Yössä

Ken pimeyttä levittää,
sen myrkky sielust’ sikiää –

tuo toivoo toiselt’ halajaa,
kun sisin pelkää valoaan –

mit’ ei voi kurja tunnistaa,
kosk’ unho sielun kasvaa vaan –

Nyt yötään kylmää kohti käy,
tuon kulku nääntyy nähdä näyt –

mist’ valon viitat kertoo tien,
et perille ne aina vie –

Vaan suurin lempee halaa ain,
vaik’ suru isoin maas on vain –

Ei lennä siipi enkelin,
kun toimi on nyt suurinkin.

Merihevonen

Rantaan aamun kahlasin,
siel’ toivon nokkaan istahdin –

nyt ikävä tuo keinuttaa,
luot’ aallon merihevost' vaan –

mun jalkain juureen onneton,
sil’ surukin ja väsy on –

tuon yksinäisyys liikutti,
mua kaipuullaankin herätti –

”En jaksa enää kurottaa,
kun syvyys mua janoaa”

se sanoi hiljaa – uinahti,
koht’ sisin sen vain karahti –

ja valoks nous’ pien’ lehahti,
nyt kauneus sisält’ aukesi -

koht’ kultahiekkaa hepo käy,
siel’ missä murhetta ei näy -

nyt aallot ei lyö ikinä,
sit’ pient’ mik’ nyt on tähtenä.

Syöksystä nousupyörteeseen

Ei koskenut myrkkyä
huuleni sanojesi hunajasta -

ei murskannut luitani
laulusikaan paatos.

Kultaisia muureja
unesi pystytti kuitenkin

askelteni viereen.

Kaiken mihin koskit minussa,
muutit kimalteleviksi sapeleiksi

vedettömän aavikon yöhön
katkomaan liekkejä

katalilta lampunhengiltä.

Sinulle annettiin valta
synnyttää minun liitoni

syöksystä nousupyörteeseen

eikä kaipuuni kohtaa
koskaan teräviä kiviä.

Kuuran tuoksu

Sen puun juurelle

                        sydämeni haudatkaa,

mistä se ensikerran

                        oli löytynyt

vaeltavan linnun laulusta


                        pudonneena

kevättä etsiessään.

Ehkä voi versoa se vielä
kytevästä ytimestään

sanan,


mikä kuiskaa väsyneelle matkalaiselle
tien hiipuneesta unestaan –

vaikka se olisi viimeinen syksy.

Avain IX

Sun sanaasi kaipaan nyt yössäni ain,
sen muistonkin kajoa kuulostan vain –

tuo kaukana kaartelee himmeää tulta,
vie kipinälaahustain sisimmäst’ multa –

en laulustas’ eroita valoisaa päivää,
mun sisin on tuskaista, sielu vain häivää -

nyt kirjaimet raatelee - runoni raastaa,
mut kaiken siin’ polttaa, pois sisältä saastaa –

kun unho nyt peittelee sieluni kehdon
ja pääsee mun sisimpäin valoisaan lehtoon –

siel’ hahmos’ taas valoisan lempeen nyt kohtaan,
ja onneni pesään tää portti nyt johtaa. –

on auennut toivossa kuitenkin valo,
se rauhoittaa sisimpäin, sammuttaa palon.

Toivon kajastus

Sä ällös eloos kahlehdi,
siih' missä unes kompasti -

vaik' toivokin jo nuupahti,
voi ain tuo nousta heloksi -

kun sisin sun sen ymmärtää,
koht' laulus taas toivos liitää -

siel' missä ilo laulelee
ja tanssii kohta päällä veen

Pimeitä päiviä

Kun sielu toisen toisel' antaa,
siinä maljan omast' kantaa -

joskus hyytyy toisen tuo,
mik' elon kaikkeen matkaan luo -

mut' alus sana luvattu,
se mik' on taivaas' kuvattu -

voi aina toivos' nousta taas,
ei tiedä milloin kajastaa.

Sun matkas

Kaik’ muuttuu ajast’ aikaa ain’
ja tärkein onkin polku vain,

jok’ vie niin siinä johonkin.
mist’ löytyy portilt’ kylttikin:

"Jo tervetuloo kotihin"

ja ovest’ nimi "Minä Oon"
Se kutsuu aina valohon.

Sun matkas pitkää laulan näin,
kuin helminauhaa elo vain –

on monta hetkee kulunut,
tuost’ nimes synnyinhetkest’ nyt -

ja uuden kasteen nyt jo saa,
kun kypsyys alkaa sarastaa..

Säde

Mä kalvaan’ lehtein kehdossa,
taas väsyin makaamaan –

Jo marto syisen kaamoksen,
tuo suuteloikin vaan -

Sit’ siinsi sätein vihervuo,
tuo läpi lehväin näin –

kuin keiju viestin tuoden luo,
mul' synkän sisimpäin -

Siin' heräs toivoin elohon,
kuin lähde pulppus ain -

Koht' sammalkehdon pehmohon,
jo kantoi unein main -

siel' pelkoin karkas tuulihin
ja Valoin takas sain –

Nyt aamuin säteen nosteeseen,
taas siivin liitää sain.

Löydetty

Se sisin mik’ on sydämen,
tuo valoins’ harvoin mielehen –

on ymmärrys niin taipunut,
et täky elon polun nyt –

vie tahdon opin syöveriin,
mist’ kaivaa täytyy valo esiin –

tuo vahvistaa taas sieluukin,
sen laulun uusiin maisemiin –

kun löytää oman itsensä,
ei eksy pimeyteen enää –

sit’ rakkaus sisält’ löytäjän,
tuo antaa muille majakan –

jot’ auvo lempee johdattaa,
luo kutsuu valonkantajaa –

taas vahvuus siinä leviää,
kun toinen iloonkin törmää –

ja sitten kaivaa sisintään,
tuon nyt sit löytää sisältään.

Kutsu

Harva näki
sitä polkua

minkä elämä
antoi kaikille
kulkea –

Kylmää kiveä
vain hehkui

sysimustien sielujen
jalkojen alla,

kun sanojesi
siemenet yrittivät

pystyttää sisimmän
viittoja nähdä

valoisampia unia -

toivolle pehmeämpää
maata

versoa uusi
tietoisuuden puu

pesiä lentäville
sielunlauluille -

herättääkseen
kevään valo

pimeästä takaisin.

Kohtu II

Kun palosi oli jo
hiipunut sisälläni,

tunsin uuden
elämän heräävän

kuitenkin harmaaseen
aamuuni.

Ensi askeleesi heiveröiset
kaiut koettelivat
tietoisuuteni

reunoja.

Kuinka voisinkaan
luopua sinun

rakkautesi muovaamasta
korusta, jonka

jätit jälkeesi.

Lyhty

Oliko se kokemusteni
pato,
mikä minun askeleitani

lamautti -

Peili sisälläni,
jonka kasvot olivat

tummat

kuin eebenpuun sisus.

Silloin sen sain
kirkkaimpana
valona sinulta,

ainoana avaimena ulos
oveani raottaa -

kun sain piirtää
kartaksi tieni

ääriviivojasi
vasten –

ja vain sanoit:

Tule - Sinä Osaat.

Ja polkuni heräsi
uudeksi tieksi

valkenevaan aamuun.

Kohtu I

Siinä hetkessä
silmieni valo kuroi
sinut lähelleni –

korvieni kuulo herkistyi
sydämesi lyönteihin –

olin sinun sisälläsi
kun sieluni laskeutui
kohtuusi

ja sain sinun
valosi.

Susi syntyessään

Sutena jolkottaa
savuisa mieleni,

metsiä mantuja
mittaillen maan -

Vuorilta kuulailta
kutsuuko kotkani,

sieltäkö siipeni
sieluuni saan -

Hämärä peittää
taas polkua poloista

jäljetkin himmenee
palata taa –

Vainua sisintä syömmeni
seuraan vain,

urkenee usvasta
aamuni maa –

Kohta vain kipu
tuot’ kulkuain kiivastaa,

laukkaankin sinnittää
pimeäst’ vaan –

Sisulla rantaan nyt
mereeni sukellan,

kasteeni toivosta
huomeneen saan –

Matka on antanut
sisimmät siipeni,

ei hukassa eloni
päättynytkään.

Kylmää viljaa

Jäin katselmaan
kaukaista selkääsi -

huurteisen maan
kylmää viljaa -

lakosi askeliesi
alla –

enkä saanut enää
halata sanojesi
kaikua -

sillä sitä laulua
en enää
saanut lentoon -

mikä lepäsi
haudattujen
unelmien

mullassa
kaukana valveesta -


kaukana -

nousi kuitenkin

uusi verso.

Suunnitelma

Jos en sua saa
hillollakaan,
on paras laatia
purkilla marmelaatia –

suunnitelma jol' vois vaatia
kättäsi siroa
elämäin paloksi
polkuini haloksi

sanoilla näillä
sieluisi pehmitän,
käteisi saan ja
elämäin taan

Ystäviä

Mä kutsun polkuis’
iloin luo –
kun tiedän et’
sen muas tuot –

ain kohtaa
lämmön halaukset -
siel’ mis’ on
tiemme risteykset -

taas tuolla
hymyin kajastaa -
kun nään mä sut
siit’ riemuin saan

Aakkosia

Oppia elo vain kaiken - niin lie,
se matkaansa mukaan siin alati vie –

onk' järkeä ottaa siin' haltuinsa uus’ -
Sen huomenet kertoo, sen tunnenkin luis.

Kun tänään mä törmäsin katseesees’ uuteen,
se kertoikin vanhast’, kuin kaiut vain huutaa -

tuo herätti mielessäin - voik’ ikuna aatos,
se muuttua toiseks’ vai onko se paatos -

mik’ tuulia himmeitä vanhoja jahtaa
ja unia sameita syömmeeni ahtaa –

Sen tiedän, mih’ tänäisen askelein laitan,
koht’ polkuin on kuitenkin silti niin kaitain’ –

kun sydämmein tietäin vain seuraankin siin,
mis’ elämän jäljet on valkeena niin –

vain sillä mä perille purteni saatan,
kun puhtaana sisimmän lauluni laulan.

Syömmenviljaa

Sä syvimmät tuntoni
                        kukitat
päilläs’ sormein ne sieluuni
                        niputat


kedoks’ sylini kevääksi
                        kylvätkin
satoin’ unistais’ kerään niist’
                        mieluin niin


kohta mantujen ääret niin
                        sanat nuo,
peittää onttouden kuilut ja
                        valon luo.

Kylmä herätys

Sisältäin kuin
unest’ uin,

sielt’ voipuneena
murheet puin -

Nuo niitin jyvät
huhmareel’,

sil’ murskasinkin
sydämein.

Ei enää vaivaa
turhuus tuo

vaik’ eloin harha
tuulet luo -

Ne sellaiset
mis’ unet nuo

on hurman
harhaa silkkoa -

Vois kaiken
syltyks’ pilkkoa

ja runtukkaankin
tukkia.

Mut onhan
monta ovea,

mitk’ aukee
ilman kurjuutta,

vail’ sielun
pimeen paljoutta –

Kun avaan uuden
silmän tään

ja tuikkaan
tulen sisimpään –

siis pistän piisin
elämään,

jo kohta mureh’
palaa.

Valon kaaria

Myötä tunnon
toisen luo

siivet nostaa
kaarein tuo

halaukseenkin
valon vuo

pyörtää sielun
voiman suo

Lohdun helmiä

On sanais’ sun,
kuin helmet nuo –

ne saattaa sieluin
valoin luo -

koht' nousee liitoon
aamuin tuo –

ja unein nostaa
viimein suost' –

koht' kastaa katsein
ilon vuo.

Toivonjemmari

Yöhöni eksyin
pimeisiin käytäviin -

katosin -

Sisintä varjoain
väistin – taas

leimahdin -

Jo kaikukin
pimeimman

katala kärkkyvä -

sulojen sanojaan
sivalsi sydämeen.

Poimin vain
hedelmät

aamusta orastavat -

siemenet niistä
nyt tallennan

sisimpään.

Lahjaks’ liitoon

Mä sanain sulle avaan tään,
sen lahjaks’ liitoon – itämään -

nyt päästän syliis lepäämään
sen iloin annan näin -

Jo uuden ehon luonkin tuon,
kun matkaas muistan pitkää tuot’ –

se pitkä vuolas kahden on
ja rikas laulu suunnaton –

siit syntyykin, jos annetaan
sen kaiken soida siihen vaan –

nyt ilokin on kypsempi
ja valo kaiken kauniinpi –

kun viisaus antaa omastaan
ja puhtaaks’ elon kirkastaa,

tiel’ mutkatkin se oikeestaan
niin muistoks’ rikkaaks’ lunastaa

Siis päätän lauluin sulle tään,
vaik’ jatkuiskin se pitempään –

Niin kumartain mä sulle suon,
nää sanat kimpuks’ nivon nuo

ja onnitteluin lämpimän
mä syömmestäni tuon.

Valoja yön takaa

Syö sieluin yöstä pimeyden,
tuo kajon nostaa ain -

kun päästää palon vapauteen,
sen toivon miekal' vain -

siin' kohtaakin jo vastetta,
siel' sieluin lohikäärmein -

Mut' sisuin kalpaa tanaan lyö,
se mustan kalttaa haavein -

Mik' värssyy rujoo punookin,
se kiertää kaukaa toivon -

ja luulee saavan saaliinkin -
mun sisimpäni raivoon -

Mut' turhaa haroo kehno tuo,
vain tyhjän pivoons' aarteeks' -

saa haukata vain karttuain,
mink' nostan valon vaateeks' -

Jo melkein myötätunnostain',
sen kärsimyksen poistan -

mut' luojain tahto suurempi,
on sisimpäni aate -

Se herää aamun usvasta
ja hiipuu uuteen heloon -

ja kurkottaakin taivaalle,
taas nostaa hahmoin eloon -

Jo hengähtää saa väsy tää
ja sijal' laskee siipeins' nää -

mist' matkain eväät kasvatin,
niin mustaan tuoksuun maan.

Patinaa

Nyt sydämeni patinasta
vain loimotuksen tielleni,

sain muistijälkeen seuraamain
tään yöni mustan valoksi -

oon hapuiluuni sokeana
pannut ainoon toivoni.

Kuin myrskyn jäljet rampautuneen
vaelluksein poluks’ jää -

ja kaukokaipuu himmeenä
luo tuonnepuolen elämää.

Ei sumukaan tuo kastettaan
mun sielun kuivaan sisimpään,

kun sysi johtaa askeltain
vain polkuin piennar tukenain.

Niin hiipuu kajo mustakin,
kun unho valtaa sustakin –

ja katsein samein polkuin pään,
mä hiljaa uuvun sisimpään.

Sinun

Sineen öiseen
hiipuvaan

mä nousen toivein
matkaan vaan.

Nyt vuorten
kasvot ystäväin

on ainoo turva
vierelläin.

Vain kuu mun
paluin todistaa,

sielt’ mist’ ei
karkaa unetkaan –

Mun jalkain
kantaa murheen
maat -

Ei sisin astu
polultaan,

kun tiedän nyt
mink’ kaukaa
hain –

Sen valos
kuljen elämäin,

vaik’ muistanut
en sitä ain.

”Oon sinun” –
kuiskaa sisälläin

ja matkaa
jatkan peril’
näin.

Hiipuva kajo

Vielä hiipuu
kajo liekin –

varjot karkaa
hämärään -

peitonain vain
öinen taivas -

unta sinun
vielä nään

Aamun usvaa

Tuuli kesäyön jo
puhaltaa -

tuoksun tuon
lempeän

sydämeeni –

Tuos’ sun
usvas hunajainen

nousee - silmäin
taas niin avaa -

sirkutus jo
sieluin alkaa -

aamuin aukee
uudestaan

kuin lupaus
vanhan

ihmemaan

Sillisanaattia

Jos ois vain sana hallussa
kai sil’ ei sais typerehtiä

ja kikatella kielein kannoil’
kotkotuksin heloinsuin -

Kun omains' kieleins' näköinen,
kel kukkuukin kuin käkönen –

jo yhdel’ on kuin nuppu suuks'
ja sanatkin kuin ruusupuust’

mut kaikil’ laulut itseistään,
ain’ antaa sisin syömmestään –

siks’ kait oo lainkaan suruinen,
kun sanain mutrust’ oikenee –

ja uudeks’ sisimpänsä kanttaa,
ei ulostuloo tarve panttaa –

mut mieleinkin tuo yllättää,
et sisält’ sanain onkin tää.

