Yksinäisten sielujen
kylmiä polkuja seurasin,
jälkiesi väsynyttä vanaa
kirkuvien sielujen maahan –
narisi henkeni säie äärillään
kun vain häivän valostasi näin –
kirpoavaa kättäsi haroin
pimeässä yössä turhaan–
eikä sanasi enää huutanut valoa.
Vain hipaisu toivoa riittäisi,
jos sen jostain täältä löytäisi.
Sinun hiljainen laulusi
löysi minut ja sinkosimme
takaisin elämän avaruuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti