Jos olisin puu

Jos olisin puu,
kurottaisin aina
valoon -

Yrittäisin ainakin, niin
kuin teen nytkin.

Kaikkien tuulien takana
toivoni antavaa
valkeutta kohti.

Juureni kaivaisi tiensä
vastuksista huolimatta
elämää ruokkivalle
lähteelle -

Jos olisin puu,
sisimpäni kuohuisi kuitenkin
väkevää mahlaa,

vaikka kuoreni kuivuisi
ankarissa myrskyissä -

Käpertyneet oksani
ojentaisivat viimeisillä
voimillaan kohti armoa -

suolaisten merien takaa
kantamien tuulien

helpotusta kohti.

"Adaman matka"

Ei taivo kohtaa maata siel’,
mis’ kipinä on pieni viel’ –
se pyörii taivost’ – singahtaa
ja kohti maata putoaa –

Vain pimeys kantaa sylissään,
nyt valon lapsen sisällään –
ja laskee jyvän maiseen niin,
tuo sikiää nyt pitkään siin -

Koht’ verho maisen - taivaisen,
tuol’ annetaan siin varoen –
kuin viitaks’ kantaa sieluunsa
ja avuks’ elon kulkuunsa -

Yö aamun unta katsoo nyt,
on sielu sees jo syntynyt –
mih’ kurottaa tuo liitonsa,
luo valon voiman nostoonsa –

koht' uni valveeks' muuttuu siin',
ja hahmon saa nyt pieni niin -
vain räpäys tahtoo korkeempaa,
niin olento tuo askeltaa –

Jo karistaakin mudan pois,
hän sieluns’ valoon nyt jo toi -
ja ammentaa siin’ henkensä,
mil' kulun alkaa aamussa –

Viel' maa on kuiva - puhdaskin,
se tuulest' saa nyt elon siin -
tuo taivost’ alas - äitimaan,
tuo auttaa maata vihertää -

Jo nousee nuppu - versokin,
ne itää kohti taivoo niin -
kuin kilpaa olentoisen kans',
ne kutsuu mukaan laulullans' -

Siel’ kantaa mainen kamara,
koht’ monta alkusanaansa –
ne muodon saa ja sielunsa,
on rikkaus vailla vertaansa –

Kuin kuhina nyt täyttää vaan,
on sines taivon laulu maan –
se tunkee syväl’ ytimiin,
tuon pallon maisen sisimpiin –

Ja kauas hohtaa valo sen,
nyt valko-, viher-, sininen –
on säteet maisen taivaisen,
ne elämän ja sielun sen –

Pian monta versoo olentoo,
tuos’ valos kirkkaas polul’ vuon –
ne kantaa sieluu lyhtynään,
mi’ loistaa aina sisällään –

Ja säikeet valon vanhimman,
ne kantaa kaiken maisen vaan –
siin antaa elämiinkin viel’,
luo oman tietoisuuden –

On kaikki maises virtaa vaan,
nyo syntyy aina uudestaan –
siin kasvattaa ymmärrystään,
ain’ ylös nostaa katsettaan –

Saa pienet siivet moni tuos’,
ne liitämäänkin oppii jo –
vain sisimmän kun avaa niin,
on keho ankkur’ mainen siin –

Nyt hiljaa laulu sisimmän,
tuo nousee tiedoks’ elämän –
se polun luo ja katseen tuo,
niin kirkkaan kulkuun elon vuon –

Jo Adamaksi sanotaan,
hänt’ aamun usvas’ kulkevaa –
siel’ kohottau’ ja kutsuun haun,
hän laulun nostaa niin –

Ei yksin luotu kulkemaan,
tuot’ olentoa elossaan –
vaan sielu toinen vastaakin,
tuol’ kaipuun pienin sävelin –

Se puolikas on sisimmän,
tuon liekin pienen elämän –
kun kohtaa nuo – se palon tuo
ja sana yksi on –

Ja katso - luotu elämä
on kahden valon myrskyssä –
se maailmaan taas uuden tuo,
nyt polun kulkee – eloo luo –

Kun löytyy rakkaus sisimmäst’,
se aamun kirkkain valo täs’ –
on luoda uusii laului vaan,
niin korkein kohtaa maisen maan –

Mut matkalt’ täytyy lopulta,
niin takaisinkin palata –
kun tehtävä on täytetty,
muil’ tietä uutta näytetty –

Tuol’ uusi polvi opin saa,
se kantaa omii siipii vaan –
ja oppii kohta antamaan,
sen mikä muas on –

Niin Adama jo kuulaana,
nyt ohuena valona –
viel’ kiittää äiti maatansa
ja liitää sineen yön –

Siin aikaan sai tuo olento,
et’ itsellensä sieluun tuon –
nyt kaipuun takas’ uudestaan,
jo oppimaan niin uutta taas –

Ja Voima kaikkein suurin niin,
ol’ laupea ja antoi siin –
häl’ elämän mit’ kulkea,
tuot’ ikuist’ valon polkua –

Koht’ takas maiseen tulikin,
tuo olentoinen - pieneks’kin –
ja alkoi kaiken uudestaa,
ei muistanut hän aiempaa –

Vaan Valo kaipuun hälle loi,
sen sisun eloon myöskin soi –
vaik’ pimeys välil’ murjoikin,
ei kulkijaa silt’ hyljänt’ niin –

Kosk’ viisaus halus’ pienel’ niin,
et’ oppis kaiken minkä siin –
voi suinkin vain niin oppia,
et tulis’ laiseks’ luojansa.

”Donoman matka”

On yössä kulku olennon,
tuol pitkä matka valost on -
viel hämärässä vaeltaa,
jo Donoma on kulussaan –

Tuol ' paaden alta suojan saa,
hän karus maassa uinahtaa -
siin silmänsä hän sulkee vain,
jo nähden valon unta ain -

Ei herää, vaik' on sysi niin,
se usvan lauluu valaa siin -
jo unen läpi siemen syö,
hält' valon pois ja pesii tuos -

Mut varomaton sysi on,
sen sotkee sana aamun vuon -
Nyt herää sotur' taljoissaan,
hän kalpansa niin kiinni saa -

ja öisen kalmon lahtaa siin -
Nyt herää mainen - katsoo niin -
Soi aamus lehto vehreen tuo,
siel helon vehmaas kirkkaast suo -

Nyt kirii matkaa Donoma,
on hällä sielus palo vaan -
Jo katseens' ulos ennättäy',
niin kaukain' yö on enää näys –

Siis mis' on ratsuns' uljas tuo,
hän etsimäns' käy toisen luo –
Koht’ kehrä polttaa – jano saa,
viel’ jaksaa matkaa paarustaa –

Vaan vuoret nousee korkeuksiin,
tuos’ puro kastaa sieluns niin –
On äitimaa taas lempee vain,
jo olentoinen voimaa sai –

ja jaksaa polkuu puskee taas,
koht’ huiput valkeet kajastaa –
Nyt taivas laulaa – ”Oi Donoma,
sun matkas on vain alussa –”

”Sä kuule - Valon maasta oon,
sul tien nyt näytän uuteen – tuol’
on ratsuis karant’ - seuraa siis,
noit jälkii puuman – pelost viis..” –

Nyt taljan punoo tiukemmaks’
tuo Donoma ja astuu taas –
sin’ jylhän vuoren soliinkin,
siel’ kuuluu laulu kotkankin –

Vain polku pitkä on tuo tieks’
siin matkan tykö tulee hieks –
tää soturi ja voimistuu,
on kasvun aamust’ matkaa – juu –

Nyt kaari taivon madaltuu,
sin sisipäänkin sieluhun –
nyt alkaa valo sarastaa,
häl’ portti aamun aukeaa –

Siin alkaa sanat sisält’ nuo,
jo herätä ja hahmon luo –
Nyt näkee maisen ylikin,
siin soturissa kasvaakin –

Se kaikkein uljain ase vaan,
mil maises’ vallan kaikest’ saa -
Nyt näkee kauas –tuol on vuo,
mi’ pitkin pääsee uuteen - tuon’ –

Jo manner uusi sarastaa,
kun kulkee särkkää hiekkaist’ vaan –
Nyt näkyy askel kavion,
tuos sannas rannan pitkän jo –

Se toivon taas tuo inehmol’
mi’ untaan seuras – aamust’ vuon –
ja nostaa kasvons ylöspäin,
koht’ laulu kaikuu merel’ näin –

”Sä kuule kaukain ystäväin.
mis uljas ratsuin olet näin –
me yhteen polul’ luotu on,
ei syyttä tiesi muual’ oo!”

