Harmaata repaleista usvaa
kahlasi hiertävät sannikkaani
syvää pimeyttä hipoi
muistojeni askelmat
Ikuisen yön sisimpää sydäntä
karttoi sieluni – varuillaan.
Hetkien pieni toivo vain
valoa ohjaten -
yli tuulisen aavikon,
kylmien sinisten vuorten kautta
karuille maille –
yksinäisille saloille.
Sieltä löysin sisimpäni,
joka ei valoa peljännyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti