Horizon

Ain onnen valon unelmat,
nuo nostaa - paukkaa purjeena -

Siel' liitää nostees' tuules tuo,
on hällä hymyin aatos muas -

Nyt myrskyt merten kauas jää,
kun sielus on vain elämää –

Vain kuohu vanain taa niin jää.

Luuvalo

Voi kuules luinen kroppain mun,
ei aika köpötellä oo viel' sun -

vaik' klonkkais klenkka visuinen,
se tiedä: nilkka notkuu tiel' -

Siis tanssi vielä vähäsen,
et kaadu hautaan kolisten -

Kun pää on pirtee pönäkkä,
siit' löytyy vielä eloa -

jo valo luistain kajastaa,
nyt kinttuin alkaa danssaamaan -

ja yöhön polku valkenee,
viel' korjaa satoo toivo siel' -

vain narskuu nivelet.

Valopisaroita

Yksinäisiä unia,

tietoisuuden raottavia
valopisaroita –

putoilee vaikertavina varjoina
kelmeässä kasteessa –

Öinen kajo tumman taivaan
maalaa maisemaan

häivähdyksen

toisista todellisuuksista

onnenmaan aamuista

lämpimistä

Askel

Kun maiset tuulet riepottaa
siel’ ahneus, raha vallan saa-

on ystävyyskin taakka lie,
se sielut pienet eroon vie -

kun oiskin lähde valon vuon,
mist’ ammentais’ jo takas tuon –

sen ajan vallattomuuden,
mis’ ilo kukki vielä tiel’ –

Vaan katos kaikkoon hunaja,
voi halata vain varjoa –

mi’ olikin vain kangastus,
kuin peilis’ valon heijastus –

Nyt askeleen tään löydän tuost’,
mi’ putos’ laulust’ onnen vuost’ –

on siinä sana tulevain,
nyt kertoo minne mennä vain –

ja tuuleen katos tuo.

Kylväjä

Sä kuule pieni kylväjä,
jos haluut tietää eineestä –

mit’ sanotaankin sanaksi,
tuot’ runon riimin voimaksi –

Niit’ voit nyt heittää minne saat
ja aina kerää parven vaan –

jos eho on tuo viljana,
eik’ mikään närä akana -

Kun viskaat jyvän – tahtoo vain,
nuo tirpit lisää – lahjaks’ ain –

sit’ herkkua, mil’ lennättää,
nuo toisiins’ kiinni ennättää –

koht’ käyvät sotaa sanojen,
on vimma villikanojen -

Tuos’ nokkii linnut - napottaa,
koht’ toisiins kiinni käykin vaan -

mut mikä hävis – sisin siin,
kun tuuli tyyntyi – häipyi niin -

Ei laula sana – sielukaan,
nyt enää toivu tuostakaan –

kun valo karkaa yöhön jo,
jää jälkeen vana vuorten luo.

Sanojen karsina

Veräjä vanha nyt unhossaan lahoo,
vahdi ei karsina henkeekään tuo –

Valuva sade nyt värssyjä maalaa,
ruohojen takuissa puroiksi käy –

Virttynyt saapas vain muistoja kerää,
elämän laulujen kastetta vuon –

Aisalla harmaalla toivo vain lepää,
karannut menneisyys unelmain luo –

Enää ei sido sit malkakaan mainen,
satona sana on enää tuol’ suol’ –

Sijansa sierettyy lätäkön lietteeks’,
kuivuukin aamulla – unohtuu tuo.

Lepatus

Nyt yössä sana lepattaa,
luo vielä hetken valoaan -

mut kutsuu sinest' öisen tuo,
mi' laulaa uneen - aamun suo -

siel' kaukain sydän käpertyy,
siih' pesään mist' nyt nousee syy -

taas kohotakkin päivöön vaan,
voik' olla voimaa suurempaa..?

Valveen vasteesta

Unieni usvasta herään
aamuun uuteen

päivään nousevaan

Vasta versonut tietoisuuteni
kohoaa lauluksi

verhojen takaa

katseeksi katoavan
menneisyyden

Jää hyvästi

Tää polku sanojein siimekseen käy,
tulevaan tuivertaa sisimpähäin

kaipuusta elämään siipesi, kun
nostivat laulusi lentoon

Tuonne silmäni ei enää ennä,
vanaasi vain sieluni haroo.

Nyt sydämeni on kipuinen lähde,
ei katso se matkaa ei määrää -

Kun lauluaan aamun kaipuuseen vuottaa,
tuolla pisara toivoa elää -

pienessä kupissa elämän toivon

Sitten kun luuni lepää äitimaan sylissä,
antakaa peitseni seuraavalle soturille –

kun lauluni hiipuu,
tulee uusi kantaja asti aamusta uuden.

Rikkaruoho

Kuin ohjaa taivon polku tuo,
se sisimpäisel äänel vuon -

vaik oisit rikkaruoho tiel',
sun muotos ei oo väärä siel -

sä saat sen ammost kaiken niin,
mil maisel polul tarviit siin -

jos kukka koree olisit,
sun vastees toiset oliskin -

jo vainen lopult tajuaa,
on lento aina vaikeaa -

mut opit niin ain annetaan,
et sielu sisin versoo saa.

"Canto del pájaro"

Tuol’ laulu yössä säteen suo,
se valon pienen loihee - vuon –

koht' kohoaa pien’ korkeuksiin,
ei enää pimeys sido niin -

kun pisaratkin huokaa siel',
mis' kaukain' kutsuu luo tuol' viel' -

on tuikkuin soinnin vilkutus,
sul' ääres' maan tään ilmestys –

mink’ toivein tähdist’ mul’ tän toi
kuin canto del pájaro soi -

siel’ sisin sointu väräjää,
kuin oisi kielein toinen pää –

Yön helmaan haipuu vain.

Syksyn autere

On valon hehkun aavistus,
tuo syksyn ruskas kajastus -

siel' askel hiljaa kahahtaa,
jo tuolla kutsuu talvein maa -

on sisimpäin kuin myrsky-yö,
ei aapa enempää sit syö -

kun toivoin laitan huomiseen,
siel' kylmäs sieluin on jo sees -

mut kohti kevättä tää käy,
sit estää ei voi syksyn näyt.

Yö

Kun päivä katoo sielun luot’,
siin valokaan ei palaa tuo –

Vain yksinäisen kaiku on,
häl’ seuranansa poluil’ tuol’ –

jo merikin niin haihtuu pois
ja taivas mustas’ loistos’ soi –

Sen syvyys kutsuu takaisin,
on nähnyt kaiken ennenkin –

Miks’ laulais’ sielu enää niin,
kun sanat hukkui murheisiin.

Kasvavia sulkia

Hän jok' tuulen' vaeltaa
on saapunut nyt sumust' vaan -

Tuolt' vuoren takaa murheiden
jos' kasvoi syömmens' suureks' sen -

Vain hiljainen on askel viel',
mut voimans' kantaa yössä tiel' -

se palo mi' ol' entinen,
häl'lauluks' muuttui siivikseen -

Jo nostaa sulkain' liitoonsa
tuol' pienen sielun kotoonsa -

nyt valo valkein kantaa maast',
ei uni sieluu enää saa.

Askel #3

Vain sanain jyvä sielus on,
se nostaa päätään toisen luo -

Tuo versoo lauseen hennon vain,
koht' vartta kasvaa vankkaa ain -

Nyt hedelmöi kuin eloinpuu
vain voi - ja kohta lakastuu -

Niin keräät sadon, kuin sen näät,
tuol' sana toinen - lauseen pää -

Sit seuraat kuin ois polku vaan,
mut tuleekin tuo toiselt' - haa..!!

Katoavien unelmien keidas

Kun rannalla katsoo
hiljaisessa yössä

Kirkastuvan taivaanrajan
viimeistä tähteä –

Kuulee jo nousevan valon
lupauksen tyvenessä vedessä.

Tuolta aamunrauha laulaa usvassa
pienin sinisin sanoin

ikuista tulta.

Yhä kostuu kuiva hiekka,
sanoin hedelmöi elämää –

katoavien unelmien keidas
helmeilee vielä uuden virran.

Askel #2

Suljettujen kasvojen
takana vielä
pieni lähde.

Pisaroi voimaa
tietoisen rajalla-

Unien juurilla
kultajyvänä lähti

vaeltamaan
kuivuneen
sielun muistoja
pitkin –

Kohti sanattoman
kaipuun
kumaraista
pyyntöä –

Kosketti huulia
siunaten eläväksi –

lauluksi maiseen jo
virtana karkasi.

Kristallitie

Harmaata
kuivunutta
savea.


Rapautuvia
muistojen
kokkareita

putoilee
juoksevalle

kuumalle hiekalle.


Ei tipu enää
kärsimyksen


kyynel,

puhdistavan
tuulesi polttaessa

polkuni lasittuneeksi


kristalliksi.

eikä jalkani
enää maata


kohtaa.

Askel #1

Taivas kuulaana
koskettaa,

hiljaisuudellaan valossa
halaa –

Elämän muheva
aromi valtaa
vielä piiriinsä –

Nousen – astun avoimena
aukiolle

Mainen ei enää
juoksuta –

olen vapaa.

Sanat entiset vain
kuivuvaa heinää,

tulevien tuulien
tuivertamaa hiekkaa –

Pölynä sielun
matka maisessa

jäämättöminä
jälkinä –

enkä mitään enää

kaipaa.

Piena

Kiitäviä kallioita,
sameana seisovaa
vettä -

Ajan virrassa
painautunut
askel -

Muistuma -
kuin olisi joku
käynyt
maalaamassa

kärsineen merkin
sielunsa pienaan,

ettei unohtaisi
oppimaansa.

Sieluntuuli

Sana soi sisimmän tuulena sielun,
tuiverrus halona hyväilee hiljaa –

Aamusi kehdosta kurotat eloon,
Palosi pienen nyt kipinän luo –

Siipinä runojen kaari nyt nostaa,
Sielusi syvimmät salat jo tuo -

Kantaa koht' myrskynä jyvänsä valoon,
unhoonkin painuvi menneetkin nuo.

Ränni

Sataa sanaa kaatamalla,
tuhat taivost' tuiskuttaa -

Katol’ sieluin ropsii värssyin,
pomppii pienet alas vaan –

Ränniin sieluin yhteisen
jo valuu runoin maahan sen –

Ei viihdy paljus’ pienetkään,
nyt hyppää poiskin lentoon vaan -

siit’ pisaroi jo sanat nuo,
mitk’ laulun kohta puroiks’ luo –

ne pulputtaa ja mokeltaa,
on liru kohta vuokin vaan –

ei hyydy lainkaan lätäköiks’,
kun kiire niillä yhteen ois –

mut valon lämpö nostattaa,
nuo taivaalle taas yhteen vaan –

siel’ kumpuilee nyt ukkostain,
kuin tanssii muas salamain.

Siipirikko

Mureh’ vain uupuneel’ uniinkin pesii,
valoaan etsien, kaivaten ain –
jo sieluns’ tuon lintusen vapauttaan etsii,
matokin varhainen turha siin’ kai –

Siipi tuo rikkonaan kuljeksii kaukaisiin,
yhtä ei löydä, mut laulunsa suo –
katseens’ luo sydämen pohjasta korkeuksiin,
sanasen toivonsa pilkkeestä luo -

Pyyntö tuo pieni nyt perille kiirii,
elämän lehvissä väreinä käy -
tuuleksi toivon tuo oksilta hiipii,
valonkin säteiden lävitse näyn.

Sanansa laulaa jo uusia unia,
kohta niin kerkeää tuuleinkin taa -
liitonsa laskee jo aamunsa maahan niin,
siellä niin versonsa ylös taas saa.

Suvesta sanana syntyi

Kun sana suomeks syntyi tuo,
sen Vilkastus jo loihe suost’ –
mih’ maiset muut maat lauloi sen,
kun joskus oli eilinen –

Nyt runot on koht’ puhekielt’
kaik’ kotomaassa laulaa viel’-
niil’ sanoilla mi’ maammoim’ on
kus’ valo sinen taivon tuon –

Vaan valkeuskin suveimme,
nyt palaa kokkon’ sivuil’me –
ja moni nuori nuppu tuol’
koht’ avau’ - uuden sadon luo.

Helemaräätinkiä

Olj into uamus ehtoost’ jiän,
tuol räätingikskin hempun piäl’ –

Nyt ruavituttaa vieläkin,
tuot’ emoo ihan sisält’ nii -

mut laeskan väljä kölläkkä,
tuop yrittääksee nukkuva -

Oes vaennii paras pistee tuo,
se lemmenlietso piiloo jo -

nii lukkoloella piironkii
ja kööttää eekko pahnoehiis' -

sit uamu alakas rennommi,
eik' värssyt lerppus heti siin.

Nokkasilla

Kaks’ kärttyy lemmest’ laulaa tuol’
ne sanoil’ nyppii - toisiins’ juo -

Niin lienee aatos noilla vain,
et eloinlaulu yhdes ain -

on harmaat pukerrusta niin,
vaik' valo mukain vois ol' siin -

kun lempi kahden varuil on,
se hidastaa vain matkaa tuo -

mut kun jo antaa itseins kans',
vain kokonansa toisel' vain -

ei mureh' varjoo saata noil',
se kultareunal' halaa noit' –

ja pesä syntyy kohta niin,
siih’ munat pannaan hautuinkin –

mist’ keekoileekin tirpit koht’
ja elo jatkuu vaan.

Sarastusta

Ain toivo valost' laulaa tuol’,
vaik' murhein maa on yötä suon -

siel' virvatulen’ kohoaa,
se palo mistä lennon saa -

ja pääsee sielu synkinkin
siin sisin kasvaa uudeks niin -

On aina uusi huominen,
sen luoja suo, kun uskot sen -

vain astut aamuun nousevaan
se polun näyttää uudestaan -

ei menneet kasva tielle tuol',
mih' sanas lasket sielust' nuo -

vaik' kylmä jäis nyt ytimiin,
se sulaa pois, kun halaat niin -

sä pieni kanna siipes nuo,
vaik' raskailt' tuntuis eloin vuos' -

uus päivä koittaa ain.

Näärä

Ken kurkkaa toisen sieluun vaan,
se näärän-näpyn silmään saa -

vain muistutukseks' sanoista,
mitk' laulaa omas sielussa -

tuo rähmä ruma röllin' on,
koht' kieroon katseen kampee jo -

ja näyttää laulu lemmen tuol',
koht’ pungerrukselt' elon vuon -

ei mikään kaunis ulospäin,
oo valonlailla lentäjäin -

sen näköistä, kuin omainskaan,
mi' polkuin paloo havittaa.

Marras

Kun sana ei enää riitä
ja yön kosteus
koskettaa viittaasi -

on aika lähteä.

Kuuraan ei jää
enää jälkeäkään
muistoksi lämpimästä

kesästä.

Siinä vihreän ja harmaan
rajamailla
olet avoin

ottamaan puhdistuneen
sydämesi takaisin
haltuun

ja laulu palaa
takaisin
kutsumaan

kevään säveltä
pimeydestä.

Närästys

Jo sana korpee kärventää,
se sisäl pysy ei enää –

niin pakko tuo on pullauttaa
jo ulos, et ei sierettää -

voi sielun sisint' siin niin tää –

Siis ylen annan sanainvuon,
koht' runot nappaa kaiken tuo –

Se mykeröitä punoo niist’,
kuin kukkii nuo vain oliskin,

vaan kun tuon taitat – nahistuu -
niis’ onkin sisin – mikäs muu –

ain sanomana närästys,
mink’ synnyttikin tarkoitus.

Sustar

Tuol’ sana keriy
kuvain luo –

Jo sisällön siin
sieluun tuo –

Nyt Sustar pinkis
hohtaa lail’

Kuin kreemittären
huntu vain –

On lähettiläs
rakkauden

ain vuolas
valon hengen sen

Ja tänään
lyhty meil’.

Runonpoikaset

Kun laulu kahden kaartelee,
toist' sanoil' nyppii - hivelee -

siel' kiinni kasvaa toisiins' nuo,
koht' polun varman eloon luo –

siit’ pesä syntyy joskus niin
sielt’ kuroo pienet värssyyn kii –

nuo uudet sanat lepattaa
ja valoinpilviin suunnistaa –

Ain matka jatkuu runojen,
jo uusiin tuuliin lentäen.

Suviyössä

Sisin palaa, nostaa - halaa,
toisens' valoon öisen yön -

suvein siimes - tekee tiineeks'
syömmet tanssii kaksin tein -

kohta kuroo, sielut punoo
yhteen lämmös suviyön -

kaipuu kova, on vaan soma
muisto enää pienil' niin.

Sanansyöjä

Mi’ tuolla kitalaes on,
kun kurlututtaa onneton –

Se sana onkin kenossa,
nyt poikittainkin kurkussa –

vaan mitäs jäin tuot möllöttään,
kun vinkui alas puotessaan -

Niin sana tulla plumpsahti,
kun värssy taivos ratkesi -

ja mulle kitaan upposi,
vain kitapurjees’ pläjähti –

Nyt änkee haavis’ – suuri on,
sen sisältökin mahoton –

ei mahdu pieneen suukkoseen,
se vaatii aimo annoksen –

et ulos pääsis’ paukuttaan,
tuo suutain ujoo luukuttaan –

mut umpeen liimaan huulet nää,
ei värssy happee enää nää –

ja nielaisenkin pois.

Suvimorsian

Tuol' valoin lailla tuules soi,
sen tupasvillan tuoksu toi -

nyt kastehelmin viestin niin,
et horisontis Suvi siin -

jo odottaakin ylkäänsä,
häl' ruusurantu ylläinsä -

on kesänlämmin syömmenskin ,
kuin nupullansa vuottaakin -

tuot' noutajaansa hartaana,
mi lienee talvein takana -

kun kalsana on untein maa,
siel' kaukain luoksens' halajaa -

siks' käy tuo taistoon suvee päin,
sielt' urho matain' puketlain -

ei kalta kylmä ritarii,
se voimana vain onkin siin -

kun kaipuuns' morsiammel' tuo,
koht' suitsin' sivaltaakin luo.

Unettoman runo

Poreilevat valonsäteet
kilpailivat heräilevien sanojen
kanssa aamu-usvassa
nousevaa aurinkoa
vasten.

Unettoman runo nappasi
vielä viimeisen
säteen, ennen kuin tippui
mättäälleen sinisen
ajatuksen viereen.

Hide and Seek

On onni mulla piilossa,
se kurkkii joka raosta -

mut välil' sinne nukahtaa,
ja tällä on sit vaikeempaa –

tuot' etsii, kun jo unhoittaa,
miks' piilosta tää olikaan -

Mut kohta pomppaa yllättäin,
tän yrmyy naamapläsii päin –

ja leikki alkaa alusta,
se irvistääkin samalla -

kun karkaa kiitoon kipakkaan,
tuo lentää värssy – katoo taas -

Nyt puljaa valopaljussa –
se pulputtaakin sanoilla-

tuo ensin murheen kurlaa pois
ja laulut kärtyn kippaa vois –

myös mukanaan siin upottaa,
tuon’ kuplavanaks muuttaa vaan –

Siks’ onnen kanssa leikkiä
on hyvä välil' piilosta.

Aamu

Pienellä kivellä
seisoi rannalla

aamu.

Katsoi renkaina
laajenevia

vilkutuksiaan
eilisen yölle.

oli aika kastaa
varpaansa

uudelle päivälle.

Aamu-usvaa

Kun rannalla katsoo
hiljaisessa yössä

kirkastuvan taivaanrannan
viimeistä tähteä –

kuulee nousevan valon
kuiskauksen tyvenessä

vedessä.

Pinnalla rauha
laulaa sanattomin

sanoin syvimmän
ikuista tulta

kutsuen.

Siinä kastan
sieluni taas

eloon.

Herään

Herään maisesta
valveen maahan.

Nyt sana kertoo
heräävän voiman
huomenesta –

viileiden varjojen maasta,
porottavan tietoisuuden
alla –

kertoo sulavien vesimassojen
viemistä tuhkakorennoista-

Entisen yön nuotiolla
polttamista kekäleistä,

joiden katkera piki
maalasi myrkkyään

pieniin sanoihin.

Tulen kohottamat
kutsusavut vaalenevat

nousevassa auringossa
ja tuulet lentävät

kilpaa sieluni kanssa.

Viimeinen sana

Vaik' sana on tää
vaivainen,

niin tuulist' tuli
taivaisen -

ja peräs muiden
paarustaa,

siin' kerääkin niin
laahustain

nuo orvot pienet
kirjaimet -

mitk' peräs pysy
muiden ei -

Jo polot on nuo
eksyneet -

mut koriin pääsee
mukaan ne -

Niist' pienist' laulu
syntyy jo -

kun toiseins' löytää
paljus nuo -

On sävel murheist'
kudottu -

heil' sisimmästään
punottu -

Nyt kantaa silta
yli maan -

nuo ahneet jääkin
taakse vaan -

siel' maises hilees
rypee yös -

kun pienet sanat
taivaal' syö's.

Sielunpulinaa

Nyt yötön yö on aina meil’
siin sanas' kuroo paloks viel’ –

se siivittääkin syömmein mun,
nyt liitoon taasen maisest’ kun –

on väsynytkin sisimpäin,
vaan herättää taas silmään tän –

jo kaipuun aamunmaahan vaan,
mis’ valo uusi sarastaa –

sielt’ kaukaa sanain kumu soi,
kuin sielunpulinakin voi –

tuon karust’ sisält’ syvältään,
nyt tuoda esiin määränpään –

mi’ muhi toivon syöveris’,
vain piilos ennen versoksein’ –

Nyt laulan – herään elämään,
ei enää sysi puota täät’.

Kukkakeppi

Ken Ukonkellos rellottaa,
onk' wanha sanacärtty vaan -
siel’ värssykeppi tanassa,
tuot' tukemassa sanassa -

Siin ihmettä on kyllikseen,
mit' ihmettä tuol' hän tekee -
se tukee lauluu äijäin tuol'
siel' pellol' mis on lantain puol' –

Voi jummi – katso kukkii maa,
koht’ kaikki värssyt lakoaa –
kun kukkakeppi sanain loi,
siih’ maahan voiman kunnol’ toi –

jo työntää, pukkaa, pumeltaa,
kaik’ versot kasvaa vehmaanaan –
ja tyrkkää nuput hoilamaan,
siin pelto laulaa aariaa.

Sanainpolku

Mi’ kantoi nyt liitoni perillekin,
ol’ sanasi kaukainen kutsu jo niin –

sen sisimmäst’ kuulin vain kuiskauksena
niin pienenä hyräilyn hapuiluna –

Vaik’ maailmojen portitkin aukeni nuo,
en kaivannut muuta kuin valosi luo –

se sielustain’ syvältä sikisi siin,
en unille periksi annakkaan niin -

Nyt yötäni pelkää en, vaik’ kylmenee tuo –
sun lauseesi lämpöinen polkuni luo.

Yksin

Yksinäinen sielu harhaili
katoavien unelmien aavoilla

vain himmeän valkoisten
väreiden kantamana –

Kiersi kehäänsä
muistojaan seuraten –

kuin etsien jälkiään
saadakseen tuntea,

ettei ole ainoa.

Uusiin tuuliin

Ei huokaa sanain
enää vain –

ei purtes perään liidä -

Vaik’ velloo massat
merten ain -

pois kaipuu
hiipunt’ siinä -

viel’ valo yöhön välähtää
se sisimpään mun himmeen’ jää –

mut uusi matkan määränpää
tuon’ tuuliin liitää mukaan.

Runowirsu

Tää rahjus kampee - kämmertää,
jo melkein haudast' ähistää -

kuin hampaattomal' suulla vaan,
nyt saapi kiittää är ärrää –

kun sanat napsaa vieläkin
ja lauseet luikkaa vuolaankin –

ei sisin luudu millänskään,
vaik’ elo riepois mieltä tään -

Vaan keppi lentää - kopsahtaa,
tuol' nurkas' kaukain rapsahtaa -

ja hilppaseekin kintut viel',
siis danssaamaankin käypi tiel' -

ei sisin sielu sirpakka,
vain ookkaan luutunt' polulla -

kun riemurinnoin räkättää
ja sirril' silmät pilkistää –

vain vuodet helmein taakse jäi,
niist’ kääväl’ renkaat himertäin –

nyt koristaakin polkua,
mist’ keriy’ sieluun tolkkua.

Unien paimen

Matkasi virtaa jo sinisien
unien laaksosta

pesien lämmöstä nousevien
savujen mukaan

kaipuunsa kutsumana
tähtimeren rantaan.

Astuu hämärästä udusta
unien paimen lyhtynään

toivo – käden suojanaan
lepattavan sielusi suojaa.

Syvältä sanan kaivaa
rinnastaan – sisimmän.

Eloon jo lennähtää
kipuinen sielu.

Unelma

Pien’ uni anoo saattajaa,
se yksin matkaa vain –

Niin pimeässä laulaa saa,
se hiljaa vaikertain –

Koht’ herää säde kuulemaan,
tuot’ pientä ääntä niin –

Se mustan keskelt’ lankeaa,
ja toisen huomaa siin -

Ei aamu yötä peljännyt
vain sanan toisel’ soi –

”Oot yksin tänne syntynyt,
vain kylmyys matkas loi -

jos katsot ylös tähtiin taas,
se sielus nupul’ saa –

mut vain jos lupaat itselles,
et valos päästät maast’.”

Nyt kasvaa pieni unonen,
se unelman kohtaa –

siin’ sisimmästä versoaa,
jo toivoon kurottaa –

Koht’ karkaa matkaan entinen,
se murheen laulu pienoinen –

siel’ voimain siivin sielunen,
niin muuttaa maailmaa.

Kentaurien jälkeläinen

Siinä sinä olet tuolin tärkein osa,
napotat vaan tikkana tihrustaen valoa päin –

Jonkun naputtamia ripellyksiä tulkiten
takaraivoon asti lyötyjä sydämenlyöntejä

sisuskaluista tärkeimmästä.

