On sanain kadont’ siis jo haa..!
Sen yönkö aavekin taas saa..?
Syö kirjaimen ja toisenkin –
niin uupuu sanat lauseinkin,
ei kohtaa toinen toistansa
on pimeys sanain vastassa.
Kaks yrittää niin viestiä
vaan kirjaimet on pieniä
ja nekin katoo sumuunsa,
kun eivät saa ne toistansa,
vaan kaukaa orvot vilkuttaa
yksinäistään epäelämää .
Ei saata tuota ymmärtää,
toisel' käteen tyhjää jää
ja kahden sanat toisillens'
jo ohi lentää - kauas pois.
niin yksinäin’ jo toinen pää
ja vuottamaan se siihen jää,
jos tulis sana takaisin
on kylmä, myös jo pimeekin.
Vaan tuolta kirjain pilkistää
on sillä pieni vierellään.
Se sanaa raahaa perässään
ja perhe lauseen muassaan.
Ei haamu yönkään niitä saa
kun toinen toistaan rakastaa.
Koht’ ymmärrys on kohdallaan
kun kaks’ taas saattaa sanoillaan
taas toisiansa halata
ja lämpöö saada samalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti