impi aamuin
usvas'

toppaa peffan
siniseen.

Uppoo syvään hahmo
uljas,

valtakuntaan Ahdin
veen.

Sumu lipuu umpeen
veellä.

Kaste maasta elon
saa.

Huokaa aamus'
valtakunta,

linnut palaa
laulamaan.

Kesäinen muisto

Salojesi kaarilla
kaislojen kumarrus –

heijastuksina palvoo
v ä r e i l e v i ä vaaleita
hahmoja.

Lepattelee toisiinsa
yhtyvinä
läikähdyksinä

sinisiä ja valkoisia
säkeneitä.

Kahahtaa lehväverho
ja haihtuu
takaisin

muistoksi.

Sanain lehvä

Kultaa mun sieluin’,
kun sanasi palaa -

Takaisin tullessaan
kirkkaana halaa –

Vehmas taas lauluin,
niin kirkkaaksi nousee –

Katseenkin kauaksi,
huomeneen loihee.

Toivoa tuota ei
muu saata tehdä –

kuin korkein psalmisi
elämäin lehvä.

Arkeologiaa

Sydäntäni siivosin –

en löytänytkään
pölypalleroita –

Vanhoista murheista
olikin kiteytynyt

timantteja –
opaaleja –
ametisteja –

Roskiin joutivat
vanhat murheet
uusien tilalle

Hiljaiset jäljet

Kuka jaksaisi
enää kaivella
menneitä
ylös

kun täältä lähden -
tomuni suhisee
vain menneille
tuulille

sanani kaikuu
muinoin pudonneiden
kraaterien
muistoissa

ja olen jo muualla

Kun jälkeeni
jätin vain muistot

Päivällä nähdään

Yön sysi kun lauluin mun
kiveks’ niin salpaa –

voi, kaivaa taas syvältä
masennus kalpaa –

ei ruoska tää kirkkain
ain kammoa karta

ja joskus vaan nouseekin
ammost’ tuon valta.


Vaan kohtaa nyt synkin
tään toivoni helon –

Ei kestäkkään kauan,
kun aistinsa teloo.

Ja nyrpeenä nokkansa
valolle niistää,

voi viihtyy ei päivössä,
lempeyden kiistää.


Voi mitenkä tuota nyt
moiselle sanois –

tuon synkistä synkimmäl’
aatokseen takois –

”Mee takas, oot rakas,
jos tekos’ teet paikal’-

mut tää ei se hetki
oo - väärä on taival –


Kun nähdään me päivällä
kohdataan yössä –

sunk’ voimasi kasvus’
on pimeyden työssä.

Et enää mua saata sä
orjaksi ottaa, vain

viittasi sivallus
enää mua motttaa.”

Nyt päivällä nähdään
ja silmäimme kohtaa,

mut musta tuo voimasi
voittajans’ ottaa -

Eik’ enää saa hampaillaan
otettaan luistain –

Vain kirkkaus tuo ilon
se niskastain puistaa.

Mustikkapolku

Niin nousee taas
kastetta

hopeisten helmien lailla

kutsuvirtana

mustikkapolulle

laskeutuvaan hämärään


Tälle polulle joskus
astuin –

korini toiveita pullollaan.

Tänään sen teen
viimeisen kerran

ja saat illalla
maistiaisen

tummia marjoja


jäähyväislahjaksi

Muualla

Laulujani eivät
salaisuudet
silloin enää painaneet -

kun elonkorjuun aika
viimein
koitti.

Säveleni oli enää
kaukaisia kaikuja,
horisonttiin sammuneita
iltaruskoja -

Pyyhällys rajaton kun
sielustani avaimiaan
soitti.

Nousi taivaalle paloksi
sanatonta sanaa –

merkeiksi kulkea toisten.

Vain minun polkuni
oli jo toisaalla

ja nyt loimottaa enää turhien
tunteiden loittovanaa,

plasmaa hiipuvaa
kaukana loistaen
omaa tulevaa
muistoaan.

Sivulause

Kirjoittamattomia sanojani tavasin
raiteiksi tunnottomien tuntojen vaunuille -

Yksinäinen putosi unohduksen penkereelle
kasvattamaan ainokaista lausettaan.

”Sitten kun aamurusko lämmittää
tämän – minua ei enää ole…”

Ja muuttui väkeväksi varvuksi -
piiskaksi palavan pensaan

valoksi.

Yöhön tummenevaan varjoja
vastaan , loistavaksi lauluksi –

viimeiseksi.

Runomyrsky

Mi on tuo myrskyin hurja vanne,
pyöriikin kuin värssyin lanne -

huuhtoo rannat, kauniil' suul',
puhtaaks' laulaa mannut muut -

puurtaa päivää, kiertää yötä,
liitoon saattaa runoin myötä -

monet valot sytyttää,
sisältänsä siivittää