Nyt sydämeni patinasta
vain loimotuksen tielleni,
sain muistijälkeen seuraamain
tään yöni mustan valoksi -
oon hapuiluuni sokeana
pannut ainoon toivoni.
Kuin myrskyn jäljet rampautuneen
vaelluksein poluks’ jää -
ja kaukokaipuu himmeenä
luo tuonnepuolen elämää.
Ei sumukaan tuo kastettaan
mun sielun kuivaan sisimpään,
kun sysi johtaa askeltain
vain polkuin piennar tukenain.
Niin hiipuu kajo mustakin,
kun unho valtaa sustakin –
ja katsein samein polkuin pään,
mä hiljaa uuvun sisimpään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti