"Adaman matka"

Ei taivo kohtaa maata siel’,
mis’ kipinä on pieni viel’ –
se pyörii taivost’ – singahtaa
ja kohti maata putoaa –

Vain pimeys kantaa sylissään,
nyt valon lapsen sisällään –
ja laskee jyvän maiseen niin,
tuo sikiää nyt pitkään siin -

Koht’ verho maisen - taivaisen,
tuol’ annetaan siin varoen –
kuin viitaks’ kantaa sieluunsa
ja avuks’ elon kulkuunsa -

Yö aamun unta katsoo nyt,
on sielu sees jo syntynyt –
mih’ kurottaa tuo liitonsa,
luo valon voiman nostoonsa –

koht' uni valveeks' muuttuu siin',
ja hahmon saa nyt pieni niin -
vain räpäys tahtoo korkeempaa,
niin olento tuo askeltaa –

Jo karistaakin mudan pois,
hän sieluns’ valoon nyt jo toi -
ja ammentaa siin’ henkensä,
mil' kulun alkaa aamussa –

Viel' maa on kuiva - puhdaskin,
se tuulest' saa nyt elon siin -
tuo taivost’ alas - äitimaan,
tuo auttaa maata vihertää -

Jo nousee nuppu - versokin,
ne itää kohti taivoo niin -
kuin kilpaa olentoisen kans',
ne kutsuu mukaan laulullans' -

Siel’ kantaa mainen kamara,
koht’ monta alkusanaansa –
ne muodon saa ja sielunsa,
on rikkaus vailla vertaansa –

Kuin kuhina nyt täyttää vaan,
on sines taivon laulu maan –
se tunkee syväl’ ytimiin,
tuon pallon maisen sisimpiin –

Ja kauas hohtaa valo sen,
nyt valko-, viher-, sininen –
on säteet maisen taivaisen,
ne elämän ja sielun sen –

Pian monta versoo olentoo,
tuos’ valos kirkkaas polul’ vuon –
ne kantaa sieluu lyhtynään,
mi’ loistaa aina sisällään –

Ja säikeet valon vanhimman,
ne kantaa kaiken maisen vaan –
siin antaa elämiinkin viel’,
luo oman tietoisuuden –

On kaikki maises virtaa vaan,
nyo syntyy aina uudestaan –
siin kasvattaa ymmärrystään,
ain’ ylös nostaa katsettaan –

Saa pienet siivet moni tuos’,
ne liitämäänkin oppii jo –
vain sisimmän kun avaa niin,
on keho ankkur’ mainen siin –

Nyt hiljaa laulu sisimmän,
tuo nousee tiedoks’ elämän –
se polun luo ja katseen tuo,
niin kirkkaan kulkuun elon vuon –

Jo Adamaksi sanotaan,
hänt’ aamun usvas’ kulkevaa –
siel’ kohottau’ ja kutsuun haun,
hän laulun nostaa niin –

Ei yksin luotu kulkemaan,
tuot’ olentoa elossaan –
vaan sielu toinen vastaakin,
tuol’ kaipuun pienin sävelin –

Se puolikas on sisimmän,
tuon liekin pienen elämän –
kun kohtaa nuo – se palon tuo
ja sana yksi on –

Ja katso - luotu elämä
on kahden valon myrskyssä –
se maailmaan taas uuden tuo,
nyt polun kulkee – eloo luo –

Kun löytyy rakkaus sisimmäst’,
se aamun kirkkain valo täs’ –
on luoda uusii laului vaan,
niin korkein kohtaa maisen maan –

Mut matkalt’ täytyy lopulta,
niin takaisinkin palata –
kun tehtävä on täytetty,
muil’ tietä uutta näytetty –

Tuol’ uusi polvi opin saa,
se kantaa omii siipii vaan –
ja oppii kohta antamaan,
sen mikä muas on –

Niin Adama jo kuulaana,
nyt ohuena valona –
viel’ kiittää äiti maatansa
ja liitää sineen yön –

Siin aikaan sai tuo olento,
et’ itsellensä sieluun tuon –
nyt kaipuun takas’ uudestaan,
jo oppimaan niin uutta taas –

Ja Voima kaikkein suurin niin,
ol’ laupea ja antoi siin –
häl’ elämän mit’ kulkea,
tuot’ ikuist’ valon polkua –

Koht’ takas maiseen tulikin,
tuo olentoinen - pieneks’kin –
ja alkoi kaiken uudestaa,
ei muistanut hän aiempaa –

Vaan Valo kaipuun hälle loi,
sen sisun eloon myöskin soi –
vaik’ pimeys välil’ murjoikin,
ei kulkijaa silt’ hyljänt’ niin –

Kosk’ viisaus halus’ pienel’ niin,
et’ oppis kaiken minkä siin –
voi suinkin vain niin oppia,
et tulis’ laiseks’ luojansa.