Näärä

Ken kurkkaa toisen sieluun vaan,
se näärän-näpyn silmään saa -

vain muistutukseks' sanoista,
mitk' laulaa omas sielussa -

tuo rähmä ruma röllin' on,
koht' kieroon katseen kampee jo -

ja näyttää laulu lemmen tuol',
koht’ pungerrukselt' elon vuon -

ei mikään kaunis ulospäin,
oo valonlailla lentäjäin -

sen näköistä, kuin omainskaan,
mi' polkuin paloo havittaa.

Marras

Kun sana ei enää riitä
ja yön kosteus
koskettaa viittaasi -

on aika lähteä.

Kuuraan ei jää
enää jälkeäkään
muistoksi lämpimästä

kesästä.

Siinä vihreän ja harmaan
rajamailla
olet avoin

ottamaan puhdistuneen
sydämesi takaisin
haltuun

ja laulu palaa
takaisin
kutsumaan

kevään säveltä
pimeydestä.

Närästys

Jo sana korpee kärventää,
se sisäl pysy ei enää –

niin pakko tuo on pullauttaa
jo ulos, et ei sierettää -

voi sielun sisint' siin niin tää –

Siis ylen annan sanainvuon,
koht' runot nappaa kaiken tuo –

Se mykeröitä punoo niist’,
kuin kukkii nuo vain oliskin,

vaan kun tuon taitat – nahistuu -
niis’ onkin sisin – mikäs muu –

ain sanomana närästys,
mink’ synnyttikin tarkoitus.

Sustar

Tuol’ sana keriy
kuvain luo –

Jo sisällön siin
sieluun tuo –

Nyt Sustar pinkis
hohtaa lail’

Kuin kreemittären
huntu vain –

On lähettiläs
rakkauden

ain vuolas
valon hengen sen

Ja tänään
lyhty meil’.

Runonpoikaset

Kun laulu kahden kaartelee,
toist' sanoil' nyppii - hivelee -

siel' kiinni kasvaa toisiins' nuo,
koht' polun varman eloon luo –

siit’ pesä syntyy joskus niin
sielt’ kuroo pienet värssyyn kii –

nuo uudet sanat lepattaa
ja valoinpilviin suunnistaa –

Ain matka jatkuu runojen,
jo uusiin tuuliin lentäen.

Suviyössä

Sisin palaa, nostaa - halaa,
toisens' valoon öisen yön -

suvein siimes - tekee tiineeks'
syömmet tanssii kaksin tein -

kohta kuroo, sielut punoo
yhteen lämmös suviyön -

kaipuu kova, on vaan soma
muisto enää pienil' niin.

Sanansyöjä

Mi’ tuolla kitalaes on,
kun kurlututtaa onneton –

Se sana onkin kenossa,
nyt poikittainkin kurkussa –

vaan mitäs jäin tuot möllöttään,
kun vinkui alas puotessaan -

Niin sana tulla plumpsahti,
kun värssy taivos ratkesi -

ja mulle kitaan upposi,
vain kitapurjees’ pläjähti –

Nyt änkee haavis’ – suuri on,
sen sisältökin mahoton –

ei mahdu pieneen suukkoseen,
se vaatii aimo annoksen –

et ulos pääsis’ paukuttaan,
tuo suutain ujoo luukuttaan –

mut umpeen liimaan huulet nää,
ei värssy happee enää nää –

ja nielaisenkin pois.

Suvimorsian

Tuol' valoin lailla tuules soi,
sen tupasvillan tuoksu toi -

nyt kastehelmin viestin niin,
et horisontis Suvi siin -

jo odottaakin ylkäänsä,
häl' ruusurantu ylläinsä -

on kesänlämmin syömmenskin ,
kuin nupullansa vuottaakin -

tuot' noutajaansa hartaana,
mi lienee talvein takana -

kun kalsana on untein maa,
siel' kaukain luoksens' halajaa -

siks' käy tuo taistoon suvee päin,
sielt' urho matain' puketlain -

ei kalta kylmä ritarii,
se voimana vain onkin siin -

kun kaipuuns' morsiammel' tuo,
koht' suitsin' sivaltaakin luo.

Unettoman runo

Poreilevat valonsäteet
kilpailivat heräilevien sanojen
kanssa aamu-usvassa
nousevaa aurinkoa
vasten.

Unettoman runo nappasi
vielä viimeisen
säteen, ennen kuin tippui
mättäälleen sinisen
ajatuksen viereen.

Hide and Seek

On onni mulla piilossa,
se kurkkii joka raosta -

mut välil' sinne nukahtaa,
ja tällä on sit vaikeempaa –

tuot' etsii, kun jo unhoittaa,
miks' piilosta tää olikaan -

Mut kohta pomppaa yllättäin,
tän yrmyy naamapläsii päin –

ja leikki alkaa alusta,
se irvistääkin samalla -

kun karkaa kiitoon kipakkaan,
tuo lentää värssy – katoo taas -

Nyt puljaa valopaljussa –
se pulputtaakin sanoilla-

tuo ensin murheen kurlaa pois
ja laulut kärtyn kippaa vois –

myös mukanaan siin upottaa,
tuon’ kuplavanaks muuttaa vaan –

Siks’ onnen kanssa leikkiä
on hyvä välil' piilosta.

Aamu

Pienellä kivellä
seisoi rannalla

aamu.

Katsoi renkaina
laajenevia

vilkutuksiaan
eilisen yölle.

oli aika kastaa
varpaansa

uudelle päivälle.

Aamu-usvaa

Kun rannalla katsoo
hiljaisessa yössä

kirkastuvan taivaanrannan
viimeistä tähteä –

kuulee nousevan valon
kuiskauksen tyvenessä

vedessä.

Pinnalla rauha
laulaa sanattomin

sanoin syvimmän
ikuista tulta

kutsuen.

Siinä kastan
sieluni taas

eloon.

Herään

Herään maisesta
valveen maahan.

Nyt sana kertoo
heräävän voiman
huomenesta –

viileiden varjojen maasta,
porottavan tietoisuuden
alla –

kertoo sulavien vesimassojen
viemistä tuhkakorennoista-

Entisen yön nuotiolla
polttamista kekäleistä,

joiden katkera piki
maalasi myrkkyään

pieniin sanoihin.

Tulen kohottamat
kutsusavut vaalenevat

nousevassa auringossa
ja tuulet lentävät

kilpaa sieluni kanssa.

Viimeinen sana

Vaik' sana on tää
vaivainen,

niin tuulist' tuli
taivaisen -

ja peräs muiden
paarustaa,

siin' kerääkin niin
laahustain

nuo orvot pienet
kirjaimet -

mitk' peräs pysy
muiden ei -

Jo polot on nuo
eksyneet -

mut koriin pääsee
mukaan ne -

Niist' pienist' laulu
syntyy jo -

kun toiseins' löytää
paljus nuo -

On sävel murheist'
kudottu -

heil' sisimmästään
punottu -

Nyt kantaa silta
yli maan -

nuo ahneet jääkin
taakse vaan -

siel' maises hilees
rypee yös -

kun pienet sanat
taivaal' syö's.

Sielunpulinaa

Nyt yötön yö on aina meil’
siin sanas' kuroo paloks viel’ –

se siivittääkin syömmein mun,
nyt liitoon taasen maisest’ kun –

on väsynytkin sisimpäin,
vaan herättää taas silmään tän –

jo kaipuun aamunmaahan vaan,
mis’ valo uusi sarastaa –

sielt’ kaukaa sanain kumu soi,
kuin sielunpulinakin voi –

tuon karust’ sisält’ syvältään,
nyt tuoda esiin määränpään –

mi’ muhi toivon syöveris’,
vain piilos ennen versoksein’ –

Nyt laulan – herään elämään,
ei enää sysi puota täät’.

Kukkakeppi

Ken Ukonkellos rellottaa,
onk' wanha sanacärtty vaan -
siel’ värssykeppi tanassa,
tuot' tukemassa sanassa -

Siin ihmettä on kyllikseen,
mit' ihmettä tuol' hän tekee -
se tukee lauluu äijäin tuol'
siel' pellol' mis on lantain puol' –

Voi jummi – katso kukkii maa,
koht’ kaikki värssyt lakoaa –
kun kukkakeppi sanain loi,
siih’ maahan voiman kunnol’ toi –

jo työntää, pukkaa, pumeltaa,
kaik’ versot kasvaa vehmaanaan –
ja tyrkkää nuput hoilamaan,
siin pelto laulaa aariaa.

Sanainpolku

Mi’ kantoi nyt liitoni perillekin,
ol’ sanasi kaukainen kutsu jo niin –

sen sisimmäst’ kuulin vain kuiskauksena
niin pienenä hyräilyn hapuiluna –

Vaik’ maailmojen portitkin aukeni nuo,
en kaivannut muuta kuin valosi luo –

se sielustain’ syvältä sikisi siin,
en unille periksi annakkaan niin -

Nyt yötäni pelkää en, vaik’ kylmenee tuo –
sun lauseesi lämpöinen polkuni luo.

Yksin

Yksinäinen sielu harhaili
katoavien unelmien aavoilla

vain himmeän valkoisten
väreiden kantamana –

Kiersi kehäänsä
muistojaan seuraten –

kuin etsien jälkiään
saadakseen tuntea,

ettei ole ainoa.

Uusiin tuuliin

Ei huokaa sanain
enää vain –

ei purtes perään liidä -

Vaik’ velloo massat
merten ain -

pois kaipuu
hiipunt’ siinä -

viel’ valo yöhön välähtää
se sisimpään mun himmeen’ jää –

mut uusi matkan määränpää
tuon’ tuuliin liitää mukaan.

Runowirsu

Tää rahjus kampee - kämmertää,
jo melkein haudast' ähistää -

kuin hampaattomal' suulla vaan,
nyt saapi kiittää är ärrää –

kun sanat napsaa vieläkin
ja lauseet luikkaa vuolaankin –

ei sisin luudu millänskään,
vaik’ elo riepois mieltä tään -

Vaan keppi lentää - kopsahtaa,
tuol' nurkas' kaukain rapsahtaa -

ja hilppaseekin kintut viel',
siis danssaamaankin käypi tiel' -

ei sisin sielu sirpakka,
vain ookkaan luutunt' polulla -

kun riemurinnoin räkättää
ja sirril' silmät pilkistää –

vain vuodet helmein taakse jäi,
niist’ kääväl’ renkaat himertäin –

nyt koristaakin polkua,
mist’ keriy’ sieluun tolkkua.

Unien paimen

Matkasi virtaa jo sinisien
unien laaksosta

pesien lämmöstä nousevien
savujen mukaan

kaipuunsa kutsumana
tähtimeren rantaan.

Astuu hämärästä udusta
unien paimen lyhtynään

toivo – käden suojanaan
lepattavan sielusi suojaa.

Syvältä sanan kaivaa
rinnastaan – sisimmän.

Eloon jo lennähtää
kipuinen sielu.

Unelma

Pien’ uni anoo saattajaa,
se yksin matkaa vain –

Niin pimeässä laulaa saa,
se hiljaa vaikertain –

Koht’ herää säde kuulemaan,
tuot’ pientä ääntä niin –

Se mustan keskelt’ lankeaa,
ja toisen huomaa siin -

Ei aamu yötä peljännyt
vain sanan toisel’ soi –

”Oot yksin tänne syntynyt,
vain kylmyys matkas loi -

jos katsot ylös tähtiin taas,
se sielus nupul’ saa –

mut vain jos lupaat itselles,
et valos päästät maast’.”

Nyt kasvaa pieni unonen,
se unelman kohtaa –

siin’ sisimmästä versoaa,
jo toivoon kurottaa –

Koht’ karkaa matkaan entinen,
se murheen laulu pienoinen –

siel’ voimain siivin sielunen,
niin muuttaa maailmaa.

Kentaurien jälkeläinen

Siinä sinä olet tuolin tärkein osa,
napotat vaan tikkana tihrustaen valoa päin –

Jonkun naputtamia ripellyksiä tulkiten
takaraivoon asti lyötyjä sydämenlyöntejä

sisuskaluista tärkeimmästä.

Joskus sitä lähtee livakkaan lepattamaan
taivaan tuuliin toisen sanasta –

toisinaan nappaa näköelimen nakit
helmeilevän suolaista heraa –

vaan ei mikään kylmäksi jätä.

Sitä on melkein kentaurien jälkeläinen –
neljä pölkkyä ja olkanoja.

Yön säde - levoton uni

Sinun rauhasi on levoton uni,
liitosi sanojen suomaa -

aamua kaipaava valoisa säde,
nyt sisimmän rauhansa huomaa -

se pesäänsä halajaa
leponsa viereen -

niin yössä vain välkkeenä käy.

Ajan varkaat

Siellä ei viheriöi enää,
minne jätin mokkasiinini –

Ei laula preerioiden yllä
vapaa tuuli äitimaan sielussa –

Ajan varkaat ovat vieneet ilon ja riemun
sisareni tomuna mukanaan –

Vain tiipiini vuota käärittynä
matkalaisena pyyhkii –

askeleeni - antaen unohduksen
seurata lohtuna

mutkaista polkuani huomiseen.

Saattaja

Ei uneni ollut unohtanut ääntäsi,
kun heräsin –

huuleni maistoi vielä makusi -
lähteneen -

muistosi oli vielä pieni sana
kuivuneilla huulillani –

vaikka en enää halunnutkaan
katsoa taakseni.

Silti aina näin uusissa katseissa,
sinun hymysi –

uusissa maailmoissa, joihin synnyin -
sinun kätesi kosketukset –

sieluani hyväilevinä häivähdyksinä –

vain varjoina, mutta niin
valoisina – hyvästeinä

sisimpäni matkaa
saattamassa.

Vanavedessä

Sanomaton sanasi
jäi kaikumaan
syvyyksiini,

mistä säveleni
heräsi aamuni
lauluksi.

Vaimea tuuli
vain purjeitteni
matkassa

antoi ajelehtivalle
etsinnälleni
vireensä.

Vielä pohjantähti
kutsui luokseen
omaansa.

Vanavedessä
vain kelluvia
unelmia.

Lähde

Vaik’ sieluin karus vaeltaa,
siel’ ennenkuin tuon löytää saa-

sen toisen kelle lähteensä,
voi sitten hiljaa avata –

niin erämaakin puhkeaa,
jo kukkaansa ja vehmaaks’ saa -

tään olentoisen polulla,
jok’ on nyt löytänt’ siipeinsä-

voi – koht’ jo lauluins’ tavoitan,
siih’ sanaini jo asetan –

ja katseen aamun hämärään,
sin’ lentoin määränpää.

Sinun tahtosi

Sinun tahtosi
vei polkuni
pimeään erämaahan,

että kuulisin
hiljaisuuden läpi –

Karanneet sävelet
tanssivat vain

omaa harmoniaansa,
maalaten utuisia
taivaanrantoja,

joille yö antautui
kohisevien sanojen
lauluina

sammuen ensimmäiseen
valonversoon –

ja ajauduin takaisin
kaikkeuksien kakofoniasta.

Pilgrim

Harmaata repaleista usvaa
kahlasi hiertävät sannikkaani

syvää pimeyttä hipoi
muistojeni askelmat

Ikuisen yön sisimpää sydäntä

karttoi sieluni – varuillaan.

Hetkien pieni toivo vain
valoa ohjaten -

yli tuulisen aavikon,
kylmien sinisten vuorten kautta
karuille maille –
yksinäisille saloille.

Sieltä löysin sisimpäni,

joka ei valoa peljännyt.

Matkamme virrassa

Kun lupasin itseni
sinulle

en arvannut sitä
murheen ja ilon
määrää,

jonka saisin sinulta
lahjaksi polulleni –

En sitä liidon voimaa,
jolla siipeni

kantavat nyt kauemmas,
kuin kenenkään
unelmat –


Nyt sinetöin sopimuksemme
elämästä, kuolemasta

ja kaiken
maan ja taivaan
välillä olevasta

tällä sanalla –



Elän.

Memento

Soi laulus vielkin sisälläin,
siin matkain aarre mulle näin-

kun saa vain halain' muistella,
siit' voimain valon poltteena –

taas jaksaa lentää hetken tää,
siel' pyörteet vaan jo taakse jää.

Sana

Laulu pieni sielun sen,
on suurin kun luo toiselle –

vaik’ kipinänä puhaltaa,
siin’ toisiin aina liidon saa –

mut ilman lämpöö sydämen,
ei kanna matkas’ polte sen –

vain nöyrä sana saattaa tuon,
niin tehdä lopult’ – elon luo.

Kaipuun komeetat

Tuol’ kaikkeuksien rajoilla,
nuo maailmat taas kohtaavat -

siel' sielut huutaa toisiaan,
yös' yksinäistä kaipuutaan -

voi kultaa hohtaa sisimmät,
vaik' matkat nuokin pisimmät -

on renkain' toistens' tunnoissaan,
sit' tiedä ei vain unhossaan.-

miks’ yksin ovat ain.

Lentopostia

Liitää viesti pilvis’ tuol’,
tää ystäväinkin kaukain’ luo -

kas - siipinään vain paperi
on matkallainsa tuulis niin –

sit’ kevään myrskyt riepottaa
mut sanains’ siinä vahvistaa –

kun perillensä kaartaa siel’
on aatos sisin lämpöin’ viel’ –

tuon avaa silmä katsein luo,
sen hahmon sielu esiin tuo –

on kevyt sanan paljastus,
mut syvin on sen olemus –

et unhoittais mua poluillas,
vaik’ matkais’ on nyt muistoissa.

Valvetta vasten

Uneni huutaa taas valvetta vasten,
ei yksinään sieluni sarastaa saa –

kuin katoaa kuura siel’ kuitenkin kastein
jo sulasta nousee nyt laulua vaan –

tuol’ nuputkin aukeaa - sielujen salat,
ne valkeina tähtinä kattaa jo maan –

ui ymmärrys hiljaa taas - hahmoaan valaa,
mut yksin ei kukkansa varjosta maat’ –

se kohottaa katseensa – laskeutuu taivost’,
on rintama ketona valon nyt maas’ -

jo voima tuon kaikkeuden syvimmält’ nousee,
siin’ pimeyskään viihdy nyt ikinä ei.

Oveni avasit

Minun sieluni oli kyynelien
täyttämää uomaa,
kun oveni avasit
ja tulit sanojeni takaa
salaa hiipien sisälleni -

kuiskasit suunnan,
pienen pisaran pudotit -

siinä virrassa olen vieläkin -
valuvana purona,
uuteen toivooni
kasvavana koskena -

mereksi elämän.

Hallavaharja

Maan kuurasta tuo nousee taas,
kuin aamun usva vaeltaa –

yön horisontti häviää,
sen valoo karttaa hämärä –

kuin muotoaan nyt hapuilee,
on oriin hahmo ikuisen –

koht’ tulta silmäins’ hehkuukin,
tuon sinivihreen aatoskin –

Tuo kutsuu nyt jo ohjaajaa,
mink’ sieluinmajail’ asustaa –

vie askeltaan kuin myrskysää,
tuon’ kalmistoinkin valoin taa –

siel’ ihmis’sieluin vartijal’
on viesti viedä maisil’ mail’ –

Voi – katso kahta taivossaan,
nuo rientää nyt jo mahdissaan –

ei sana voi tuot’ kuvastaa,
kuin kiitää laulu tuulis’ vaan –

On sana tuo nyt matkallaan,
vie isäntänsä hepoo vaan –

kuin myrskypäänä rummutus,
käy usvain seast’ askellus –

siel’ sinkoo valoin kipinät,
jo pilviin käy vain siivittä –

koi tähden aamuun ratsastaa,
noil’ sulat onkin sieluissaan –

Yö katoaa nyt taivaalta,
on varjot maiset karussa –

sen keväänhepo korskauttaa,
tuo viestin kesän ikimaast’ –

tuolt’ paratiisein porteilta.

Vasten valvetta

Se sisin sielun kosketus,
mist’ alkaa aamun sarastus –

voi hiljaisuudest’ lehahtaa,
kuin valon väre nousee vaan –

niin hipoo, valveen kohottain,
tuo ymmärrystäin raottain –

ei saata sumu tietäni,
kun sanas taas mä kohtasin –

se halaa syvält’ sydäntäin,
jo elon tuo taas ulospäin –

voin jättää maisen harhan taas,
kun lauluin sieluin päivöst’ saa.

Yö kuin päivä

Suloa sieluin nostattaa,
murhekkin maisin musta –

kaipuun kannoilla laulaa vaan,
toivoo unhoitusta -

mut lauluja luo, siin sanoja suo
on hämärä renkinä valonkin tuo –

siel’ perillä lepäävät yhdessäkin,
vaik’ vihalta taistonsa näyttää.

Nousupyörteitä

Kun matka raskas murenee,
kulku polun hiipuu niin -

tuolla aina toivo tuulee,
nostaakses’ sut korkeuksiin -

anna sana - lauluun nosta,
syömmes syvält' pyydä siin -

aina vastaus hengen vuosta,
sielus vetää korkeuksiin.

Napakymppi

Jos toivos’ heität pimentoon,
sä silloin paljas pahal’ oot –

se pienest’ raost’ nakertaa,
pian valon imee pois jo vaan –

mut laita sanat tukkeeks’ nuo,
et’ valtais ei sua pimein vuo –

mis’ toivottomuus sielus vie,
kuin olis kaarnalaiva lie –

on tulppa paras värssy tuo,
mil’ upottaa jo tursaat nuo –

sen sisin hohtaa kultaa vaan,
vaik’ näyttäis’ päältä turaltaan –

ei manaus ole muodoltaan,
vain huomion sil’ sisin saa –

mik’ tärkein polun evästys,
on napakympiks’ lausahdus –

siis rakkaus, usko – toivokin,
ne piirtää matkan tuleviin.

Runoperhonen

Uus’ laulu kohta sielun saa,
se voimaan mua johdattaa -

on lahjaks' sanas tullut niin,
niit' kannan kuin ois valo niis -

eik' murhe enää koeta mua,
kun lahjaksein sain sulta tuon –

niit’ laului sanoil’ lausuta,
ei kirjaimilla merkata -

on sisin tulkki viitta vain,
sielt’ puhaltaakin matkaan ain –

Mut sanat suppuun käpertyy,
kuin koteloks’ tuo muuntautuu –

Siin’ tovin värssy muhii vaan,
koht’ taivoon asta kapsahtaa –

kun kohtaa lennost’ tuollaisen,
voit sanoo - runoperhonen.

Eksynyt sana

Voi sana sielun kadota,
kuin mereen värssyin haipua -

jos toista siel' ei kohtaa tuo,
voi runon löytää mukaan luo -

nyt yksin pieni sananen,
on rannal' - katsoo merehen -

siel' toinen värssy sinnittää,
luo katseen sanan sisimpään -

voi lauluu aamun siinä niin,
nyt kantaa kahta korkeuksiin -

siel' yksin ei nuo olla saa,
kun runot mukaan halajaa -

mut yllä enää toiset nuo,
ei siinä valon kahden luo.

Sanan sulka

Mulle on sana vain sieluni säie,
sillä kun kurkotan laulusi luo –

annan niin silmäni aueta häiveest’,
sille mis’ kaipuuni kaukana tuo –

Ei pienellä sulalla siipi tuo lennä,
kaukomaan taaksekkaan konsanaan vie –

syvimmän voimani kaivankin korrest’,
kastaen kaipuussa syömmeni ies’ –

Piirrän vain pisteen - siit’ sanasi alkaa,
nuottien sävel’ on laulusi ain –

Murtuneet sulkani vanhat nuo versoo,
kaikki ne lentää taas pesäänsä vain.

Sanain lieka

Mis sanainlieka mielen syö,
sen sisin käärmein myötä yö -

tuol' laulaa sydän kylmä niin,
ei pala valo syömmes' siin -

voi hymytön on mainen siel',
mis' kato käynyt iloin miel' -

tuo tyhjää jauhaa polku ain,
sen sanain sisin kun on vain.

Kuiskasit "auta"

Yksinäisten sielujen
kylmiä polkuja seurasin,

jälkiesi väsynyttä vanaa
kirkuvien sielujen maahan –

narisi henkeni säie äärillään
kun vain häivän valostasi näin –

kirpoavaa kättäsi haroin
pimeässä yössä turhaan–

eikä sanasi enää huutanut valoa.

Vain hipaisu toivoa riittäisi,
jos sen jostain täältä löytäisi.


Sinun hiljainen laulusi
löysi minut ja sinkosimme

takaisin elämän avaruuteen.

Kirjoitin sinulle

Kirjoitin sinulle sanoja avaruudesta,
syvältä sisältäni sieluni kaivoin -

pysäytti vereni lauluni kaipuu,
hyytyneet lähteet vain silmäni nää -

katseeseen sameeseen malka vain juurtui,
harmaata graniittia nyt valoni vain -

koska tuo sanasi jälkensä jättää,
milloin - voi milloin tuot' seurata saan..

Oma laulu

On jyvä sielun lentänyt,
tuolt' tuultein takaa kai -

se versoo valon vartta nyt,
koht' taivoon asti vain -

ei unelmaa tuot' taittaa saa,
sen korkein tahto puhaltaa -

nyt kukkaan nupust' kirkkaaseen
ja lauluun omaan vaan.

Tänään

näin

pienen

toivon

taivuttavan

uneliasta

murhetta –


helähti,

putosi,

jätti

jäljen –


ja suli pois.

Tontut kurkkii aina...

Kuin sanat sykkii syömmein vuos,
ne silloin liitoon pääsee tuos’ –

kuin tahdis’ tuhat sydänt’ löis,
on Valo aina sisäl’ töis’ –

siel’ monta sanaa tapaa taas,
nuo toisensa ja halaa saa –

siit’ sikiää jo runoa,
mit’ pahat ei voi punoa –

ja lauluks’ sydän sulaa voi,
kun tuulet äärist’ sielut toi –

siel’ henki joulun hivelee,
näit’ pilttei’ kilttei sivelee -

tuot’ sanoin ei voi kuvata
siks’ kaytössäin’ on kamera.

Unein sankari

Soi pehmeä sävel tuo unien takaa,
on avaruus allain ja liitoni vakaa-

sinikelloin mä kuulen nyt sieluni syvält’
sen ääntä jo seuraan, kun tuntuu tuo hyvält’ –

vaan korina kauhee se sisimmäst’ laukee,
jo unestain olennon suurisuu aukee -

sen tunnistan vanhoista taruista kaukaa,
jo luolansa perällä kummitus laulaa -

näin laskostan mielein ja kohtaan tuon salan,
mis’ onkaan nyt miekkain, tuo hopeavarain –

kun silmänsä toljottaa pesänsä perält’,
mä vilautan säilää ja heitän nää sanat –

kuis’ kärtty sä jaksat nyt vanhana laulaa?
Onk’ keuhkoissas’ enää nyt voimaa ja kauraa?

Tuon puhina tukahtuu naurunsa kantaan
ja sauruksen ronttokin mässähtää lantaan –

niin taas on yks’ epatto kantattu eräst’
mä huotraan jo kalpani sujautan peräst’

ja jatkan taas matkaani uneini taaten,
ja käynkin sit valveesta heräten maaten.

Uusia polkuja

On uusi askel ihmisen,
se aina vaikee - tiedän sen -

siin' laulu elon tahti muuttuu,
kun taas polun suunta muuttuu -

unhoon ei jää matka tuo,
mis' sisin kasvoi valon luo -

koht' tie taas virkoo elohon,
kuin viherpaulain reunat on -

siel' niitty uus jo odottaa,
tuolt' lähteen kirkkaan löydät taas.

Henkäys

Sulle sanan henkään tään,
sen toivon jäävän elämään –

nyt sisintäin näin raotan,
sen sydämestäin kasvatan –

näin sana saa ja versoaa,
luo sydämes’ se lennähtää –

tuo nostaa yöstä katseensa,
voi liitää mukaan imussa -

koi aamun nostaa helmiään,
kuin vire helkkää sisältään –

tuo kultaa oman sydämein
siin’ kohtaan sutkin sit viimein.

Pesä

Siin lepo pienen tyvenen,
on illan ehtoon hyvä sen -

mis' kyynel' toivost' vierii niin,
ei laulu lopu aamuun siin –

jo keriy unist’ vahvuuskin,
tuolt' laulu kantaa luojaltkin –

sul’ suvisenkin olon tuo,
mi’ antaa lämmön pesän luo

Viimaa

Sun sanaa vuotan - kuulostan,
sen häivän korvain kuuli vain –

sit’ arvelin ens' viimaks' niin,
mut sanat oli mukain' siin –

ne kertoi valost' aamun koin,
sun unes' kaukaa nekin loi –

nyt yötä kohtaa sieluin ei,
kun valos multa murhein vei –

Nuo sanat syömmeen piilotan,
ne aamuin polul’ ripotan –

ja seuraan tavui’ perille,
kun sanoiks’ kutsun muuttuu ne –

Niist’ lauseet vuoren rakentaa,
tuo korkee on kuin Taivas vaan –

On askel tää mun ensi niin,
kun kiipeen Toivon korkeuksiin.

Yössä

Ken pimeyttä levittää,
sen myrkky sielust’ sikiää –

tuo toivoo toiselt’ halajaa,
kun sisin pelkää valoaan –

mit’ ei voi kurja tunnistaa,
kosk’ unho sielun kasvaa vaan –

Nyt yötään kylmää kohti käy,
tuon kulku nääntyy nähdä näyt –

mist’ valon viitat kertoo tien,
et perille ne aina vie –

Vaan suurin lempee halaa ain,
vaik’ suru isoin maas on vain –

Ei lennä siipi enkelin,
kun toimi on nyt suurinkin.

Merihevonen

Rantaan aamun kahlasin,
siel’ toivon nokkaan istahdin –

nyt ikävä tuo keinuttaa,
luot’ aallon merihevost' vaan –

mun jalkain juureen onneton,
sil’ surukin ja väsy on –

tuon yksinäisyys liikutti,
mua kaipuullaankin herätti –

”En jaksa enää kurottaa,
kun syvyys mua janoaa”

se sanoi hiljaa – uinahti,
koht’ sisin sen vain karahti –

ja valoks nous’ pien’ lehahti,
nyt kauneus sisält’ aukesi -

koht’ kultahiekkaa hepo käy,
siel’ missä murhetta ei näy -

nyt aallot ei lyö ikinä,
sit’ pient’ mik’ nyt on tähtenä.

Syöksystä nousupyörteeseen

Ei koskenut myrkkyä
huuleni sanojesi hunajasta -

ei murskannut luitani
laulusikaan paatos.

Kultaisia muureja
unesi pystytti kuitenkin

askelteni viereen.

Kaiken mihin koskit minussa,
muutit kimalteleviksi sapeleiksi

vedettömän aavikon yöhön
katkomaan liekkejä

katalilta lampunhengiltä.

Sinulle annettiin valta
synnyttää minun liitoni

syöksystä nousupyörteeseen

eikä kaipuuni kohtaa
koskaan teräviä kiviä.

Kuuran tuoksu

Sen puun juurelle

                        sydämeni haudatkaa,

mistä se ensikerran

                        oli löytynyt

vaeltavan linnun laulusta


                        pudonneena

kevättä etsiessään.

Ehkä voi versoa se vielä
kytevästä ytimestään

sanan,


mikä kuiskaa väsyneelle matkalaiselle
tien hiipuneesta unestaan –

vaikka se olisi viimeinen syksy.

Avain IX

Sun sanaasi kaipaan nyt yössäni ain,
sen muistonkin kajoa kuulostan vain –

tuo kaukana kaartelee himmeää tulta,
vie kipinälaahustain sisimmäst’ multa –

en laulustas’ eroita valoisaa päivää,
mun sisin on tuskaista, sielu vain häivää -

nyt kirjaimet raatelee - runoni raastaa,
mut kaiken siin’ polttaa, pois sisältä saastaa –

kun unho nyt peittelee sieluni kehdon
ja pääsee mun sisimpäin valoisaan lehtoon –

siel’ hahmos’ taas valoisan lempeen nyt kohtaan,
ja onneni pesään tää portti nyt johtaa. –

on auennut toivossa kuitenkin valo,
se rauhoittaa sisimpäin, sammuttaa palon.

Toivon kajastus

Sä ällös eloos kahlehdi,
siih' missä unes kompasti -

vaik' toivokin jo nuupahti,
voi ain tuo nousta heloksi -

kun sisin sun sen ymmärtää,
koht' laulus taas toivos liitää -

siel' missä ilo laulelee
ja tanssii kohta päällä veen

Pimeitä päiviä

Kun sielu toisen toisel' antaa,
siinä maljan omast' kantaa -

joskus hyytyy toisen tuo,
mik' elon kaikkeen matkaan luo -

mut' alus sana luvattu,
se mik' on taivaas' kuvattu -

voi aina toivos' nousta taas,
ei tiedä milloin kajastaa.

Sun matkas

Kaik’ muuttuu ajast’ aikaa ain’
ja tärkein onkin polku vain,

jok’ vie niin siinä johonkin.
mist’ löytyy portilt’ kylttikin:

"Jo tervetuloo kotihin"

ja ovest’ nimi "Minä Oon"
Se kutsuu aina valohon.

Sun matkas pitkää laulan näin,
kuin helminauhaa elo vain –

on monta hetkee kulunut,
tuost’ nimes synnyinhetkest’ nyt -

ja uuden kasteen nyt jo saa,
kun kypsyys alkaa sarastaa..

Säde

Mä kalvaan’ lehtein kehdossa,
taas väsyin makaamaan –

Jo marto syisen kaamoksen,
tuo suuteloikin vaan -

Sit’ siinsi sätein vihervuo,
tuo läpi lehväin näin –

kuin keiju viestin tuoden luo,
mul' synkän sisimpäin -

Siin' heräs toivoin elohon,
kuin lähde pulppus ain -

Koht' sammalkehdon pehmohon,
jo kantoi unein main -

siel' pelkoin karkas tuulihin
ja Valoin takas sain –

Nyt aamuin säteen nosteeseen,
taas siivin liitää sain.

Löydetty

Se sisin mik’ on sydämen,
tuo valoins’ harvoin mielehen –

on ymmärrys niin taipunut,
et täky elon polun nyt –

vie tahdon opin syöveriin,
mist’ kaivaa täytyy valo esiin –

tuo vahvistaa taas sieluukin,
sen laulun uusiin maisemiin –

kun löytää oman itsensä,
ei eksy pimeyteen enää –

sit’ rakkaus sisält’ löytäjän,
tuo antaa muille majakan –

jot’ auvo lempee johdattaa,
luo kutsuu valonkantajaa –

taas vahvuus siinä leviää,
kun toinen iloonkin törmää –

ja sitten kaivaa sisintään,
tuon nyt sit löytää sisältään.

Kutsu

Harva näki
sitä polkua

minkä elämä
antoi kaikille
kulkea –

Kylmää kiveä
vain hehkui

sysimustien sielujen
jalkojen alla,

kun sanojesi
siemenet yrittivät

pystyttää sisimmän
viittoja nähdä

valoisampia unia -

toivolle pehmeämpää
maata

versoa uusi
tietoisuuden puu

pesiä lentäville
sielunlauluille -

herättääkseen
kevään valo

pimeästä takaisin.

Kohtu II

Kun palosi oli jo
hiipunut sisälläni,

tunsin uuden
elämän heräävän

kuitenkin harmaaseen
aamuuni.

Ensi askeleesi heiveröiset
kaiut koettelivat
tietoisuuteni

reunoja.

Kuinka voisinkaan
luopua sinun

rakkautesi muovaamasta
korusta, jonka

jätit jälkeesi.

Lyhty

Oliko se kokemusteni
pato,
mikä minun askeleitani

lamautti -

Peili sisälläni,
jonka kasvot olivat

tummat

kuin eebenpuun sisus.

Silloin sen sain
kirkkaimpana
valona sinulta,

ainoana avaimena ulos
oveani raottaa -

kun sain piirtää
kartaksi tieni

ääriviivojasi
vasten –

ja vain sanoit:

Tule - Sinä Osaat.

Ja polkuni heräsi
uudeksi tieksi

valkenevaan aamuun.

Kohtu I

Siinä hetkessä
silmieni valo kuroi
sinut lähelleni –

korvieni kuulo herkistyi
sydämesi lyönteihin –

olin sinun sisälläsi
kun sieluni laskeutui
kohtuusi

ja sain sinun
valosi.

Susi syntyessään

Sutena jolkottaa
savuisa mieleni,

metsiä mantuja
mittaillen maan -

Vuorilta kuulailta
kutsuuko kotkani,

sieltäkö siipeni
sieluuni saan -

Hämärä peittää
taas polkua poloista

jäljetkin himmenee
palata taa –

Vainua sisintä syömmeni
seuraan vain,

urkenee usvasta
aamuni maa –

Kohta vain kipu
tuot’ kulkuain kiivastaa,

laukkaankin sinnittää
pimeäst’ vaan –

Sisulla rantaan nyt
mereeni sukellan,

kasteeni toivosta
huomeneen saan –

Matka on antanut
sisimmät siipeni,

ei hukassa eloni
päättynytkään.

Kylmää viljaa

Jäin katselmaan
kaukaista selkääsi -

huurteisen maan
kylmää viljaa -

lakosi askeliesi
alla –

enkä saanut enää
halata sanojesi
kaikua -

sillä sitä laulua
en enää
saanut lentoon -

mikä lepäsi
haudattujen
unelmien

mullassa
kaukana valveesta -


kaukana -

nousi kuitenkin

uusi verso.

Suunnitelma

Jos en sua saa
hillollakaan,
on paras laatia
purkilla marmelaatia –

suunnitelma jol' vois vaatia
kättäsi siroa
elämäin paloksi
polkuini haloksi

sanoilla näillä
sieluisi pehmitän,
käteisi saan ja
elämäin taan

Ystäviä

Mä kutsun polkuis’
iloin luo –
kun tiedän et’
sen muas tuot –

ain kohtaa
lämmön halaukset -
siel’ mis’ on
tiemme risteykset -

taas tuolla
hymyin kajastaa -
kun nään mä sut
siit’ riemuin saan

Aakkosia

Oppia elo vain kaiken - niin lie,
se matkaansa mukaan siin alati vie –

onk' järkeä ottaa siin' haltuinsa uus’ -
Sen huomenet kertoo, sen tunnenkin luis.

Kun tänään mä törmäsin katseesees’ uuteen,
se kertoikin vanhast’, kuin kaiut vain huutaa -

tuo herätti mielessäin - voik’ ikuna aatos,
se muuttua toiseks’ vai onko se paatos -

mik’ tuulia himmeitä vanhoja jahtaa
ja unia sameita syömmeeni ahtaa –

Sen tiedän, mih’ tänäisen askelein laitan,
koht’ polkuin on kuitenkin silti niin kaitain’ –

kun sydämmein tietäin vain seuraankin siin,
mis’ elämän jäljet on valkeena niin –

vain sillä mä perille purteni saatan,
kun puhtaana sisimmän lauluni laulan.

Syömmenviljaa

Sä syvimmät tuntoni
                        kukitat
päilläs’ sormein ne sieluuni
                        niputat


kedoks’ sylini kevääksi
                        kylvätkin
satoin’ unistais’ kerään niist’
                        mieluin niin


kohta mantujen ääret niin
                        sanat nuo,
peittää onttouden kuilut ja
                        valon luo.

Kylmä herätys

Sisältäin kuin
unest’ uin,

sielt’ voipuneena
murheet puin -

Nuo niitin jyvät
huhmareel’,

sil’ murskasinkin
sydämein.

Ei enää vaivaa
turhuus tuo

vaik’ eloin harha
tuulet luo -

Ne sellaiset
mis’ unet nuo

on hurman
harhaa silkkoa -

Vois kaiken
syltyks’ pilkkoa

ja runtukkaankin
tukkia.

Mut onhan
monta ovea,

mitk’ aukee
ilman kurjuutta,

vail’ sielun
pimeen paljoutta –

Kun avaan uuden
silmän tään

ja tuikkaan
tulen sisimpään –

siis pistän piisin
elämään,

jo kohta mureh’
palaa.

Valon kaaria

Myötä tunnon
toisen luo

siivet nostaa
kaarein tuo

halaukseenkin
valon vuo

pyörtää sielun
voiman suo

Lohdun helmiä

On sanais’ sun,
kuin helmet nuo –

ne saattaa sieluin
valoin luo -

koht' nousee liitoon
aamuin tuo –

ja unein nostaa
viimein suost' –

koht' kastaa katsein
ilon vuo.

Toivonjemmari

Yöhöni eksyin
pimeisiin käytäviin -

katosin -

Sisintä varjoain
väistin – taas

leimahdin -

Jo kaikukin
pimeimman

katala kärkkyvä -

sulojen sanojaan
sivalsi sydämeen.

Poimin vain
hedelmät

aamusta orastavat -

siemenet niistä
nyt tallennan

sisimpään.

Lahjaks’ liitoon

Mä sanain sulle avaan tään,
sen lahjaks’ liitoon – itämään -

nyt päästän syliis lepäämään
sen iloin annan näin -

Jo uuden ehon luonkin tuon,
kun matkaas muistan pitkää tuot’ –

se pitkä vuolas kahden on
ja rikas laulu suunnaton –

siit syntyykin, jos annetaan
sen kaiken soida siihen vaan –

nyt ilokin on kypsempi
ja valo kaiken kauniinpi –

kun viisaus antaa omastaan
ja puhtaaks’ elon kirkastaa,

tiel’ mutkatkin se oikeestaan
niin muistoks’ rikkaaks’ lunastaa

Siis päätän lauluin sulle tään,
vaik’ jatkuiskin se pitempään –

Niin kumartain mä sulle suon,
nää sanat kimpuks’ nivon nuo

ja onnitteluin lämpimän
mä syömmestäni tuon.

Valoja yön takaa

Syö sieluin yöstä pimeyden,
tuo kajon nostaa ain -

kun päästää palon vapauteen,
sen toivon miekal' vain -

siin' kohtaakin jo vastetta,
siel' sieluin lohikäärmein -

Mut' sisuin kalpaa tanaan lyö,
se mustan kalttaa haavein -

Mik' värssyy rujoo punookin,
se kiertää kaukaa toivon -

ja luulee saavan saaliinkin -
mun sisimpäni raivoon -

Mut' turhaa haroo kehno tuo,
vain tyhjän pivoons' aarteeks' -

saa haukata vain karttuain,
mink' nostan valon vaateeks' -

Jo melkein myötätunnostain',
sen kärsimyksen poistan -

mut' luojain tahto suurempi,
on sisimpäni aate -

Se herää aamun usvasta
ja hiipuu uuteen heloon -

ja kurkottaakin taivaalle,
taas nostaa hahmoin eloon -

Jo hengähtää saa väsy tää
ja sijal' laskee siipeins' nää -

mist' matkain eväät kasvatin,
niin mustaan tuoksuun maan.

Patinaa

Nyt sydämeni patinasta
vain loimotuksen tielleni,

sain muistijälkeen seuraamain
tään yöni mustan valoksi -

oon hapuiluuni sokeana
pannut ainoon toivoni.

Kuin myrskyn jäljet rampautuneen
vaelluksein poluks’ jää -

ja kaukokaipuu himmeenä
luo tuonnepuolen elämää.

Ei sumukaan tuo kastettaan
mun sielun kuivaan sisimpään,

kun sysi johtaa askeltain
vain polkuin piennar tukenain.

Niin hiipuu kajo mustakin,
kun unho valtaa sustakin –

ja katsein samein polkuin pään,
mä hiljaa uuvun sisimpään.

Sinun

Sineen öiseen
hiipuvaan

mä nousen toivein
matkaan vaan.

Nyt vuorten
kasvot ystäväin

on ainoo turva
vierelläin.

Vain kuu mun
paluin todistaa,

sielt’ mist’ ei
karkaa unetkaan –

Mun jalkain
kantaa murheen
maat -

Ei sisin astu
polultaan,

kun tiedän nyt
mink’ kaukaa
hain –

Sen valos
kuljen elämäin,

vaik’ muistanut
en sitä ain.

”Oon sinun” –
kuiskaa sisälläin

ja matkaa
jatkan peril’
näin.

Hiipuva kajo

Vielä hiipuu
kajo liekin –

varjot karkaa
hämärään -

peitonain vain
öinen taivas -

unta sinun
vielä nään

Aamun usvaa

Tuuli kesäyön jo
puhaltaa -

tuoksun tuon
lempeän

sydämeeni –

Tuos’ sun
usvas hunajainen

nousee - silmäin
taas niin avaa -

sirkutus jo
sieluin alkaa -

aamuin aukee
uudestaan

kuin lupaus
vanhan

ihmemaan

Sillisanaattia

Jos ois vain sana hallussa
kai sil’ ei sais typerehtiä

ja kikatella kielein kannoil’
kotkotuksin heloinsuin -

Kun omains' kieleins' näköinen,
kel kukkuukin kuin käkönen –

jo yhdel’ on kuin nuppu suuks'
ja sanatkin kuin ruusupuust’

mut kaikil’ laulut itseistään,
ain’ antaa sisin syömmestään –

siks’ kait oo lainkaan suruinen,
kun sanain mutrust’ oikenee –

ja uudeks’ sisimpänsä kanttaa,
ei ulostuloo tarve panttaa –

mut mieleinkin tuo yllättää,
et sisält’ sanain onkin tää.

Kiitos sanoistais´

Sun sanas’ mulle tärkee on
se antaa aina ravinnon –

Jo ilon kaiken herättää
ja kasvuun päästää sisältään -

Ain kirjaintaintkin juoksuttaa,
siks’ saattaa kiinni värssyistään -

Nyt pienen runoin kiitokseks’
niist’ kamppaan sulle koitokseks’ -

Ja ellei juokse karkuun pois,
ne saatkin aamus pälyn koiks’.

Hyvääsi yötä

Sul uniis’ voimaa toivotan,
mä lämpöö syömmestäin –

jo karkaa ratsu sinehen,
tää öisen taivahain –

silt' siivet nostan liitohon,
jo horisontin taa –

ja aamuin elo kohta uus,
niin valost' kajastaa.

Uusi sana

Mä uuden sanain tänään sain,
sit konsaan kuullut ollut lain -

siit' hoksasin et pollain mun,
olt’ tukittukkaan umpiluin -

tuo kaikil' sanoil' täytetty,
vaan olkin vähän käytetty –

Siin’ ympär’ käänsin järkeni,
kun tarkoitustaan kaipasin –

vaan löytynyt ei tarkoitus,
tuol’ keinoks’ tajun merkitys –

vain sana karkas näpeistäin,
se oman matkaan päänsä vain –

kait kotonaan on toisen suun,
jäin haukkomaan vain tyhjin suin.

Pimeyden karkoittaja

On aamun halo aina uus’
sen kohtaan taas – voi ihanuus –

se sieluun kärhöin kiemurtaa
ja sisimpäinkin iloks’ saa –

sit en voi kuinkaan vastustaa,
kun ottaa multa vallan vaan -

jo vankan otteen nappaa suusta,
sanat laulaa uutta tuulta –

varjot huutaa sisimmästä,
ne pakoon karttaa tieltä tästä –

tuon nappaan värssyyn vartijaks’
jo muiden murhein tappajaks’

nyt istuakkin tönöttää,
täs’ sana valon sisältää.

Kaikki

Matkal' sielu itsenään,
tuo kantaa pieni sisällään -
niin kokonaisen maailman,
niin aivan näköisensä -

Ei kehnon juonet katalat,
voi muotteihinsa tallata -
kun puhdas pienen sydämen
on polku elon vain -

Ei möröt suvaitsekkaan siin,
kun kulkijaakin jahtaa niin -
vaan turva matkaankin on ain,
se sines' toivon taivahain -

Sielt' karkaa mukaan ilo uus,
tuo itse suvaitsevaisuus -
jot' asenteita valaisee,
ja ymmärryksen luo.

Sanasi valo

Hämärä tuo konsaan saata,
sisintäin mun pimentoon –

häive vain on pilvein viiva,
horisontis' kaukain ain –

sulta sanain kun nää piirrän,
sisimmästäin ammennan,

päivön varjot haipuu unhoon,
valoin heloks hajoaa.

Eväät

Eloin tään mun
keskisen jo
hetki ehtooks ’
kääntyy

Mä knihti taaton
suurimman oon,
polkuin kaukaa
keriy’

Sielt aamuin
kulost’ tuunkin
näin
vain mukain
aatos tää

”Vie elämää
sä pimeyteen,
sun sanas
annan ain”

siit evähäin
mä tiellein
vain
niin kaavin

muruin mukaan.

Värkkäystä

Mun huuleni
huutaa sun
sanaasi
päin -

Ei mustasta
erota
silmäni
näin -

Tuot’ kajoa
tajunnan
iloakaan -

Se kylmenee,
aamusta
karkaa -

Vain katkaista
sanani sieluni
voi,

jos tajuntain
myrkystä
aatoksen
loi -

niin pimeinkin
piruuttaan
kiusaa vain
taas -

ei saa se
vain musta
niin
valtaa –

kun sisältäin
räjäytän
valoni päin

tuot’ hyhmäistä
ilomme pilaajaa
näin

ja kehno jo
unhosta
kalttaa.

Aamutuli

Tuliani aamuun
kylmään sytytin -

toivon koista
taivaan sinen

kipinääkin puhalsin.

Kaukana heimoni
laulujen muisto

tulenkantaja
mukanaan,

vienyt polkuni
mennessään.

Valon ja varjon
kalterit vain

luolani seiniä
maalailee.

Nyt huomeneen
kirjoitan

niistä uuden
laulun.

Hiekkakakkuja

Kauhoin rannan
kultasantaa

jyvät sen nyt
olkin lantaa -

Keoksi nyt
hiekan kaavin -

kallioni voimaksi.

Kohta nousee
rantahelpi

luisen rankain
peittoaa –

tuulein tuiman
raikastuksen

siihen sanain sidon vaan –

Koronakin
taivaaltansa

omansakin
siihen saa –

Kohta voima
sielun kehii,

sitoo rinki sanain taas.

Kuiskaan

Sinun huulillesi kuiskaan
äänettömät sanat –

                        Saavat siivet jo
                        sydämen ääni.

Puhalla hiljaa
niille nousevaa

                        matkaa sä
                        toivota

Sinun silmillesi
avaan sielusi valon

                        raottaa jo
                        maista harhaa

kirkkaus valaisee
taas maailmasi ääret

                        katseesi kiirii
                        tuonpuolenkin taa

sieltä maalaat
taas uuden

                        horisontin kauemmas
                        lentää - kotiin

Tapaamisia

Sanan laitan maailmalle,
pienen päästän lentämään –

Kaartaa luokse lauluin kansan,
ystäviään tapaamaan –

Monta sielunsisartaan tuo
aikain takaa halaa taas –

Valoin kehrän seppeleenä,
lahjaks toisil’ antaa vaan –

hehkuu tavut tiivistäen
ikävänä muiden luo –

Sisimpäin mun kirkastaen
sanas’ lempeeks’ valon tuo.

Karannut runo

Sanain oo ei
hallussain mun,
värssyvihko kaiken vei –

Pumaskana
kohtaakin sun
tajuinplarain’ sisimp’ tein -

Ota tästä –
nappaa taju,
tikkaa ymmärryksees’ sun –

Ettei huoltain
tarvis kantaa
karanneesta runost’ mun.