Joskus sitä lähtee livakkaan lepattamaan
taivaan tuuliin toisen sanasta –

toisinaan nappaa näköelimen nakit
helmeilevän suolaista heraa –

vaan ei mikään kylmäksi jätä.

Sitä on melkein kentaurien jälkeläinen –
neljä pölkkyä ja olkanoja.

Yön säde - levoton uni

Sinun rauhasi on levoton uni,
liitosi sanojen suomaa -

aamua kaipaava valoisa säde,
nyt sisimmän rauhansa huomaa -

se pesäänsä halajaa
leponsa viereen -

niin yössä vain välkkeenä käy.

Ajan varkaat

Siellä ei viheriöi enää,
minne jätin mokkasiinini –

Ei laula preerioiden yllä
vapaa tuuli äitimaan sielussa –

Ajan varkaat ovat vieneet ilon ja riemun
sisareni tomuna mukanaan –

Vain tiipiini vuota käärittynä
matkalaisena pyyhkii –

askeleeni - antaen unohduksen
seurata lohtuna

mutkaista polkuani huomiseen.

Saattaja

Ei uneni ollut unohtanut ääntäsi,
kun heräsin –

huuleni maistoi vielä makusi -
lähteneen -

muistosi oli vielä pieni sana
kuivuneilla huulillani –

vaikka en enää halunnutkaan
katsoa taakseni.

Silti aina näin uusissa katseissa,
sinun hymysi –

uusissa maailmoissa, joihin synnyin -
sinun kätesi kosketukset –

sieluani hyväilevinä häivähdyksinä –

vain varjoina, mutta niin
valoisina – hyvästeinä

sisimpäni matkaa
saattamassa.

Vanavedessä

Sanomaton sanasi
jäi kaikumaan
syvyyksiini,

mistä säveleni
heräsi aamuni
lauluksi.

Vaimea tuuli
vain purjeitteni
matkassa

antoi ajelehtivalle
etsinnälleni
vireensä.

Vielä pohjantähti
kutsui luokseen
omaansa.

Vanavedessä
vain kelluvia
unelmia.

Lähde

Vaik’ sieluin karus vaeltaa,
siel’ ennenkuin tuon löytää saa-

sen toisen kelle lähteensä,
voi sitten hiljaa avata –

niin erämaakin puhkeaa,
jo kukkaansa ja vehmaaks’ saa -

tään olentoisen polulla,
jok’ on nyt löytänt’ siipeinsä-

voi – koht’ jo lauluins’ tavoitan,
siih’ sanaini jo asetan –

ja katseen aamun hämärään,
sin’ lentoin määränpää.

Sinun tahtosi

Sinun tahtosi
vei polkuni
pimeään erämaahan,

että kuulisin
hiljaisuuden läpi –

Karanneet sävelet
tanssivat vain

omaa harmoniaansa,
maalaten utuisia
taivaanrantoja,

joille yö antautui
kohisevien sanojen
lauluina

sammuen ensimmäiseen
valonversoon –

ja ajauduin takaisin
kaikkeuksien kakofoniasta.

Pilgrim

Harmaata repaleista usvaa
kahlasi hiertävät sannikkaani

syvää pimeyttä hipoi
muistojeni askelmat

Ikuisen yön sisimpää sydäntä

karttoi sieluni – varuillaan.

Hetkien pieni toivo vain
valoa ohjaten -

yli tuulisen aavikon,
kylmien sinisten vuorten kautta
karuille maille –
yksinäisille saloille.

Sieltä löysin sisimpäni,

joka ei valoa peljännyt.

Matkamme virrassa

Kun lupasin itseni
sinulle

en arvannut sitä
murheen ja ilon
määrää,

jonka saisin sinulta
lahjaksi polulleni –

En sitä liidon voimaa,
jolla siipeni

kantavat nyt kauemmas,
kuin kenenkään
unelmat –


Nyt sinetöin sopimuksemme
elämästä, kuolemasta

ja kaiken
maan ja taivaan
välillä olevasta

tällä sanalla –



Elän.

Memento

Soi laulus vielkin sisälläin,
siin matkain aarre mulle näin-

kun saa vain halain' muistella,
siit' voimain valon poltteena –

taas jaksaa lentää hetken tää,
siel' pyörteet vaan jo taakse jää.

Sana

Laulu pieni sielun sen,
on suurin kun luo toiselle –

vaik’ kipinänä puhaltaa,
siin’ toisiin aina liidon saa –

mut ilman lämpöö sydämen,
ei kanna matkas’ polte sen –

vain nöyrä sana saattaa tuon,
niin tehdä lopult’ – elon luo.

Kaipuun komeetat

Tuol’ kaikkeuksien rajoilla,
nuo maailmat taas kohtaavat -

siel' sielut huutaa toisiaan,
yös' yksinäistä kaipuutaan -

voi kultaa hohtaa sisimmät,
vaik' matkat nuokin pisimmät -

on renkain' toistens' tunnoissaan,
sit' tiedä ei vain unhossaan.-

miks’ yksin ovat ain.

Lentopostia

Liitää viesti pilvis’ tuol’,
tää ystäväinkin kaukain’ luo -

kas - siipinään vain paperi
on matkallainsa tuulis niin –

sit’ kevään myrskyt riepottaa
mut sanains’ siinä vahvistaa –

kun perillensä kaartaa siel’
on aatos sisin lämpöin’ viel’ –

tuon avaa silmä katsein luo,
sen hahmon sielu esiin tuo –

on kevyt sanan paljastus,
mut syvin on sen olemus –

et unhoittais mua poluillas,
vaik’ matkais’ on nyt muistoissa.

Valvetta vasten

Uneni huutaa taas valvetta vasten,
ei yksinään sieluni sarastaa saa –

kuin katoaa kuura siel’ kuitenkin kastein
jo sulasta nousee nyt laulua vaan –

tuol’ nuputkin aukeaa - sielujen salat,
ne valkeina tähtinä kattaa jo maan –

ui ymmärrys hiljaa taas - hahmoaan valaa,
mut yksin ei kukkansa varjosta maat’ –

se kohottaa katseensa – laskeutuu taivost’,
on rintama ketona valon nyt maas’ -

jo voima tuon kaikkeuden syvimmält’ nousee,
siin’ pimeyskään viihdy nyt ikinä ei.

Oveni avasit

Minun sieluni oli kyynelien
täyttämää uomaa,
kun oveni avasit
ja tulit sanojeni takaa
salaa hiipien sisälleni -

kuiskasit suunnan,
pienen pisaran pudotit -

siinä virrassa olen vieläkin -
valuvana purona,
uuteen toivooni
kasvavana koskena -

mereksi elämän.

Hallavaharja

Maan kuurasta tuo nousee taas,
kuin aamun usva vaeltaa –

yön horisontti häviää,
sen valoo karttaa hämärä –

kuin muotoaan nyt hapuilee,
on oriin hahmo ikuisen –

koht’ tulta silmäins’ hehkuukin,
tuon sinivihreen aatoskin –

Tuo kutsuu nyt jo ohjaajaa,
mink’ sieluinmajail’ asustaa –

vie askeltaan kuin myrskysää,
tuon’ kalmistoinkin valoin taa –

siel’ ihmis’sieluin vartijal’
on viesti viedä maisil’ mail’ –

Voi – katso kahta taivossaan,
nuo rientää nyt jo mahdissaan –

ei sana voi tuot’ kuvastaa,
kuin kiitää laulu tuulis’ vaan –

On sana tuo nyt matkallaan,
vie isäntänsä hepoo vaan –

kuin myrskypäänä rummutus,
käy usvain seast’ askellus –

siel’ sinkoo valoin kipinät,
jo pilviin käy vain siivittä –

koi tähden aamuun ratsastaa,
noil’ sulat onkin sieluissaan –

Yö katoaa nyt taivaalta,
on varjot maiset karussa –

sen keväänhepo korskauttaa,
tuo viestin kesän ikimaast’ –

tuolt’ paratiisein porteilta.

Vasten valvetta

Se sisin sielun kosketus,
mist’ alkaa aamun sarastus –

voi hiljaisuudest’ lehahtaa,
kuin valon väre nousee vaan –

niin hipoo, valveen kohottain,
tuo ymmärrystäin raottain –

ei saata sumu tietäni,
kun sanas taas mä kohtasin –

se halaa syvält’ sydäntäin,
jo elon tuo taas ulospäin –

voin jättää maisen harhan taas,
kun lauluin sieluin päivöst’ saa.

Yö kuin päivä

Suloa sieluin nostattaa,
murhekkin maisin musta –

kaipuun kannoilla laulaa vaan,
toivoo unhoitusta -

mut lauluja luo, siin sanoja suo
on hämärä renkinä valonkin tuo –

siel’ perillä lepäävät yhdessäkin,
vaik’ vihalta taistonsa näyttää.

Nousupyörteitä

Kun matka raskas murenee,
kulku polun hiipuu niin -

tuolla aina toivo tuulee,
nostaakses’ sut korkeuksiin -

anna sana - lauluun nosta,
syömmes syvält' pyydä siin -

aina vastaus hengen vuosta,
sielus vetää korkeuksiin.

Napakymppi

Jos toivos’ heität pimentoon,
sä silloin paljas pahal’ oot –

se pienest’ raost’ nakertaa,
pian valon imee pois jo vaan –

mut laita sanat tukkeeks’ nuo,
et’ valtais ei sua pimein vuo –

mis’ toivottomuus sielus vie,
kuin olis kaarnalaiva lie –

on tulppa paras värssy tuo,
mil’ upottaa jo tursaat nuo –

sen sisin hohtaa kultaa vaan,
vaik’ näyttäis’ päältä turaltaan –

ei manaus ole muodoltaan,
vain huomion sil’ sisin saa –

mik’ tärkein polun evästys,
on napakympiks’ lausahdus –

siis rakkaus, usko – toivokin,
ne piirtää matkan tuleviin.

Runoperhonen

Uus’ laulu kohta sielun saa,
se voimaan mua johdattaa -

on lahjaks' sanas tullut niin,
niit' kannan kuin ois valo niis -

eik' murhe enää koeta mua,
kun lahjaksein sain sulta tuon –

niit’ laului sanoil’ lausuta,
ei kirjaimilla merkata -

on sisin tulkki viitta vain,
sielt’ puhaltaakin matkaan ain –

Mut sanat suppuun käpertyy,
kuin koteloks’ tuo muuntautuu –

Siin’ tovin värssy muhii vaan,
koht’ taivoon asta kapsahtaa –

kun kohtaa lennost’ tuollaisen,
voit sanoo - runoperhonen.