Jo mies nyt löytää jouhen tuon,
on musta se kuin lemmon vuo –
Sen punoo nauhaks’ kaulaansa,
siih’ tähden merest’ mukaansa –

Nyt ylängölle suunnistaa,
tuo väsynytkin maises’ maas’ –
ja seuraa kotkain liitoo siin’,
on vuoret tuolla sumus niin -

Yö saapuu taas ja henget sen,
ne hiljaa laulaa - miehen vie –
jo usvan tuntee sisimmäs,
se ei niin liene maisest’ täst’ –

vaan muotoutuu nyt hahmokseen,
kuin jättisiivil’ liitää se –
ja ottaa mukaan Donoman,
nyt nostaa ylös orvon vaan –

Vie uroon valon lintu tuo,
jo kauas yli vuorten luo –
siel’ pilvein päältä näkee hän,
on luojan mannut siinnyt’ tän –

ne kuulaan’ loistaa – vihertää,
kuin aamu syntynt’ olis tääl’ –
Tuol’ lauma hepoin karkaa niin,
on johtajanaan ori siin –

sen katse palaa sielustaan
ja taivolt’ säteen kiinni saa –
nyt tunnistaa tuo ystävän,
on palannut nyt takas hän –

ja laskeu’ niityl’ lehahtain,
kun kokko taivon auttaa vain –
ja sanat yhteen sisimpäin,
on taasen keriynytkin näin –

Jo hetki usvas tiivistyy,
tuol’ kaukana nyt nousee kuu –
ja tähti herää – välkähtää,
se tuokin taian mukaan tään –

on lauma hiljaa – kuulostaa,
niil’ riippuu vain nyt alhaal’ päät –
mut aurinko kun laskeutuu,
siin’ jotain kummaa tapahtuu –

Jostain usvaa nousee yös,
kuin pakkashelmet helkkää myös –
tuo hevoslauma muuttuukin,
nyt ystäviks’ ja rakkaimmiks’ –

Ei kuollutkaan hält’ heimo, vaan
on uuden muodon saanut taas –
ja valo palaa Donomal’,
hän takaisin sai perheensä –

On yö niin lämmin - palaa jo,
heil’ nuotiolla piiris tuo –
mi’ kadoksissa oli ain,
nyt yhteinen on elo vain –

Ja uusi maa on toivon tuo,
nyt vienyt mukaan uuteen nuo –
siel’ pitkä matka eteenpäin,
on sielujen nyt hyvä näin.

Aamu-usvaa

Nyt murhees' sielu lakoaa,
kuin tuules' väsyin' tähkäpään -

voi noustakkin viel' kerran tuo,
kun tuulenaan on kaipuun vuo -

jo täyttyy sisin - pulppuaa,
koht' kuulee lauluu heleää -

siel' kaukain' kultaa aamukin,
on syntynyt nyt uudeks' niin.

Muiston väreet

Vain väre öisen veden sen,
tuo kertoo matkast' askelen -

jo 'silta kuunkin kantaa tuol',
mis' kaislat huokaa tuulen vuoks' -

Miks' lähdit - sieluin suree vaan,
nyt vuotaa - kastaa maisen maan -

Ei enää yö oo pimeempää,
voi vuottaa enää aamuu tää -

vaan tuulen mukaan nyt liitää.

Runonpoikasia

Kun sanani kohtasi sanasi sun,
ne pieninä runoina juoksi luo mun -

niin nappasi sielunkin mukaan - jo vei,
tuon yöhöni maahan, siel' aamun jo teit.