Viimaa

Sun sanaa vuotan - kuulostan,
sen häivän korvain kuuli vain –

sit’ arvelin ens' viimaks' niin,
mut sanat oli mukain' siin –

ne kertoi valost' aamun koin,
sun unes' kaukaa nekin loi –

nyt yötä kohtaa sieluin ei,
kun valos multa murhein vei –

Nuo sanat syömmeen piilotan,
ne aamuin polul’ ripotan –

ja seuraan tavui’ perille,
kun sanoiks’ kutsun muuttuu ne –

Niist’ lauseet vuoren rakentaa,
tuo korkee on kuin Taivas vaan –

On askel tää mun ensi niin,
kun kiipeen Toivon korkeuksiin.