Kirjoittamattomia sanojani tavasin
raiteiksi tunnottomien tuntojen vaunuille -
Yksinäinen putosi unohduksen penkereelle
kasvattamaan ainokaista lausettaan.
”Sitten kun aamurusko lämmittää
tämän – minua ei enää ole…”
Ja muuttui väkeväksi varvuksi -
piiskaksi palavan pensaan
valoksi.
Yöhön tummenevaan varjoja
vastaan , loistavaksi lauluksi –
viimeiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti