”Donoman matka”

On yössä kulku olennon,
tuol pitkä matka valost on -
viel hämärässä vaeltaa,
jo Donoma on kulussaan –

Tuol ' paaden alta suojan saa,
hän karus maassa uinahtaa -
siin silmänsä hän sulkee vain,
jo nähden valon unta ain -

Ei herää, vaik' on sysi niin,
se usvan lauluu valaa siin -
jo unen läpi siemen syö,
hält' valon pois ja pesii tuos -

Mut varomaton sysi on,
sen sotkee sana aamun vuon -
Nyt herää sotur' taljoissaan,
hän kalpansa niin kiinni saa -

ja öisen kalmon lahtaa siin -
Nyt herää mainen - katsoo niin -
Soi aamus lehto vehreen tuo,
siel helon vehmaas kirkkaast suo -

Nyt kirii matkaa Donoma,
on hällä sielus palo vaan -
Jo katseens' ulos ennättäy',
niin kaukain' yö on enää näys –

Siis mis' on ratsuns' uljas tuo,
hän etsimäns' käy toisen luo –
Koht’ kehrä polttaa – jano saa,
viel’ jaksaa matkaa paarustaa –

Vaan vuoret nousee korkeuksiin,
tuos’ puro kastaa sieluns niin –
On äitimaa taas lempee vain,
jo olentoinen voimaa sai –

ja jaksaa polkuu puskee taas,
koht’ huiput valkeet kajastaa –
Nyt taivas laulaa – ”Oi Donoma,
sun matkas on vain alussa –”

”Sä kuule - Valon maasta oon,
sul tien nyt näytän uuteen – tuol’
on ratsuis karant’ - seuraa siis,
noit jälkii puuman – pelost viis..” –

Nyt taljan punoo tiukemmaks’
tuo Donoma ja astuu taas –
sin’ jylhän vuoren soliinkin,
siel’ kuuluu laulu kotkankin –

Vain polku pitkä on tuo tieks’
siin matkan tykö tulee hieks –
tää soturi ja voimistuu,
on kasvun aamust’ matkaa – juu –

Nyt kaari taivon madaltuu,
sin sisipäänkin sieluhun –
nyt alkaa valo sarastaa,
häl’ portti aamun aukeaa –

Siin alkaa sanat sisält’ nuo,
jo herätä ja hahmon luo –
Nyt näkee maisen ylikin,
siin soturissa kasvaakin –

Se kaikkein uljain ase vaan,
mil maises’ vallan kaikest’ saa -
Nyt näkee kauas –tuol on vuo,
mi’ pitkin pääsee uuteen - tuon’ –

Jo manner uusi sarastaa,
kun kulkee särkkää hiekkaist’ vaan –
Nyt näkyy askel kavion,
tuos sannas rannan pitkän jo –

Se toivon taas tuo inehmol’
mi’ untaan seuras – aamust’ vuon –
ja nostaa kasvons ylöspäin,
koht’ laulu kaikuu merel’ näin –

”Sä kuule kaukain ystäväin.
mis uljas ratsuin olet näin –
me yhteen polul’ luotu on,
ei syyttä tiesi muual’ oo!”

Jo mies nyt löytää jouhen tuon,
on musta se kuin lemmon vuo –
Sen punoo nauhaks’ kaulaansa,
siih’ tähden merest’ mukaansa –

Nyt ylängölle suunnistaa,
tuo väsynytkin maises’ maas’ –
ja seuraa kotkain liitoo siin’,
on vuoret tuolla sumus niin -

Yö saapuu taas ja henget sen,
ne hiljaa laulaa - miehen vie –
jo usvan tuntee sisimmäs,
se ei niin liene maisest’ täst’ –

vaan muotoutuu nyt hahmokseen,
kuin jättisiivil’ liitää se –
ja ottaa mukaan Donoman,
nyt nostaa ylös orvon vaan –

Vie uroon valon lintu tuo,
jo kauas yli vuorten luo –
siel’ pilvein päältä näkee hän,
on luojan mannut siinnyt’ tän –

ne kuulaan’ loistaa – vihertää,
kuin aamu syntynt’ olis tääl’ –
Tuol’ lauma hepoin karkaa niin,
on johtajanaan ori siin –

sen katse palaa sielustaan
ja taivolt’ säteen kiinni saa –
nyt tunnistaa tuo ystävän,
on palannut nyt takas hän –

ja laskeu’ niityl’ lehahtain,
kun kokko taivon auttaa vain –
ja sanat yhteen sisimpäin,
on taasen keriynytkin näin –

Jo hetki usvas tiivistyy,
tuol’ kaukana nyt nousee kuu –
ja tähti herää – välkähtää,
se tuokin taian mukaan tään –

on lauma hiljaa – kuulostaa,
niil’ riippuu vain nyt alhaal’ päät –
mut aurinko kun laskeutuu,
siin’ jotain kummaa tapahtuu –

Jostain usvaa nousee yös,
kuin pakkashelmet helkkää myös –
tuo hevoslauma muuttuukin,
nyt ystäviks’ ja rakkaimmiks’ –

Ei kuollutkaan hält’ heimo, vaan
on uuden muodon saanut taas –
ja valo palaa Donomal’,
hän takaisin sai perheensä –

On yö niin lämmin - palaa jo,
heil’ nuotiolla piiris tuo –
mi’ kadoksissa oli ain,
nyt yhteinen on elo vain –

Ja uusi maa on toivon tuo,
nyt vienyt mukaan uuteen nuo –
siel’ pitkä matka eteenpäin,
on sielujen nyt hyvä näin.