Uneni huutaa taas valvetta vasten,
ei yksinään sieluni sarastaa saa –
kuin katoaa kuura siel’ kuitenkin kastein
jo sulasta nousee nyt laulua vaan –
tuol’ nuputkin aukeaa - sielujen salat,
ne valkeina tähtinä kattaa jo maan –
ui ymmärrys hiljaa taas - hahmoaan valaa,
mut yksin ei kukkansa varjosta maat’ –
se kohottaa katseensa – laskeutuu taivost’,
on rintama ketona valon nyt maas’ -
jo voima tuon kaikkeuden syvimmält’ nousee,
siin’ pimeyskään viihdy nyt ikinä ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti