Hallavaharja

Maan kuurasta tuo nousee taas,
kuin aamun usva vaeltaa –

yön horisontti häviää,
sen valoo karttaa hämärä –

kuin muotoaan nyt hapuilee,
on oriin hahmo ikuisen –

koht’ tulta silmäins’ hehkuukin,
tuon sinivihreen aatoskin –

Tuo kutsuu nyt jo ohjaajaa,
mink’ sieluinmajail’ asustaa –

vie askeltaan kuin myrskysää,
tuon’ kalmistoinkin valoin taa –

siel’ ihmis’sieluin vartijal’
on viesti viedä maisil’ mail’ –

Voi – katso kahta taivossaan,
nuo rientää nyt jo mahdissaan –

ei sana voi tuot’ kuvastaa,
kuin kiitää laulu tuulis’ vaan –

On sana tuo nyt matkallaan,
vie isäntänsä hepoo vaan –

kuin myrskypäänä rummutus,
käy usvain seast’ askellus –

siel’ sinkoo valoin kipinät,
jo pilviin käy vain siivittä –

koi tähden aamuun ratsastaa,
noil’ sulat onkin sieluissaan –

Yö katoaa nyt taivaalta,
on varjot maiset karussa –

sen keväänhepo korskauttaa,
tuo viestin kesän ikimaast’ –

tuolt’ paratiisein porteilta.