Mene aaltojen luo perhospoikani, unen lapsi

Vielä viimeinen säde kantoi
matkalaisen toivoa -

Tuolla heiveröinen askel
kohtaa pimenevän polun

ja nousee lepattavaksi
varjoksi yötaivaalle.

Mene matkalainen,
ääntä seuraa!

Tuolla varjojen takana
lohdun vaskooli

keinuttaa kehtoa
hiljaa.

Siellä uni saa
elämän hahmon

ja perhospoika, unenlapsi
koteloituu lempeään sanaan.

Ensisäteen kerääjä

Minun murheellani oli
yksinäinen polku –

Se ei kerännyt kukkia
matkan varrelta,
eikä takertunut
kauniisiin maisemiin.

Se matkasi vaiteliaana
ja tiesi päämääränsä –
ainoana seuralaisenaan
pieni sisu.

Surujen vuorilla pesää
rakentamassa
odottava toivo.

Nyt siellä yön sydämessä
keinuu latvojen varjoissa

aamua odottava
ensisäteen kerääjä.

Kasvaako kyyneleet sydämestä?

Niissä pienissä
aamun hetkissä
lauloi suru -

Onneksi uniani vartioi
valon soturi,
ettei epätoivo pääsisi

kynsimään sieluani.

Kuitenkin aina
sarastus välkehti
kastehelmillä
unisella pieluksella.

Kasvaako kyyneleet sydämestä,
vai onko ne taivaan siemeniä?

Ruosteisista ahjoista

Mun murhein on taottu
ruosteisis ahjois -

Sen vinkuvis palkeis on
sanaini siinnyt –

Ja nokisist seinist mä
sieluni sain –

mut valoa kaipasin
matkallain ain.


En syytäkään muista,
vaik vanhoista luistain –
ei kaipauksein virta,
oo kaikonneet näyt –

Mut paarustan polkuin,
se ainoo nyt on mun –
mi vie vain tuo elossa,
virtana käy -


Niin ajassa hiipui
ja katoskin riimut –
mitk merkitsi joskus
nuo sydäntä kai –

Mut sieluni muistoas
kuitenkin janoo -
Vaik vail on tuon silmät
sit kuuminta paloo -


Ei kammioin seinissä
laulusi kaiu,
on kulunut nimestäs
kirjaimet haipunt –

Mut matkain vain vie mua
niin luokses sun vain.

Ajan virta

Ajan virta on lempeä –
se ei anna

takertua yksinäisiin
tekoihin,

turhiin sanoihin -
vaihtoehtoisiin unelmiin.

Sielunpalko pyörteilevissä
kurimuksissa

kantaa aina perille –

kun osaa päästää irti.

Varovaisia askelia

Kytevästä siemenestä heräsi
katseeni yössä –

vainoavia unia aamuni suosta
nousi polulleni astinlaudoiksi -

Varovaisia askelia –


Väsyneet jalkani raahautuivat
toivoni perässä painajaisen pakolaisena -

Tuolla hajanaisia säteitä
kuin viittoina lepattaa -

Olen melkein perillä,
vaikken sitä tiedä.



Palavia pensaita sieluni sisimmän -
roihuavia sydämiä sanojen vuossa –

Uutta henkeä haukkoo -


Kohta lentoni noste on
valoni vaste -
uneinkin niin nyt siel kajastus vain -
ei yökään mua pidätä
lauluuni lahtaa
Viimein kun löysin sun
rauhani sain.

Jano

Kuivassa, korventuneessa maassa
ei jyvät idä –

Sirkat ovat syöneet kaiken.


Sanat olivat vain murusina
ahneilla huulilla –

voideltuina tuoksuvalla öljyllä,
eikä valo niissä enää hehkunut.


Käänsin katseeni ja etsin sisimpäni
janoavaa polkuani –

dyynien takana odottavaa
lähdettä.


Ehkä sekin on vain
kangastus?

Vaikkei janoni ole.

Eksynyt

On sanain yössä väsynyt,
se suuntaa sumuun kulun nyt –

Ei matkallansa loista siin,
vain yksin hiipii polul niin -

Tuolt jäljen saa – nyt kohottaa,
jo katseen kauas aavan taa –

min’ mennyt laulu on?


Oi uni onnen saanko sun,
se keventää vois murheen mun –

kun säkeneinä sataa tuska,
otteen saa ain kiinni musta –

Vois lohduttaa, nyt sanas vaan
ei muistot silloin polttaiskaan –

sais valos tulla vaan.


Nyt kohtaan viime säteenkin,
se laskostuu mun murheisiin –

Jää kytemään, kun uinuu pää
ja katsein hiipuu matkal tään –

Mut kohta herään - havahdun,
on aamukin jo tullut, kun

tuon kosketuksen tunnen vain
kaks sanaa lauseen luo.

Kirsikan kukkia

Kirsikan kukissa valo taas palaa,
yökin tuo kaamoksen hiipuu siin taa -

nostaa ne valkeuttaan - pimeyttä halaa,
nuokkuvat sanat taas elämään saa.

Polku

Yö saapuu, kuljet rinnallain,
on sanas läsnä mulla vain –

mua polkuin syteen johdattaa,
siel siimeksiin tuo eksyttää –

mut kuulen äänes hiljaa tuon,
se toivoo aina syömmeen luo –

Ei harhat maiset kiinni käy,
ei sorra murheet, saa mua näyt –

viel ahlon synkän yli meen,
se pimein sisin on tän veen –

mut aamu koittaa kuitenkin,
sen säteet saankin siiviks siin –

ja sieluin kohtaa saattajain,
nyt valo palaa ain mul vain.

Riimireikiä

Jos sanat siemenii nyt ois
ja heittäis ne vain sielust pois -

Siel itäis missä valoo on,
nuo runoiks versois muotohon -

Ei tarvis ois niin vääntää niit,
vain itse kasvais elo niist -

Se helpoin tie lie vainen ois,
mut ilo tehdä jäiskin pois -

siks reikii päähäin tökin näin,
saa värssyt ilmaa liitää vain –

Ja sanastain mä anastain,
puutteen palon palastain –

jo pätkin värssyt viipaleiks,
nuo yksintein näin rustaan teil –

Siin juustopääni pulputtaa
ja turha toimi hyödyks jää.

Menetetty

Hiljaisen meren viemiä
pudonneita purjeita.

Aamun harmailla lakanoilla
yön yksinäinen syli.

Kiertyy itsensä ympärille
himmeän valon nupuksi -

uusi aamu kaukana siintää.

Yön polkuja

Kun valo katoo,
hiipuu maa –

tuol haarau polku,
kahdeks saa –

ei yö niin pimee,
siltikään –

et löytäis nuo
vois toisiaan –

viel aamun sara
sinne käy –

mis matkalaisten
tie ei näy –

Vain sisin lämpö
kuroo kii –

kaks kättä kohtaa
taaskin niin.

Tummiin uniin

Yö kutsuu ain, mua luokseen vain –
sen tuuliin jää nyt sanat näin –

On huokaus elon vaivainen,
kun kaipuu kohtaa taivaisen –

Tuo sarastustaan halajaa,
se ylös toivoon kurkottaa –

Viel polku jättää jäljetkin,
kun siipein nostaa sielunkin –

mut piirto multaan hiipuu niin,
tuol valo syömmein liitääkin –

se tuikkii lämpöö hetken taas
ja siiveniskuin katoaa.

Musta joutsen

Tuol' illan rantaan laskeutuu,
siel untuuviinsa käpertyy -
niin yksinäinen joutsen soi -
ja väsyin' lauluun kuroo - oi –

On matkains' elons lauha vain,
mut vastauksen tuo kohta sai -
sielt' kaislikosta uipi tuo,
vaik' musta - könsikäs hänt' luo -

Se vastaan ehtoon hämäräs,
on tullut -kaulain kiertämäin -
ja aamu tullut on.

Korsi

On eloin vuo, kuin korsi tuo,
mi kantaa kaiken mi' on suotu -

sen enempää ei maises saa,
kuin matkalainen kestää vaan -

Mut kaik on koettava niin,
et muistais sielu voiman siin -

mi luonut on nyt pienenkin,
tään matosen, maan polulkin



Kun katson yöhön, muistan sen -
mi oli aamus lupauksein -

sit noudatan - kuin elän vaan,
ain monta mutkaa olla saa -

ja kaiken kantaa luojain ain,
mut yli myrskyin maisen vain -

en pelkää kaatuu kuiluunkaan,
kun tiedän että lentää saan –



Jos arki karkaa alta vaan,
on turhat siivet kantamaan –

sit sielun jyvää sisimmän,
mi oli tullut itämään –

tän’ murhein laaksoon varjoiseen,
mist’ sisin saa vain juuret sen –

et kiinnittyisi taivaiseen
maan mullasta tuon kaivaen –


Ain’ valon saa, kun pyytää vaan
jos korsi uhkaa katketa.

Voima

Kun katsot yöhön - kuljet tien -
ei yksin koskaan polkus vie -

kun sisimmästäs valon tuot,
ja jaat sen kanssa rakkaas tuon -

vie polku kauas - sielun taa
jo mainen harha putoaa -

kun elo täyttää sisimmät,
on kaikki yhtä pienillä -

ja lähde kasvaa puroksi,
jost' voima kaikkeen tuleekin.

Runovauvan räpätys

Pieni lause pullahti,
tänne maiseen synty siin -
ei tuo tiennytkään säännöistä,
pisteist, kirjaimist isoista -

vänkäs sisimmän liidossa,
aina rivillä vinossa -
johan räppäsi näpeille,
opettaja jo tumpuille -

"Ei saa hauskaa nyt olla sul,
vielä opitkin säännöt mult -
Sanal valtaa ei olla saa,
muuten sekaisin koko maa -

siksi riviin jo järjesty!
Onnen unelmat riivi nyt!"
Värssy säikähti - piiloutui,
sieltä opelle nyrkkii pui -

"Tällä ekaksi pilkun teen,
pisteen nokkaasi piirtelen -
laulan suohon sun aattehes,
kun et kuitenkaan tajunne -

mistä runokin pissii tuo,
aina säkeensä siinä luo -
Sanat soimaan saan laulukskin,
tulpaks korviisi luonkin niin!"

Pieni lause nyt uhosi,
kurkkuu ryki ja murjaisi.
"Mistä tietäisin sääntös sun,
vasta tulinhan ulos, kun -

ipi korvaansa kaivoi vain,
vaikuttaakko tuo tahtoi lain -
mut' siit' nöllistä lause on,
pyöräytettynnä runoks vuon!"

Kasvoi lause noin runoksi,
sanan saattoikin värssyksi -
mennä posmotti aina vaan,
eikä säännöist' olt' moksiskaan.

Surusiipi ja Tuulenkesyttäjä

Nyt surusiipi viruu tuol,
sen sanakin on väsyin puol' -

ei jaksa liitää nyt pieni vaan,
häl sielu laulaa vain kaipuutaan -

kun myrsky taivaalta lennättää,
vain murheensäteitä pienen pääl' -

Tuulenkesyttäjä kaukaa kuul',
siiven hipaisun - mi unist' tul' -

Jo laulaa kaikkeuden läpi tuo,
se nyt tyynnyttää syömmen huolet -

ja antaa säteitään peitoks' siin -
sata enkeltä muaks niin -

kohta sydänkin valkenee,
aamus nouseekin - liitelee -

kaukomaatkaan ei enää oo,
pienen unelmat lentää jo.

Sydänlaulu

Kuin sydän laulaa - sielu saa,
niin valon taivaast aina vaan -

sen tuulla polul myötänäis,
sä anna aina kirkkaast näin –

jo vie tuo pitkään, syvälkin,
kun kerit sanais siihen kiin –

tuo murheisiinkin lohdun luo
ja palon lauluun eloin vuon –

Ei aamu unhoon silloin jää,
mist pieni sielu silloin tää –

sai eväät matkaan kulkea.
voi voiman syömmeen sulkea –

ja kantaa kaiken vain.

Lärvän loppaa - kelistä koppaa

Kun harmaa maa ja taivas saa,
nyt sielun lennon raskaaks vaan -

jo nosta - kuro pilvihin,
siel aurinkoinen paistaa niin -

se kutsuu, voimaa siipiin luo,
ain kehrä sanan syömmeen tuo -

mi' on ain toivon laulun sy'än,
se versoo ain kuin pien siemen -

Jo kuro, liidä ylös vaan,
ei murhein mörkit kiinni saa -

kun lenkotat vain visusti
ja tiiraat horisonttiin siin -

siel kuroo elo tulevain,
sun luokses valoo kyllä ain -

ja säde herää sisäl niin,
se kantaa toivon taivaisiin...

Turha toivo

Mitä nuo pienet menneitten perään
suloiset sanaset haikailee enää –

kasvaisi kovaksi kiveksi vaan,
aikuisten tavoille pommittamaan –

selästä nyppiä turhien siellä,
missä ei onnikaan laulele tiellä –

sokeain silmässä viihtyisi tuo,
taluttais viimeisen jyrkänteen luo -

mut lieneekö sanalla toivon nyt loma,
kun ei tuo huutele valoaan somaa –

väistää vain rujoja – pinkookin pakoon,
kun sananen totuuden rr:sta lakoo.

Kaislavene

Kuvajaisen pienen näin,
mä rannal puron sisimpäin –

se vene oli kaislainen,
tuol purje sanoist viedä vain –

sil katosin nyt virtaan jo,
nyt istuin toivoin matkaan tuoh’ –

vei vuolaan veden yli niin,
kuin koski oli sanat siin –

Ne lauloi hetkein hunajaa
ja valoo maista antoi maan –

tuo lämmitti kuin valo ois,
mi’ parempaakaan olla vois –

silt tuntui vain ja nautin siit’,
sen kaiken kerin verkkoon niin –

Mut puroin alla muhikin,
kaik’ sielut synkät sydes min’ –

ei paistanut kuin kajastus
ja kävi siellä myllerrys –

Nuo hyökki pintaan mulahtain,
jo etsi valoo oikeet’ vain –

Niil’ kutuaika olikin
ja kiivaana nuo kävikin –

ain’ kortta purjein kokemas’,
se oli myrskyy pahempaa –

Ei noilla silmis’ oo valoo,
kun katsoo tarkast’ – sieluukaan –

mut harhaisena ne etsii viel’,
nuo katkerana toisii niel’ –

Täl’ purosella matkain on,
nyt koetus eloin kohtalon –

Kun virta viimein viilettää,
jo taakse kehnot kalat jää –

kuin venhoani ohjastan,
niin sieluin valoo saakin ain –

Vaik’ pyörteet mukaan vetaiskin,
ne pientä on tuos’ vasteen niin –

siih’ verrattuna mitä koin,
mut tää ol’ omain kohtaloin –

Nyt kaukaa Valoo himmeet nään,
se lienee kohta matkain pää –

jo sumu nousee – usvan saa,
tuo kelmee lämpö metsäin maan –

tuo mukanainsa tuoksutkin,
jo laulut suvein siimeksiin –

ja puro leveeks’ lauhtuu jo,
saa kaislavenhoin levon tuo –

ja sieluin kodin luo.

Yksinäinen unelma

Uni oli painanut jäljen jäähän.

Sanoja hyytyneitä syvistä vesistä
värisi vielä lohkareen sisällä.

Joku oli vienyt unelman
toiselta – sylkäissyt

kylmään maahan vaikertamaan.

Tuossa odotti kevättä –
sulien purojen mukaansa

temmata.

Yksinäinen unelma.

Pienet siivet

Mitä tuhansilla sanoilla tekee,
jos ne ei pidä valoa?

Kirjoitettuja rupia raapia
muiden syyhyiksi –

sydänverta vuotaviksi –

Yhdenkin kun kiinni saisi,
sellaisen –

mikä piirtää vaikka
pienetkin siivet -

pienille unelmille
ulos tulla.

Lepatella elon tuuliin.

Yön hedelmiä

Ei laulu lakkaa yössäkään,
mut kuin sen tuokin sisältään -

se valon tuo tai syden luo,
niin valitsee sen sielu tuo -

ja kantaa itse hedelmän,
mink' saa ain takas matkallaan -

kuin polun astut - sanan suot,
niin valos loistaa aina siin.

Runopino

Viel’ klapit sanain jäköttää,
tuos’ kasas’ mi’ on tämän pää –

siit’ napomaan käyn runoiks’ vaan,
ja riiminkin siih’ mukaan saan –

vain sisin siit nyt puuttuukin,
sen nappaan taivon tuulist’ kiin,

Tuo arvotukseks jääkin nyt,
vaan jos se onkin kadonnut –

En anna periks’ - läjään vain
Hei – se päreiks’ olkin mennyt vain -

niist’ räpättimen rakennan
ja suulle vuoron nyt annan –

Käy höpäjämään pino taas,
et iloks’ muuttuis elo taas.

Runohyhmää

On talven kylmin yö nyt taas,
se runottajaa paleltaa –

Saa silmäin katseen hyytymään,
kaik’ vainen sines kylvää maa -

Kalsa huokaa kylmän näyn,
kun puhuri tuo vasten käy

Kiin’ hampaat jäätyy sanoihin
ja kieli värssyyn siinä niin –

mut pivoon runoin puhallan,
et muuttuis värssyks’ – eloon taas –

On tumpus’ tönkkö runo vain,
se sinertääkin vielä näin –

Mut välähtää sen silmät viel’
ja lauluun kerkee hehkee kiel’ –

Sen muisti pien, ei mainen lain
oo ikunansa voittant’kaan –

tuot’ ruiti – vaik’ on varreltaan,
kosk’ sielusta on syntynt’ vaan.

Rantaviivaa

Kun maises' liitää sielu tuo,
se kahden välil' matkaa luo -

On musta meri toisel' puol'
ja valoin maa - mi' tukee tuo -

Niin halkoo taivast' lentoinsa,
siih' kajoo tekee polkunsa -

kuin valitsee nyt kaartamains',
on siipeins' noste sellaist' vain -

kun itse tekee tuon.

Sanamälli

Länä länttää ohtaluust'
sen sanan pivoon, kaivaa suust' -

ja pyöräyttää tuost' tollinkin,
sen halkoo palaan kahteen siin -

ne sneppaa taivon tähtihin,
nuo jääkin laulaan sinne niin -

Tuol' toisillensa luikauttaa,
ain tähteinlauluu sfääriin vaan.

Halko

Sananjäärä kärtty tuo,
on sitkee nyt kuin sysiyö -

ei halkee anteeks'pyynnöstkään
vaik' laulais Pyhin sille maan -

Niin kampee sinni sisäänsä,
sen kireen syömmentuntonsa –

ei tervaspuu ois sitkeempää,
kuin sydän tuon, mi’ haloks’ jää –

Sen avautumaan saa vain se,
mil’ kulot tehdään toivon tiel’.

Vapaa

Kun uni päästää otteestaan,
on murhein maa taas harhaa vaan -

Siel sielu takas valons' saa
ja laulu vapaa liitää taas.

Nousuvirtaus

On unein marto kelmeää,
vain natana tuon heiluu pää –

Se toivoons’ vielä kuroittaa ,
mi’ kaukaa heloin hohtaa vaan-

siel’ kalsa kuukin irvistää
ja lämpö yössä unhoon jää –

kun tuoni koettaa kuroo tään,
näin oisko mun jo matkain pää –

mut laulan vielä säkeen nyt,
se sisälläin on pesinyt –

mit’ kannoin aamust’ evääksein,
siel’ keräsin sen varuillein –

jo nostan huulil’ – suikkaan suin,
viel’ rohtuneena ääneks’ puin –

tuo nousee soinnuin korkeuteen,
on hahmoin valoks’ syntyneen –

sen sisin voimain niin.

Pois kannettuja muistoja

Vielä pienet sanat
nakertaa reikiä

valon tulla –

ilon astua
humiseville poluille –

Mihin kuitenkin katsoin,
se mullaksi muuttui –

Tuulen viedä

syli täynnä pois


            kannettuja


            muistoja

Maallista

Yö sanoin riipii
rangaks luo –

sen sisimmän mi’
valoo tuo –

kun mainen myrkyks’
sekoittuu –

on vainen pahan
aina syy –

se sotkee laulun,
polkee maah’ –

ei yöstään voi koht’
noustakkaan –

Vaan vuotas – Valo,
pyydän vaan –

et vielä liitää
joskus saan –

mut ensin anna
lohtuu niil’ –

mitk’ kaipaakkaan
ei unelmiin –

jois’ puhtain ilo ois.

Askel #4

En etsinyt mitään,
vaikka sydämeni huusi

valoa –

Sitä en tiennyt,

ennen kuin kadotin
rakkauden valtakunnan

avaimet –

ja puut vain
tuulia kerää.

Pieni pöljä

On pieni pöljä matkallaan,
tuon nimi on kai Suru Vaan –

Se kämmertää tuol' tunkiol',
mink' luulee onnenmaaksi jo -

vaik' matka on häl' alussa,
ja siivet vasta supussa -

Niin ihailemaan jää vain tuot',
mis' harmaana on aamuin vuo -

ei jaksa mukaan säteen luo,
nyt nousta pien’ – liek’ osaa tuo?

Vaan kohta murhe sulaa pois,
et uusi uni valtaa vois -

Siin' kukkimaan käy sielunsa,
kun mainen voima unhoonsa -

jää taivon sinen värjäämäin,
nuo silmät kun on sisäänpäin -

ei siinä pysy aloillaan,
kun alkaa uudeks' virkoomaan -

Nyt sisin syömmest’ kumpuaa,
kuin korkki, valo purskahtaa –

Saa Suru murheen rinnastaan
ja alkaa vielä laulamaan –

mut kukaan kuule tuota ei,
kun valo hänet vei.

Unituus

Sä Arvon Untein Valvoja -
saak’ pyytää pient’ audienssia:

Nyt uinun maahan halajan,
mih’ luppas’silmin kaipajan –

mun silmäin naatit natisee,
vain vielä piirtää maiseen tien –

jot’ tallustella pitää vaan,
vaik’ väsy oiskin matkustaa –

Viel’ värkkää arki – tohisee,
tän sanatkin tuo sotkee siel’ -

mis’ mannut möyrii pahnoillaan,
kaik’ muut jo nukkuu valloillaan –

Mut pienen sanan istutan,
mä vielä tähän aherran –

ja kohta kaadun syliis’ sun,
jo kanna pois tää Unituus.

Yössä

Yö varjojaankin kaipaa siel’
mis’ henki etsii uupuin’ tiet’ –

On hahmo maaskin’ ystävä,
tuo kalvaan valon helmenä –

Oi varjo anna ammentaa,
sust’ muistoo toisest’ kajastaa-

Kun sisin’ sielun sankee käy,
ei laulu aamun missään näy –

Voi tuike toivon sarastaa,
vaik’ pienes’ huuruskin se vaan –

kun kertoo se yön kylmyydes’,
oot elos’ – etkä vielä sees –

Mut’ vaellus nyt päättyy tuo
ja lämpöin’ viitta levon luo –

Oot’ peril’ valoin porteilla,
siin’ sanas’ ei muit’ tavoita –

Ja kuitenkin se onnen suo,
kun kurjuus takain’ kaikki on –

ja tähdet hymyilee.

Jos olisin puu

Jos olisin puu,
kurottaisin aina
valoon -

Yrittäisin ainakin, niin
kuin teen nytkin.

Kaikkien tuulien takana
toivoni antavaa
valkeutta kohti.

Juureni kaivaisi tiensä
vastuksista huolimatta
elämää ruokkivalle
lähteelle -

Jos olisin puu,
sisimpäni kuohuisi kuitenkin
väkevää mahlaa,

vaikka kuoreni kuivuisi
ankarissa myrskyissä -

Käpertyneet oksani
ojentaisivat viimeisillä
voimillaan kohti armoa -

suolaisten merien takaa
kantamien tuulien

helpotusta kohti.

"Adaman matka"

Ei taivo kohtaa maata siel’,
mis’ kipinä on pieni viel’ –
se pyörii taivost’ – singahtaa
ja kohti maata putoaa –

Vain pimeys kantaa sylissään,
nyt valon lapsen sisällään –
ja laskee jyvän maiseen niin,
tuo sikiää nyt pitkään siin -

Koht’ verho maisen - taivaisen,
tuol’ annetaan siin varoen –
kuin viitaks’ kantaa sieluunsa
ja avuks’ elon kulkuunsa -

Yö aamun unta katsoo nyt,
on sielu sees jo syntynyt –
mih’ kurottaa tuo liitonsa,
luo valon voiman nostoonsa –

koht' uni valveeks' muuttuu siin',
ja hahmon saa nyt pieni niin -
vain räpäys tahtoo korkeempaa,
niin olento tuo askeltaa –

Jo karistaakin mudan pois,
hän sieluns’ valoon nyt jo toi -
ja ammentaa siin’ henkensä,
mil' kulun alkaa aamussa –

Viel' maa on kuiva - puhdaskin,
se tuulest' saa nyt elon siin -
tuo taivost’ alas - äitimaan,
tuo auttaa maata vihertää -

Jo nousee nuppu - versokin,
ne itää kohti taivoo niin -
kuin kilpaa olentoisen kans',
ne kutsuu mukaan laulullans' -

Siel’ kantaa mainen kamara,
koht’ monta alkusanaansa –
ne muodon saa ja sielunsa,
on rikkaus vailla vertaansa –

Kuin kuhina nyt täyttää vaan,
on sines taivon laulu maan –
se tunkee syväl’ ytimiin,
tuon pallon maisen sisimpiin –

Ja kauas hohtaa valo sen,
nyt valko-, viher-, sininen –
on säteet maisen taivaisen,
ne elämän ja sielun sen –

Pian monta versoo olentoo,
tuos’ valos kirkkaas polul’ vuon –
ne kantaa sieluu lyhtynään,
mi’ loistaa aina sisällään –

Ja säikeet valon vanhimman,
ne kantaa kaiken maisen vaan –
siin antaa elämiinkin viel’,
luo oman tietoisuuden –

On kaikki maises virtaa vaan,
nyo syntyy aina uudestaan –
siin kasvattaa ymmärrystään,
ain’ ylös nostaa katsettaan –

Saa pienet siivet moni tuos’,
ne liitämäänkin oppii jo –
vain sisimmän kun avaa niin,
on keho ankkur’ mainen siin –

Nyt hiljaa laulu sisimmän,
tuo nousee tiedoks’ elämän –
se polun luo ja katseen tuo,
niin kirkkaan kulkuun elon vuon –

Jo Adamaksi sanotaan,
hänt’ aamun usvas’ kulkevaa –
siel’ kohottau’ ja kutsuun haun,
hän laulun nostaa niin –

Ei yksin luotu kulkemaan,
tuot’ olentoa elossaan –
vaan sielu toinen vastaakin,
tuol’ kaipuun pienin sävelin –

Se puolikas on sisimmän,
tuon liekin pienen elämän –
kun kohtaa nuo – se palon tuo
ja sana yksi on –

Ja katso - luotu elämä
on kahden valon myrskyssä –
se maailmaan taas uuden tuo,
nyt polun kulkee – eloo luo –

Kun löytyy rakkaus sisimmäst’,
se aamun kirkkain valo täs’ –
on luoda uusii laului vaan,
niin korkein kohtaa maisen maan –

Mut matkalt’ täytyy lopulta,
niin takaisinkin palata –
kun tehtävä on täytetty,
muil’ tietä uutta näytetty –

Tuol’ uusi polvi opin saa,
se kantaa omii siipii vaan –
ja oppii kohta antamaan,
sen mikä muas on –

Niin Adama jo kuulaana,
nyt ohuena valona –
viel’ kiittää äiti maatansa
ja liitää sineen yön –

Siin aikaan sai tuo olento,
et’ itsellensä sieluun tuon –
nyt kaipuun takas’ uudestaan,
jo oppimaan niin uutta taas –

Ja Voima kaikkein suurin niin,
ol’ laupea ja antoi siin –
häl’ elämän mit’ kulkea,
tuot’ ikuist’ valon polkua –

Koht’ takas maiseen tulikin,
tuo olentoinen - pieneks’kin –
ja alkoi kaiken uudestaa,
ei muistanut hän aiempaa –

Vaan Valo kaipuun hälle loi,
sen sisun eloon myöskin soi –
vaik’ pimeys välil’ murjoikin,
ei kulkijaa silt’ hyljänt’ niin –

Kosk’ viisaus halus’ pienel’ niin,
et’ oppis kaiken minkä siin –
voi suinkin vain niin oppia,
et tulis’ laiseks’ luojansa.

”Donoman matka”

On yössä kulku olennon,
tuol pitkä matka valost on -
viel hämärässä vaeltaa,
jo Donoma on kulussaan –

Tuol ' paaden alta suojan saa,
hän karus maassa uinahtaa -
siin silmänsä hän sulkee vain,
jo nähden valon unta ain -

Ei herää, vaik' on sysi niin,
se usvan lauluu valaa siin -
jo unen läpi siemen syö,
hält' valon pois ja pesii tuos -

Mut varomaton sysi on,
sen sotkee sana aamun vuon -
Nyt herää sotur' taljoissaan,
hän kalpansa niin kiinni saa -

ja öisen kalmon lahtaa siin -
Nyt herää mainen - katsoo niin -
Soi aamus lehto vehreen tuo,
siel helon vehmaas kirkkaast suo -

Nyt kirii matkaa Donoma,
on hällä sielus palo vaan -
Jo katseens' ulos ennättäy',
niin kaukain' yö on enää näys –

Siis mis' on ratsuns' uljas tuo,
hän etsimäns' käy toisen luo –
Koht’ kehrä polttaa – jano saa,
viel’ jaksaa matkaa paarustaa –

Vaan vuoret nousee korkeuksiin,
tuos’ puro kastaa sieluns niin –
On äitimaa taas lempee vain,
jo olentoinen voimaa sai –

ja jaksaa polkuu puskee taas,
koht’ huiput valkeet kajastaa –
Nyt taivas laulaa – ”Oi Donoma,
sun matkas on vain alussa –”

”Sä kuule - Valon maasta oon,
sul tien nyt näytän uuteen – tuol’
on ratsuis karant’ - seuraa siis,
noit jälkii puuman – pelost viis..” –

Nyt taljan punoo tiukemmaks’
tuo Donoma ja astuu taas –
sin’ jylhän vuoren soliinkin,
siel’ kuuluu laulu kotkankin –

Vain polku pitkä on tuo tieks’
siin matkan tykö tulee hieks –
tää soturi ja voimistuu,
on kasvun aamust’ matkaa – juu –

Nyt kaari taivon madaltuu,
sin sisipäänkin sieluhun –
nyt alkaa valo sarastaa,
häl’ portti aamun aukeaa –

Siin alkaa sanat sisält’ nuo,
jo herätä ja hahmon luo –
Nyt näkee maisen ylikin,
siin soturissa kasvaakin –

Se kaikkein uljain ase vaan,
mil maises’ vallan kaikest’ saa -
Nyt näkee kauas –tuol on vuo,
mi’ pitkin pääsee uuteen - tuon’ –

Jo manner uusi sarastaa,
kun kulkee särkkää hiekkaist’ vaan –
Nyt näkyy askel kavion,
tuos sannas rannan pitkän jo –

Se toivon taas tuo inehmol’
mi’ untaan seuras – aamust’ vuon –
ja nostaa kasvons ylöspäin,
koht’ laulu kaikuu merel’ näin –

”Sä kuule kaukain ystäväin.
mis uljas ratsuin olet näin –
me yhteen polul’ luotu on,
ei syyttä tiesi muual’ oo!”

Jo mies nyt löytää jouhen tuon,
on musta se kuin lemmon vuo –
Sen punoo nauhaks’ kaulaansa,
siih’ tähden merest’ mukaansa –

Nyt ylängölle suunnistaa,
tuo väsynytkin maises’ maas’ –
ja seuraa kotkain liitoo siin’,
on vuoret tuolla sumus niin -

Yö saapuu taas ja henget sen,
ne hiljaa laulaa - miehen vie –
jo usvan tuntee sisimmäs,
se ei niin liene maisest’ täst’ –

vaan muotoutuu nyt hahmokseen,
kuin jättisiivil’ liitää se –
ja ottaa mukaan Donoman,
nyt nostaa ylös orvon vaan –

Vie uroon valon lintu tuo,
jo kauas yli vuorten luo –
siel’ pilvein päältä näkee hän,
on luojan mannut siinnyt’ tän –

ne kuulaan’ loistaa – vihertää,
kuin aamu syntynt’ olis tääl’ –
Tuol’ lauma hepoin karkaa niin,
on johtajanaan ori siin –

sen katse palaa sielustaan
ja taivolt’ säteen kiinni saa –
nyt tunnistaa tuo ystävän,
on palannut nyt takas hän –

ja laskeu’ niityl’ lehahtain,
kun kokko taivon auttaa vain –
ja sanat yhteen sisimpäin,
on taasen keriynytkin näin –

Jo hetki usvas tiivistyy,
tuol’ kaukana nyt nousee kuu –
ja tähti herää – välkähtää,
se tuokin taian mukaan tään –

on lauma hiljaa – kuulostaa,
niil’ riippuu vain nyt alhaal’ päät –
mut aurinko kun laskeutuu,
siin’ jotain kummaa tapahtuu –

Jostain usvaa nousee yös,
kuin pakkashelmet helkkää myös –
tuo hevoslauma muuttuukin,
nyt ystäviks’ ja rakkaimmiks’ –

Ei kuollutkaan hält’ heimo, vaan
on uuden muodon saanut taas –
ja valo palaa Donomal’,
hän takaisin sai perheensä –

On yö niin lämmin - palaa jo,
heil’ nuotiolla piiris tuo –
mi’ kadoksissa oli ain,
nyt yhteinen on elo vain –

Ja uusi maa on toivon tuo,
nyt vienyt mukaan uuteen nuo –
siel’ pitkä matka eteenpäin,
on sielujen nyt hyvä näin.

Aamu-usvaa

Nyt murhees' sielu lakoaa,
kuin tuules' väsyin' tähkäpään -

voi noustakkin viel' kerran tuo,
kun tuulenaan on kaipuun vuo -

jo täyttyy sisin - pulppuaa,
koht' kuulee lauluu heleää -

siel' kaukain' kultaa aamukin,
on syntynyt nyt uudeks' niin.

Muiston väreet

Vain väre öisen veden sen,
tuo kertoo matkast' askelen -

jo 'silta kuunkin kantaa tuol',
mis' kaislat huokaa tuulen vuoks' -

Miks' lähdit - sieluin suree vaan,
nyt vuotaa - kastaa maisen maan -

Ei enää yö oo pimeempää,
voi vuottaa enää aamuu tää -

vaan tuulen mukaan nyt liitää.

Runonpoikasia

Kun sanani kohtasi sanasi sun,
ne pieninä runoina juoksi luo mun -

niin nappasi sielunkin mukaan - jo vei,
tuon yöhöni maahan, siel' aamun jo teit.

Horizon

Ain onnen valon unelmat,
nuo nostaa - paukkaa purjeena -

Siel' liitää nostees' tuules tuo,
on hällä hymyin aatos muas -

Nyt myrskyt merten kauas jää,
kun sielus on vain elämää –

Vain kuohu vanain taa niin jää.

Luuvalo

Voi kuules luinen kroppain mun,
ei aika köpötellä oo viel' sun -

vaik' klonkkais klenkka visuinen,
se tiedä: nilkka notkuu tiel' -

Siis tanssi vielä vähäsen,
et kaadu hautaan kolisten -

Kun pää on pirtee pönäkkä,
siit' löytyy vielä eloa -

jo valo luistain kajastaa,
nyt kinttuin alkaa danssaamaan -

ja yöhön polku valkenee,
viel' korjaa satoo toivo siel' -

vain narskuu nivelet.

Valopisaroita

Yksinäisiä unia,

tietoisuuden raottavia
valopisaroita –

putoilee vaikertavina varjoina
kelmeässä kasteessa –

Öinen kajo tumman taivaan
maalaa maisemaan

häivähdyksen

toisista todellisuuksista

onnenmaan aamuista

lämpimistä

Askel

Kun maiset tuulet riepottaa
siel’ ahneus, raha vallan saa-

on ystävyyskin taakka lie,
se sielut pienet eroon vie -

kun oiskin lähde valon vuon,
mist’ ammentais’ jo takas tuon –

sen ajan vallattomuuden,
mis’ ilo kukki vielä tiel’ –

Vaan katos kaikkoon hunaja,
voi halata vain varjoa –

mi’ olikin vain kangastus,
kuin peilis’ valon heijastus –

Nyt askeleen tään löydän tuost’,
mi’ putos’ laulust’ onnen vuost’ –

on siinä sana tulevain,
nyt kertoo minne mennä vain –

ja tuuleen katos tuo.

Kylväjä

Sä kuule pieni kylväjä,
jos haluut tietää eineestä –

mit’ sanotaankin sanaksi,
tuot’ runon riimin voimaksi –

Niit’ voit nyt heittää minne saat
ja aina kerää parven vaan –

jos eho on tuo viljana,
eik’ mikään närä akana -

Kun viskaat jyvän – tahtoo vain,
nuo tirpit lisää – lahjaks’ ain –

sit’ herkkua, mil’ lennättää,
nuo toisiins’ kiinni ennättää –

koht’ käyvät sotaa sanojen,
on vimma villikanojen -

Tuos’ nokkii linnut - napottaa,
koht’ toisiins kiinni käykin vaan -

mut mikä hävis – sisin siin,
kun tuuli tyyntyi – häipyi niin -

Ei laula sana – sielukaan,
nyt enää toivu tuostakaan –

kun valo karkaa yöhön jo,
jää jälkeen vana vuorten luo.

Sanojen karsina

Veräjä vanha nyt unhossaan lahoo,
vahdi ei karsina henkeekään tuo –

Valuva sade nyt värssyjä maalaa,
ruohojen takuissa puroiksi käy –

Virttynyt saapas vain muistoja kerää,
elämän laulujen kastetta vuon –

Aisalla harmaalla toivo vain lepää,
karannut menneisyys unelmain luo –

Enää ei sido sit malkakaan mainen,
satona sana on enää tuol’ suol’ –

Sijansa sierettyy lätäkön lietteeks’,
kuivuukin aamulla – unohtuu tuo.

Lepatus

Nyt yössä sana lepattaa,
luo vielä hetken valoaan -

mut kutsuu sinest' öisen tuo,
mi' laulaa uneen - aamun suo -

siel' kaukain sydän käpertyy,
siih' pesään mist' nyt nousee syy -

taas kohotakkin päivöön vaan,
voik' olla voimaa suurempaa..?

Valveen vasteesta

Unieni usvasta herään
aamuun uuteen

päivään nousevaan

Vasta versonut tietoisuuteni
kohoaa lauluksi

verhojen takaa

katseeksi katoavan
menneisyyden

Jää hyvästi

Tää polku sanojein siimekseen käy,
tulevaan tuivertaa sisimpähäin

kaipuusta elämään siipesi, kun
nostivat laulusi lentoon

Tuonne silmäni ei enää ennä,
vanaasi vain sieluni haroo.

Nyt sydämeni on kipuinen lähde,
ei katso se matkaa ei määrää -

Kun lauluaan aamun kaipuuseen vuottaa,
tuolla pisara toivoa elää -

pienessä kupissa elämän toivon

Sitten kun luuni lepää äitimaan sylissä,
antakaa peitseni seuraavalle soturille –

kun lauluni hiipuu,
tulee uusi kantaja asti aamusta uuden.

Rikkaruoho

Kuin ohjaa taivon polku tuo,
se sisimpäisel äänel vuon -

vaik oisit rikkaruoho tiel',
sun muotos ei oo väärä siel -

sä saat sen ammost kaiken niin,
mil maisel polul tarviit siin -

jos kukka koree olisit,
sun vastees toiset oliskin -

jo vainen lopult tajuaa,
on lento aina vaikeaa -

mut opit niin ain annetaan,
et sielu sisin versoo saa.

"Canto del pájaro"

Tuol’ laulu yössä säteen suo,
se valon pienen loihee - vuon –

koht' kohoaa pien’ korkeuksiin,
ei enää pimeys sido niin -

kun pisaratkin huokaa siel',
mis' kaukain' kutsuu luo tuol' viel' -

on tuikkuin soinnin vilkutus,
sul' ääres' maan tään ilmestys –

mink’ toivein tähdist’ mul’ tän toi
kuin canto del pájaro soi -

siel’ sisin sointu väräjää,
kuin oisi kielein toinen pää –

Yön helmaan haipuu vain.

Syksyn autere

On valon hehkun aavistus,
tuo syksyn ruskas kajastus -

siel' askel hiljaa kahahtaa,
jo tuolla kutsuu talvein maa -

on sisimpäin kuin myrsky-yö,
ei aapa enempää sit syö -

kun toivoin laitan huomiseen,
siel' kylmäs sieluin on jo sees -

mut kohti kevättä tää käy,
sit estää ei voi syksyn näyt.

Yö

Kun päivä katoo sielun luot’,
siin valokaan ei palaa tuo –

Vain yksinäisen kaiku on,
häl’ seuranansa poluil’ tuol’ –

jo merikin niin haihtuu pois
ja taivas mustas’ loistos’ soi –

Sen syvyys kutsuu takaisin,
on nähnyt kaiken ennenkin –

Miks’ laulais’ sielu enää niin,
kun sanat hukkui murheisiin.

Kasvavia sulkia

Hän jok' tuulen' vaeltaa
on saapunut nyt sumust' vaan -

Tuolt' vuoren takaa murheiden
jos' kasvoi syömmens' suureks' sen -

Vain hiljainen on askel viel',
mut voimans' kantaa yössä tiel' -

se palo mi' ol' entinen,
häl'lauluks' muuttui siivikseen -

Jo nostaa sulkain' liitoonsa
tuol' pienen sielun kotoonsa -

nyt valo valkein kantaa maast',
ei uni sieluu enää saa.

Askel #3

Vain sanain jyvä sielus on,
se nostaa päätään toisen luo -

Tuo versoo lauseen hennon vain,
koht' vartta kasvaa vankkaa ain -

Nyt hedelmöi kuin eloinpuu
vain voi - ja kohta lakastuu -

Niin keräät sadon, kuin sen näät,
tuol' sana toinen - lauseen pää -

Sit seuraat kuin ois polku vaan,
mut tuleekin tuo toiselt' - haa..!!

Katoavien unelmien keidas

Kun rannalla katsoo
hiljaisessa yössä

Kirkastuvan taivaanrajan
viimeistä tähteä –

Kuulee jo nousevan valon
lupauksen tyvenessä vedessä.

Tuolta aamunrauha laulaa usvassa
pienin sinisin sanoin

ikuista tulta.

Yhä kostuu kuiva hiekka,
sanoin hedelmöi elämää –

katoavien unelmien keidas
helmeilee vielä uuden virran.

Askel #2

Suljettujen kasvojen
takana vielä
pieni lähde.

Pisaroi voimaa
tietoisen rajalla-

Unien juurilla
kultajyvänä lähti

vaeltamaan
kuivuneen
sielun muistoja
pitkin –

Kohti sanattoman
kaipuun
kumaraista
pyyntöä –

Kosketti huulia
siunaten eläväksi –

lauluksi maiseen jo
virtana karkasi.

Kristallitie

Harmaata
kuivunutta
savea.


Rapautuvia
muistojen
kokkareita

putoilee
juoksevalle

kuumalle hiekalle.


Ei tipu enää
kärsimyksen


kyynel,

puhdistavan
tuulesi polttaessa

polkuni lasittuneeksi


kristalliksi.

eikä jalkani
enää maata


kohtaa.

Askel #1

Taivas kuulaana
koskettaa,

hiljaisuudellaan valossa
halaa –

Elämän muheva
aromi valtaa
vielä piiriinsä –

Nousen – astun avoimena
aukiolle

Mainen ei enää
juoksuta –

olen vapaa.

Sanat entiset vain
kuivuvaa heinää,

tulevien tuulien
tuivertamaa hiekkaa –

Pölynä sielun
matka maisessa

jäämättöminä
jälkinä –

enkä mitään enää

kaipaa.

Piena

Kiitäviä kallioita,
sameana seisovaa
vettä -

Ajan virrassa
painautunut
askel -

Muistuma -
kuin olisi joku
käynyt
maalaamassa

kärsineen merkin
sielunsa pienaan,

ettei unohtaisi
oppimaansa.

Sieluntuuli

Sana soi sisimmän tuulena sielun,
tuiverrus halona hyväilee hiljaa –

Aamusi kehdosta kurotat eloon,
Palosi pienen nyt kipinän luo –

Siipinä runojen kaari nyt nostaa,
Sielusi syvimmät salat jo tuo -

Kantaa koht' myrskynä jyvänsä valoon,
unhoonkin painuvi menneetkin nuo.

Ränni

Sataa sanaa kaatamalla,
tuhat taivost' tuiskuttaa -

Katol’ sieluin ropsii värssyin,
pomppii pienet alas vaan –

Ränniin sieluin yhteisen
jo valuu runoin maahan sen –

Ei viihdy paljus’ pienetkään,
nyt hyppää poiskin lentoon vaan -

siit’ pisaroi jo sanat nuo,
mitk’ laulun kohta puroiks’ luo –

ne pulputtaa ja mokeltaa,
on liru kohta vuokin vaan –

ei hyydy lainkaan lätäköiks’,
kun kiire niillä yhteen ois –

mut valon lämpö nostattaa,
nuo taivaalle taas yhteen vaan –

siel’ kumpuilee nyt ukkostain,
kuin tanssii muas salamain.

Siipirikko

Mureh’ vain uupuneel’ uniinkin pesii,
valoaan etsien, kaivaten ain –
jo sieluns’ tuon lintusen vapauttaan etsii,
matokin varhainen turha siin’ kai –

Siipi tuo rikkonaan kuljeksii kaukaisiin,
yhtä ei löydä, mut laulunsa suo –
katseens’ luo sydämen pohjasta korkeuksiin,
sanasen toivonsa pilkkeestä luo -

Pyyntö tuo pieni nyt perille kiirii,
elämän lehvissä väreinä käy -
tuuleksi toivon tuo oksilta hiipii,
valonkin säteiden lävitse näyn.

Sanansa laulaa jo uusia unia,
kohta niin kerkeää tuuleinkin taa -
liitonsa laskee jo aamunsa maahan niin,
siellä niin versonsa ylös taas saa.

Suvesta sanana syntyi

Kun sana suomeks syntyi tuo,
sen Vilkastus jo loihe suost’ –
mih’ maiset muut maat lauloi sen,
kun joskus oli eilinen –

Nyt runot on koht’ puhekielt’
kaik’ kotomaassa laulaa viel’-
niil’ sanoilla mi’ maammoim’ on
kus’ valo sinen taivon tuon –

Vaan valkeuskin suveimme,
nyt palaa kokkon’ sivuil’me –
ja moni nuori nuppu tuol’
koht’ avau’ - uuden sadon luo.

Helemaräätinkiä

Olj into uamus ehtoost’ jiän,
tuol räätingikskin hempun piäl’ –

Nyt ruavituttaa vieläkin,
tuot’ emoo ihan sisält’ nii -

mut laeskan väljä kölläkkä,
tuop yrittääksee nukkuva -

Oes vaennii paras pistee tuo,
se lemmenlietso piiloo jo -

nii lukkoloella piironkii
ja kööttää eekko pahnoehiis' -

sit uamu alakas rennommi,
eik' värssyt lerppus heti siin.

Nokkasilla

Kaks’ kärttyy lemmest’ laulaa tuol’
ne sanoil’ nyppii - toisiins’ juo -

Niin lienee aatos noilla vain,
et eloinlaulu yhdes ain -

on harmaat pukerrusta niin,
vaik' valo mukain vois ol' siin -

kun lempi kahden varuil on,
se hidastaa vain matkaa tuo -

mut kun jo antaa itseins kans',
vain kokonansa toisel' vain -

ei mureh' varjoo saata noil',
se kultareunal' halaa noit' –

ja pesä syntyy kohta niin,
siih’ munat pannaan hautuinkin –

mist’ keekoileekin tirpit koht’
ja elo jatkuu vaan.

Sarastusta

Ain toivo valost' laulaa tuol’,
vaik' murhein maa on yötä suon -

siel' virvatulen’ kohoaa,
se palo mistä lennon saa -

ja pääsee sielu synkinkin
siin sisin kasvaa uudeks niin -

On aina uusi huominen,
sen luoja suo, kun uskot sen -

vain astut aamuun nousevaan
se polun näyttää uudestaan -

ei menneet kasva tielle tuol',
mih' sanas lasket sielust' nuo -

vaik' kylmä jäis nyt ytimiin,
se sulaa pois, kun halaat niin -

sä pieni kanna siipes nuo,
vaik' raskailt' tuntuis eloin vuos' -

uus päivä koittaa ain.

Näärä

Ken kurkkaa toisen sieluun vaan,
se näärän-näpyn silmään saa -

vain muistutukseks' sanoista,
mitk' laulaa omas sielussa -

tuo rähmä ruma röllin' on,
koht' kieroon katseen kampee jo -

ja näyttää laulu lemmen tuol',
koht’ pungerrukselt' elon vuon -

ei mikään kaunis ulospäin,
oo valonlailla lentäjäin -

sen näköistä, kuin omainskaan,
mi' polkuin paloo havittaa.

Marras

Kun sana ei enää riitä
ja yön kosteus
koskettaa viittaasi -

on aika lähteä.

Kuuraan ei jää
enää jälkeäkään
muistoksi lämpimästä

kesästä.

Siinä vihreän ja harmaan
rajamailla
olet avoin

ottamaan puhdistuneen
sydämesi takaisin
haltuun

ja laulu palaa
takaisin
kutsumaan

kevään säveltä
pimeydestä.

Närästys

Jo sana korpee kärventää,
se sisäl pysy ei enää –

niin pakko tuo on pullauttaa
jo ulos, et ei sierettää -

voi sielun sisint' siin niin tää –

Siis ylen annan sanainvuon,
koht' runot nappaa kaiken tuo –

Se mykeröitä punoo niist’,
kuin kukkii nuo vain oliskin,

vaan kun tuon taitat – nahistuu -
niis’ onkin sisin – mikäs muu –

ain sanomana närästys,
mink’ synnyttikin tarkoitus.

Sustar

Tuol’ sana keriy
kuvain luo –

Jo sisällön siin
sieluun tuo –

Nyt Sustar pinkis
hohtaa lail’

Kuin kreemittären
huntu vain –

On lähettiläs
rakkauden

ain vuolas
valon hengen sen

Ja tänään
lyhty meil’.

Runonpoikaset

Kun laulu kahden kaartelee,
toist' sanoil' nyppii - hivelee -

siel' kiinni kasvaa toisiins' nuo,
koht' polun varman eloon luo –

siit’ pesä syntyy joskus niin
sielt’ kuroo pienet värssyyn kii –

nuo uudet sanat lepattaa
ja valoinpilviin suunnistaa –

Ain matka jatkuu runojen,
jo uusiin tuuliin lentäen.

Suviyössä

Sisin palaa, nostaa - halaa,
toisens' valoon öisen yön -

suvein siimes - tekee tiineeks'
syömmet tanssii kaksin tein -

kohta kuroo, sielut punoo
yhteen lämmös suviyön -

kaipuu kova, on vaan soma
muisto enää pienil' niin.

Sanansyöjä

Mi’ tuolla kitalaes on,
kun kurlututtaa onneton –

Se sana onkin kenossa,
nyt poikittainkin kurkussa –

vaan mitäs jäin tuot möllöttään,
kun vinkui alas puotessaan -

Niin sana tulla plumpsahti,
kun värssy taivos ratkesi -

ja mulle kitaan upposi,
vain kitapurjees’ pläjähti –

Nyt änkee haavis’ – suuri on,
sen sisältökin mahoton –

ei mahdu pieneen suukkoseen,
se vaatii aimo annoksen –

et ulos pääsis’ paukuttaan,
tuo suutain ujoo luukuttaan –

mut umpeen liimaan huulet nää,
ei värssy happee enää nää –

ja nielaisenkin pois.

Suvimorsian

Tuol' valoin lailla tuules soi,
sen tupasvillan tuoksu toi -

nyt kastehelmin viestin niin,
et horisontis Suvi siin -

jo odottaakin ylkäänsä,
häl' ruusurantu ylläinsä -

on kesänlämmin syömmenskin ,
kuin nupullansa vuottaakin -

tuot' noutajaansa hartaana,
mi lienee talvein takana -

kun kalsana on untein maa,
siel' kaukain luoksens' halajaa -

siks' käy tuo taistoon suvee päin,
sielt' urho matain' puketlain -

ei kalta kylmä ritarii,
se voimana vain onkin siin -

kun kaipuuns' morsiammel' tuo,
koht' suitsin' sivaltaakin luo.

Unettoman runo

Poreilevat valonsäteet
kilpailivat heräilevien sanojen
kanssa aamu-usvassa
nousevaa aurinkoa
vasten.

Unettoman runo nappasi
vielä viimeisen
säteen, ennen kuin tippui
mättäälleen sinisen
ajatuksen viereen.

Hide and Seek

On onni mulla piilossa,
se kurkkii joka raosta -

mut välil' sinne nukahtaa,
ja tällä on sit vaikeempaa –

tuot' etsii, kun jo unhoittaa,
miks' piilosta tää olikaan -

Mut kohta pomppaa yllättäin,
tän yrmyy naamapläsii päin –

ja leikki alkaa alusta,
se irvistääkin samalla -

kun karkaa kiitoon kipakkaan,
tuo lentää värssy – katoo taas -

Nyt puljaa valopaljussa –
se pulputtaakin sanoilla-

tuo ensin murheen kurlaa pois
ja laulut kärtyn kippaa vois –

myös mukanaan siin upottaa,
tuon’ kuplavanaks muuttaa vaan –

Siks’ onnen kanssa leikkiä
on hyvä välil' piilosta.

Aamu

Pienellä kivellä
seisoi rannalla

aamu.

Katsoi renkaina
laajenevia

vilkutuksiaan
eilisen yölle.

oli aika kastaa
varpaansa

uudelle päivälle.

Aamu-usvaa

Kun rannalla katsoo
hiljaisessa yössä

kirkastuvan taivaanrannan
viimeistä tähteä –

kuulee nousevan valon
kuiskauksen tyvenessä

vedessä.

Pinnalla rauha
laulaa sanattomin

sanoin syvimmän
ikuista tulta

kutsuen.

Siinä kastan
sieluni taas

eloon.

Herään

Herään maisesta
valveen maahan.

Nyt sana kertoo
heräävän voiman
huomenesta –

viileiden varjojen maasta,
porottavan tietoisuuden
alla –

kertoo sulavien vesimassojen
viemistä tuhkakorennoista-

Entisen yön nuotiolla
polttamista kekäleistä,

joiden katkera piki
maalasi myrkkyään

pieniin sanoihin.

Tulen kohottamat
kutsusavut vaalenevat

nousevassa auringossa
ja tuulet lentävät

kilpaa sieluni kanssa.

Viimeinen sana

Vaik' sana on tää
vaivainen,

niin tuulist' tuli
taivaisen -

ja peräs muiden
paarustaa,

siin' kerääkin niin
laahustain

nuo orvot pienet
kirjaimet -

mitk' peräs pysy
muiden ei -

Jo polot on nuo
eksyneet -

mut koriin pääsee
mukaan ne -

Niist' pienist' laulu
syntyy jo -

kun toiseins' löytää
paljus nuo -

On sävel murheist'
kudottu -

heil' sisimmästään
punottu -

Nyt kantaa silta
yli maan -

nuo ahneet jääkin
taakse vaan -

siel' maises hilees
rypee yös -

kun pienet sanat
taivaal' syö's.

Sielunpulinaa

Nyt yötön yö on aina meil’
siin sanas' kuroo paloks viel’ –

se siivittääkin syömmein mun,
nyt liitoon taasen maisest’ kun –

on väsynytkin sisimpäin,
vaan herättää taas silmään tän –

jo kaipuun aamunmaahan vaan,
mis’ valo uusi sarastaa –

sielt’ kaukaa sanain kumu soi,
kuin sielunpulinakin voi –

tuon karust’ sisält’ syvältään,
nyt tuoda esiin määränpään –

mi’ muhi toivon syöveris’,
vain piilos ennen versoksein’ –

Nyt laulan – herään elämään,
ei enää sysi puota täät’.

Kukkakeppi

Ken Ukonkellos rellottaa,
onk' wanha sanacärtty vaan -
siel’ värssykeppi tanassa,
tuot' tukemassa sanassa -

Siin ihmettä on kyllikseen,
mit' ihmettä tuol' hän tekee -
se tukee lauluu äijäin tuol'
siel' pellol' mis on lantain puol' –

Voi jummi – katso kukkii maa,
koht’ kaikki värssyt lakoaa –
kun kukkakeppi sanain loi,
siih’ maahan voiman kunnol’ toi –

jo työntää, pukkaa, pumeltaa,
kaik’ versot kasvaa vehmaanaan –
ja tyrkkää nuput hoilamaan,
siin pelto laulaa aariaa.

Sanainpolku

Mi’ kantoi nyt liitoni perillekin,
ol’ sanasi kaukainen kutsu jo niin –

sen sisimmäst’ kuulin vain kuiskauksena
niin pienenä hyräilyn hapuiluna –

Vaik’ maailmojen portitkin aukeni nuo,
en kaivannut muuta kuin valosi luo –

se sielustain’ syvältä sikisi siin,
en unille periksi annakkaan niin -

Nyt yötäni pelkää en, vaik’ kylmenee tuo –
sun lauseesi lämpöinen polkuni luo.

Yksin

Yksinäinen sielu harhaili
katoavien unelmien aavoilla

vain himmeän valkoisten
väreiden kantamana –

Kiersi kehäänsä
muistojaan seuraten –

kuin etsien jälkiään
saadakseen tuntea,

ettei ole ainoa.

Uusiin tuuliin

Ei huokaa sanain
enää vain –

ei purtes perään liidä -

Vaik’ velloo massat
merten ain -

pois kaipuu
hiipunt’ siinä -

viel’ valo yöhön välähtää
se sisimpään mun himmeen’ jää –

mut uusi matkan määränpää
tuon’ tuuliin liitää mukaan.

Runowirsu

Tää rahjus kampee - kämmertää,
jo melkein haudast' ähistää -

kuin hampaattomal' suulla vaan,
nyt saapi kiittää är ärrää –

kun sanat napsaa vieläkin
ja lauseet luikkaa vuolaankin –

ei sisin luudu millänskään,
vaik’ elo riepois mieltä tään -

Vaan keppi lentää - kopsahtaa,
tuol' nurkas' kaukain rapsahtaa -

ja hilppaseekin kintut viel',
siis danssaamaankin käypi tiel' -

ei sisin sielu sirpakka,
vain ookkaan luutunt' polulla -

kun riemurinnoin räkättää
ja sirril' silmät pilkistää –

vain vuodet helmein taakse jäi,
niist’ kääväl’ renkaat himertäin –

nyt koristaakin polkua,
mist’ keriy’ sieluun tolkkua.

Unien paimen

Matkasi virtaa jo sinisien
unien laaksosta

pesien lämmöstä nousevien
savujen mukaan

kaipuunsa kutsumana
tähtimeren rantaan.

Astuu hämärästä udusta
unien paimen lyhtynään

toivo – käden suojanaan
lepattavan sielusi suojaa.

Syvältä sanan kaivaa
rinnastaan – sisimmän.

Eloon jo lennähtää
kipuinen sielu.

Unelma

Pien’ uni anoo saattajaa,
se yksin matkaa vain –

Niin pimeässä laulaa saa,
se hiljaa vaikertain –

Koht’ herää säde kuulemaan,
tuot’ pientä ääntä niin –

Se mustan keskelt’ lankeaa,
ja toisen huomaa siin -

Ei aamu yötä peljännyt
vain sanan toisel’ soi –

”Oot yksin tänne syntynyt,
vain kylmyys matkas loi -

jos katsot ylös tähtiin taas,
se sielus nupul’ saa –

mut vain jos lupaat itselles,
et valos päästät maast’.”

Nyt kasvaa pieni unonen,
se unelman kohtaa –

siin’ sisimmästä versoaa,
jo toivoon kurottaa –

Koht’ karkaa matkaan entinen,
se murheen laulu pienoinen –

siel’ voimain siivin sielunen,
niin muuttaa maailmaa.

Kentaurien jälkeläinen

Siinä sinä olet tuolin tärkein osa,
napotat vaan tikkana tihrustaen valoa päin –

Jonkun naputtamia ripellyksiä tulkiten
takaraivoon asti lyötyjä sydämenlyöntejä

sisuskaluista tärkeimmästä.

Joskus sitä lähtee livakkaan lepattamaan
taivaan tuuliin toisen sanasta –

toisinaan nappaa näköelimen nakit
helmeilevän suolaista heraa –

vaan ei mikään kylmäksi jätä.

Sitä on melkein kentaurien jälkeläinen –
neljä pölkkyä ja olkanoja.

Yön säde - levoton uni

Sinun rauhasi on levoton uni,
liitosi sanojen suomaa -

aamua kaipaava valoisa säde,
nyt sisimmän rauhansa huomaa -

se pesäänsä halajaa
leponsa viereen -

niin yössä vain välkkeenä käy.

Ajan varkaat

Siellä ei viheriöi enää,
minne jätin mokkasiinini –

Ei laula preerioiden yllä
vapaa tuuli äitimaan sielussa –

Ajan varkaat ovat vieneet ilon ja riemun
sisareni tomuna mukanaan –

Vain tiipiini vuota käärittynä
matkalaisena pyyhkii –

askeleeni - antaen unohduksen
seurata lohtuna

mutkaista polkuani huomiseen.

Saattaja

Ei uneni ollut unohtanut ääntäsi,
kun heräsin –

huuleni maistoi vielä makusi -
lähteneen -

muistosi oli vielä pieni sana
kuivuneilla huulillani –

vaikka en enää halunnutkaan
katsoa taakseni.

Silti aina näin uusissa katseissa,
sinun hymysi –

uusissa maailmoissa, joihin synnyin -
sinun kätesi kosketukset –

sieluani hyväilevinä häivähdyksinä –

vain varjoina, mutta niin
valoisina – hyvästeinä

sisimpäni matkaa
saattamassa.

Vanavedessä

Sanomaton sanasi
jäi kaikumaan
syvyyksiini,

mistä säveleni
heräsi aamuni
lauluksi.

Vaimea tuuli
vain purjeitteni
matkassa

antoi ajelehtivalle
etsinnälleni
vireensä.

Vielä pohjantähti
kutsui luokseen
omaansa.

Vanavedessä
vain kelluvia
unelmia.

Lähde

Vaik’ sieluin karus vaeltaa,
siel’ ennenkuin tuon löytää saa-

sen toisen kelle lähteensä,
voi sitten hiljaa avata –

niin erämaakin puhkeaa,
jo kukkaansa ja vehmaaks’ saa -

tään olentoisen polulla,
jok’ on nyt löytänt’ siipeinsä-

voi – koht’ jo lauluins’ tavoitan,
siih’ sanaini jo asetan –

ja katseen aamun hämärään,
sin’ lentoin määränpää.