Eksynyt sana

Voi sana sielun kadota,
kuin mereen värssyin haipua -

jos toista siel' ei kohtaa tuo,
voi runon löytää mukaan luo -

nyt yksin pieni sananen,
on rannal' - katsoo merehen -

siel' toinen värssy sinnittää,
luo katseen sanan sisimpään -

voi lauluu aamun siinä niin,
nyt kantaa kahta korkeuksiin -

siel' yksin ei nuo olla saa,
kun runot mukaan halajaa -

mut yllä enää toiset nuo,
ei siinä valon kahden luo.

Sanan sulka

Mulle on sana vain sieluni säie,
sillä kun kurkotan laulusi luo –

annan niin silmäni aueta häiveest’,
sille mis’ kaipuuni kaukana tuo –

Ei pienellä sulalla siipi tuo lennä,
kaukomaan taaksekkaan konsanaan vie –

syvimmän voimani kaivankin korrest’,
kastaen kaipuussa syömmeni ies’ –

Piirrän vain pisteen - siit’ sanasi alkaa,
nuottien sävel’ on laulusi ain –

Murtuneet sulkani vanhat nuo versoo,
kaikki ne lentää taas pesäänsä vain.

Sanain lieka

Mis sanainlieka mielen syö,
sen sisin käärmein myötä yö -

tuol' laulaa sydän kylmä niin,
ei pala valo syömmes' siin -

voi hymytön on mainen siel',
mis' kato käynyt iloin miel' -

tuo tyhjää jauhaa polku ain,
sen sanain sisin kun on vain.

Kuiskasit "auta"

Yksinäisten sielujen
kylmiä polkuja seurasin,

jälkiesi väsynyttä vanaa
kirkuvien sielujen maahan –

narisi henkeni säie äärillään
kun vain häivän valostasi näin –

kirpoavaa kättäsi haroin
pimeässä yössä turhaan–

eikä sanasi enää huutanut valoa.

Vain hipaisu toivoa riittäisi,
jos sen jostain täältä löytäisi.


Sinun hiljainen laulusi
löysi minut ja sinkosimme

takaisin elämän avaruuteen.

Kirjoitin sinulle

Kirjoitin sinulle sanoja avaruudesta,
syvältä sisältäni sieluni kaivoin -

pysäytti vereni lauluni kaipuu,
hyytyneet lähteet vain silmäni nää -

katseeseen sameeseen malka vain juurtui,
harmaata graniittia nyt valoni vain -

koska tuo sanasi jälkensä jättää,
milloin - voi milloin tuot' seurata saan..

Oma laulu

On jyvä sielun lentänyt,
tuolt' tuultein takaa kai -

se versoo valon vartta nyt,
koht' taivoon asti vain -

ei unelmaa tuot' taittaa saa,
sen korkein tahto puhaltaa -

nyt kukkaan nupust' kirkkaaseen
ja lauluun omaan vaan.

Tänään

näin

pienen

toivon

taivuttavan

uneliasta

murhetta –


helähti,

putosi,

jätti

jäljen –


ja suli pois.

Tontut kurkkii aina...

Kuin sanat sykkii syömmein vuos,
ne silloin liitoon pääsee tuos’ –

kuin tahdis’ tuhat sydänt’ löis,
on Valo aina sisäl’ töis’ –

siel’ monta sanaa tapaa taas,
nuo toisensa ja halaa saa –

siit’ sikiää jo runoa,
mit’ pahat ei voi punoa –

ja lauluks’ sydän sulaa voi,
kun tuulet äärist’ sielut toi –

siel’ henki joulun hivelee,
näit’ pilttei’ kilttei sivelee -

tuot’ sanoin ei voi kuvata
siks’ kaytössäin’ on kamera.

Unein sankari

Soi pehmeä sävel tuo unien takaa,
on avaruus allain ja liitoni vakaa-

sinikelloin mä kuulen nyt sieluni syvält’
sen ääntä jo seuraan, kun tuntuu tuo hyvält’ –

vaan korina kauhee se sisimmäst’ laukee,
jo unestain olennon suurisuu aukee -

sen tunnistan vanhoista taruista kaukaa,
jo luolansa perällä kummitus laulaa -

näin laskostan mielein ja kohtaan tuon salan,
mis’ onkaan nyt miekkain, tuo hopeavarain –

kun silmänsä toljottaa pesänsä perält’,
mä vilautan säilää ja heitän nää sanat –

kuis’ kärtty sä jaksat nyt vanhana laulaa?
Onk’ keuhkoissas’ enää nyt voimaa ja kauraa?

Tuon puhina tukahtuu naurunsa kantaan
ja sauruksen ronttokin mässähtää lantaan –

niin taas on yks’ epatto kantattu eräst’
mä huotraan jo kalpani sujautan peräst’

ja jatkan taas matkaani uneini taaten,
ja käynkin sit valveesta heräten maaten.

Uusia polkuja

On uusi askel ihmisen,
se aina vaikee - tiedän sen -

siin' laulu elon tahti muuttuu,
kun taas polun suunta muuttuu -

unhoon ei jää matka tuo,
mis' sisin kasvoi valon luo -

koht' tie taas virkoo elohon,
kuin viherpaulain reunat on -

siel' niitty uus jo odottaa,
tuolt' lähteen kirkkaan löydät taas.