Kiitos sanoistais´

Sun sanas’ mulle tärkee on
se antaa aina ravinnon –

Jo ilon kaiken herättää
ja kasvuun päästää sisältään -

Ain kirjaintaintkin juoksuttaa,
siks’ saattaa kiinni värssyistään -

Nyt pienen runoin kiitokseks’
niist’ kamppaan sulle koitokseks’ -

Ja ellei juokse karkuun pois,
ne saatkin aamus pälyn koiks’.

Hyvääsi yötä

Sul uniis’ voimaa toivotan,
mä lämpöö syömmestäin –

jo karkaa ratsu sinehen,
tää öisen taivahain –

silt' siivet nostan liitohon,
jo horisontin taa –

ja aamuin elo kohta uus,
niin valost' kajastaa.

Uusi sana

Mä uuden sanain tänään sain,
sit konsaan kuullut ollut lain -

siit' hoksasin et pollain mun,
olt’ tukittukkaan umpiluin -

tuo kaikil' sanoil' täytetty,
vaan olkin vähän käytetty –

Siin’ ympär’ käänsin järkeni,
kun tarkoitustaan kaipasin –

vaan löytynyt ei tarkoitus,
tuol’ keinoks’ tajun merkitys –

vain sana karkas näpeistäin,
se oman matkaan päänsä vain –

kait kotonaan on toisen suun,
jäin haukkomaan vain tyhjin suin.

Pimeyden karkoittaja

On aamun halo aina uus’
sen kohtaan taas – voi ihanuus –

se sieluun kärhöin kiemurtaa
ja sisimpäinkin iloks’ saa –

sit en voi kuinkaan vastustaa,
kun ottaa multa vallan vaan -

jo vankan otteen nappaa suusta,
sanat laulaa uutta tuulta –

varjot huutaa sisimmästä,
ne pakoon karttaa tieltä tästä –

tuon nappaan värssyyn vartijaks’
jo muiden murhein tappajaks’

nyt istuakkin tönöttää,
täs’ sana valon sisältää.

Kaikki

Matkal' sielu itsenään,
tuo kantaa pieni sisällään -
niin kokonaisen maailman,
niin aivan näköisensä -

Ei kehnon juonet katalat,
voi muotteihinsa tallata -
kun puhdas pienen sydämen
on polku elon vain -

Ei möröt suvaitsekkaan siin,
kun kulkijaakin jahtaa niin -
vaan turva matkaankin on ain,
se sines' toivon taivahain -

Sielt' karkaa mukaan ilo uus,
tuo itse suvaitsevaisuus -
jot' asenteita valaisee,
ja ymmärryksen luo.

Sanasi valo

Hämärä tuo konsaan saata,
sisintäin mun pimentoon –

häive vain on pilvein viiva,
horisontis' kaukain ain –

sulta sanain kun nää piirrän,
sisimmästäin ammennan,

päivön varjot haipuu unhoon,
valoin heloks hajoaa.

Eväät

Eloin tään mun
keskisen jo
hetki ehtooks ’
kääntyy

Mä knihti taaton
suurimman oon,
polkuin kaukaa
keriy’

Sielt aamuin
kulost’ tuunkin
näin
vain mukain
aatos tää

”Vie elämää
sä pimeyteen,
sun sanas
annan ain”

siit evähäin
mä tiellein
vain
niin kaavin

muruin mukaan.

Värkkäystä

Mun huuleni
huutaa sun
sanaasi
päin -

Ei mustasta
erota
silmäni
näin -

Tuot’ kajoa
tajunnan
iloakaan -

Se kylmenee,
aamusta
karkaa -

Vain katkaista
sanani sieluni
voi,

jos tajuntain
myrkystä
aatoksen
loi -

niin pimeinkin
piruuttaan
kiusaa vain
taas -

ei saa se
vain musta
niin
valtaa –

kun sisältäin
räjäytän
valoni päin

tuot’ hyhmäistä
ilomme pilaajaa
näin

ja kehno jo
unhosta
kalttaa.

Aamutuli

Tuliani aamuun
kylmään sytytin -

toivon koista
taivaan sinen

kipinääkin puhalsin.

Kaukana heimoni
laulujen muisto

tulenkantaja
mukanaan,

vienyt polkuni
mennessään.

Valon ja varjon
kalterit vain

luolani seiniä
maalailee.

Nyt huomeneen
kirjoitan

niistä uuden
laulun.

Hiekkakakkuja

Kauhoin rannan
kultasantaa

jyvät sen nyt
olkin lantaa -

Keoksi nyt
hiekan kaavin -

kallioni voimaksi.

Kohta nousee
rantahelpi

luisen rankain
peittoaa –

tuulein tuiman
raikastuksen

siihen sanain sidon vaan –

Koronakin
taivaaltansa

omansakin
siihen saa –

Kohta voima
sielun kehii,

sitoo rinki sanain taas.

Kuiskaan

Sinun huulillesi kuiskaan
äänettömät sanat –

                        Saavat siivet jo
                        sydämen ääni.

Puhalla hiljaa
niille nousevaa

                        matkaa sä
                        toivota

Sinun silmillesi
avaan sielusi valon

                        raottaa jo
                        maista harhaa

kirkkaus valaisee
taas maailmasi ääret

                        katseesi kiirii
                        tuonpuolenkin taa

sieltä maalaat
taas uuden

                        horisontin kauemmas
                        lentää - kotiin

Tapaamisia

Sanan laitan maailmalle,
pienen päästän lentämään –

Kaartaa luokse lauluin kansan,
ystäviään tapaamaan –

Monta sielunsisartaan tuo
aikain takaa halaa taas –

Valoin kehrän seppeleenä,
lahjaks toisil’ antaa vaan –

hehkuu tavut tiivistäen
ikävänä muiden luo –

Sisimpäin mun kirkastaen
sanas’ lempeeks’ valon tuo.

Karannut runo

Sanain oo ei
hallussain mun,
värssyvihko kaiken vei –

Pumaskana
kohtaakin sun
tajuinplarain’ sisimp’ tein -

Ota tästä –
nappaa taju,
tikkaa ymmärryksees’ sun –

Ettei huoltain
tarvis kantaa
karanneesta runost’ mun.

Ahjo

Sieluni hohto kun lyijyksi vajoo,
syvälle uppoaa ahjossa tuo -

Valpas jo seppo nyt sisimmän salon,
kohentaa nuotion, eloni luo -

Kohta jo tupruaa taivohon viesti,
sysikin unhoon jo puhdistuu vaan -

Metalli taipuu niin, hehkuukin liekki,
toivosta kirkkaamman kiiltonsa saa –

pajakin kylmenee, ahjo jo hiipuu,
kohta siin sisimpäin karaistuu taas -

Sulasta raudasta sisältäin kasvaa,
ponnistus lentoon ja ylöskin maast’.

Sanainjalka

Sisältäin mä
salaisuuden
versoks’ idätin

nyt varttaan kasvaa
vehmaana niin
taivoon astikkin

sit runoni mun kiipeää
en maata
harmaat nää

nyt sanainjalka
lauluin peittyy
matkaan piipertää

Aamu sanaintaivaassa

Tähtien kanssa mun henkeni tanssii,
sfäärien laulua koht’ sieluni soi –

Sinestä yönkin jo iloni voipuu,
sanoja uusia värssyyni toi

Sarastus aamunkin henkeni salpaa,
hiljaisuus sieluuni rauhankin tuo –

Usvasta nousee jo huomisen sanaa,
sielulle paloa matkaansa luo.

Ruma riimi

Huuhtoo rantaa
riimi ruma,

kurjuuttaanko
kurottaa -

toivoonsahan
tuokin tähtää,

vaikkei sitä
silmä nää –

sisin pienen
palon taitaa,

hehkun idun
kipinän –

ehkä löytää
toiseen rantaan,

merest’ sanain
viereltään.

~*~

Ylös liian kiipesin
mä öisen taivon tapasin.

Nyt pisteenä mä korkeelta
vain yksinäin täält’ vilkutin.

Tähtösen tään pinnalta
ei valo koskaan karkaa pois -

Sulle sen mä jakaisin
jos vallan niinkin saisin -

Mä heittäisinkin säteellä
ja sihtaisin tuon sisimpääs -

Vaan nyt vain kaukaa katselen
täält’ illan kajos’ vilkutan.

Matka

Ei lento laulun katkea,
kun kaanon valon soi –

se palaa ylös pyörteisiin,
kuin taivaanlintu voi -

Sen sisin vuolas voima on
kuin kultaa haloin hahmoton

ja vie nyt kauas merten taa
vain sanain mukanaan

Hopeapolku

Yötäni kuljen
mä polkua käyn.

Sen pehmeenä valaa
kuu hahmoksi näyn.

Näen hopeisen virran,
se vapaana kiitää,

niin sanoista pienistä
muotonsa piirtää.

Nyt tajuun se kertookin
kutsunsa tuo –

sil’ päänsä on tielläkin
toinen sun luo.

Nyt sumussa juoksen,
sun aatokseis’ luokse -

ei jarruta pimeyden
vaste, ei tuokse -

Kun laulusi yöstä
mä kuulenkin nyt

on lähteellä korkeella
tie päättynyt.

Tuuli

Tuulein tää mun
onkin vallassas sun,

kun pyörteit' sä tuot,
niin viroks' ne luot,

mul' kirkkaamman silmän
ja sielunkin suot.

Runokatsastus

Miks’ potkia vain renkaita
noit’ sanain menorattaita

ja tutkii riimin runkoa,
se parantaisko kulkua?

Kun sielun kartta sisin on
se piilos lokerikkohon,

on laitettu ja taitettu - vain
ymmärryst’ ei naitettu

tuol kommentoijallekkaan siin
kun lukee sanankin tään niin

kuin lapol kukin omains’ saa,
ja kiinni pilkusta on vaan

se silloin, kun ei tarinaa
saa kii – jos vaikka halajaa.

Ai niin – se sielu runoin on
nyt toivon viedä valohon -

niiks’ siiviks’ matkan elon vaan
ettei jäisi polkemaan.

Mut onneks’ ei jää elämään,
tää värssy, kun uus’ sikiää

ja askel seuraava se lie
mi’ uuden aatoksenkin tie.

Kiusanhenki

Kerran kun mä sielunsilmäin
aamuun uuteen avasin -

Valhe pelonpeitsellä mua
silmilleni sivalsi -

Ahnaudenkin avoin kita
sieluin valoo lipaisi -

Turhuudenkin törkyturpa
teliäni tapaili -

Melkein multa matkaeväät
mukahansa nappasi -

Mutta sanansäilän sainkin
leukoihinsa tukkeeksi -

Kirjoitinkin kielehensä
valoinmerkin pukstaavin -

Korvain enää kaikujakaan
epätoivon kuulleet -

Kiusanhengen kolossikin
tuppisuuksi tokeni.

Sanojen sinfonia

Kuulen kaukaa laulua
tuo usvan lailla nousee,

kirkastuu jo aamussa
se samettina soi -

Pehmeänä tuulahduksen
aavan ylle loihee,

nostaa sykkeen aaltoin reunaan,
säveletkin toi –

Rantaan kiirii pauhu kohta,
maininkeina murtuu –

Sinfoniaks’ sanain sun,
se syömmein kastelee

Harhapolkuja

Sun lauluas’ ain seurasin –
tuot’ sykettä maan kamaran.

Mut pehmeää kuin tuulahdus,
loi sametikskin sieluin mun.

Ei koskaan hiipunutkaan tuo –

ei kaikonnut, ei sulanut -
ei kuihtunutkaan unhoksiin.

Vain itse hetken luulin niin -

Se jättänyt mua pulaan ei,
vain omat toivein polkuin vei -

Tuol’ harhain astui askelein,
kun kompuroin tein turhuuksein.

Siel’ kimpaleetkin sanoina,
ol’ katinkultaa aina vain,

jok’ kimaltein mua loihe niin,
vain niillä tieni tukin siin

ja sokaisin taas silmäin kiin’
en ansaa nähnyt lain.

Nyt nostan katsein huomisiin,
en enää luota joutaviin

ja tartun ratsuin harjaksiin
yön selkään matkain käy.

Halaus

Sulos sun sielustas
syömmessäin itää,

eloni liidossa
valon niin pitää.

Halaukses’ lämmittää
väsyneen sieluin,

ain kun sun kohtaan,
niin rakkaan tuon mieluin.

Ympäri käyt mun,
kuin kurimus kiertää,

puristaa pahan pois,
niin eloo taas sietää.

Hellittää saattais ei
ikinä tuosta.

Sieluni leipää tuo
elämän vuossa.

Lohdun sana

Yöstä sinen
sana laskeu’,

aatoksein luo
viimeisen -

Taivas luoksein
kantau’,

lohdun viestin
valoks’ tein –

sisält’ herkkyys
nostaa pintaan,

kutsuu polun
kulkijaa –

kuiskaus sun
tuo mielein rantaan,

siellä mis’
aina kohdataan.

Lyhty

Sua katsoin silmiis syviin,
taas sieluin lauloi vain -

niin uniin vaivuin hyviin,
sielt’ valoin takas sain –

en enää mustaa pelkää,
se kaik’ on jäänyt siin –

ei polkuin käännä selkää,
vaik’ hetkenkin luulin niin –

kun luojain antoi paloks’,
mul’ kaipuun polullein -

yöhön synkkään valoks’
tuon aistin piinaksein –

vaan polkua on pakko jatkaa,
vaik’ etsintäin oiskin ees –

siks’ lyhdyksein tätä matkaa,
otan katseesi kirkkauden

Ensimmäiset

Aamun ensimmäisen
merestä poreilee
jo hiljaa tietoisia

katseita.

Kasvaa kultaisista
renkaista huojuvia
ketjuja herääviin

taivaisiin.

Haihtuu hohtavaa
purppuraa sävelien
päässä unohduksen

pyörteisiin.

Pian pinnalla
ensimmäinen rengas
lainehtii.

Kultaa sen kajo
uuden aamun valon –

kehon saa ja kävelee.

Aamun raukeena

Anna valon helliä,
kun suo se sulle säteen -

Lämmön kesän kelliä,
niityl' alla näreen -

Suviaamun lämmönvuohon,
kasta sulos järveen tuohon -

Kirkasta siin sieluskin,
et kohta herää kukkimaan.

Juhannusruusu

Kukinto yössä niin vaalea -
tuon juhannusruusun kutsuu.

Laulunsa yössä tuo haikea -
yölinnunkin kaukana uupuu.

Sen auringonlasku
jo takana on

ja unelmain lento
niin kantamaton -

vaan tuoksusta öisestä
toivonsa saa

ja kohta tuo pieni taas
helähtää maast'

Siin' rintainsa hurmoksen
valossa kohtaa,

kun ruusu tuo ihana kutsuu.

Aamu-uinti

Kastaa pinta veden
neidon

lumpeet polvein
molskahtaa.

Pisaratkin puottaa
lennost',

korennotkin alas
saa.

Ihain' impi aamuin
usvas'

toppaa peffan
siniseen.

Uppoo syvään hahmo
uljas,

valtakuntaan Ahdin
veen.

Sumu lipuu umpeen
veellä.

Kaste maasta elon
saa.

Huokaa aamus'
valtakunta,

linnut palaa
laulamaan.

Kesäinen muisto

Salojesi kaarilla
kaislojen kumarrus –

heijastuksina palvoo
v ä r e i l e v i ä vaaleita
hahmoja.

Lepattelee toisiinsa
yhtyvinä
läikähdyksinä

sinisiä ja valkoisia
säkeneitä.

Kahahtaa lehväverho
ja haihtuu
takaisin

muistoksi.

Sanain lehvä

Kultaa mun sieluin’,
kun sanasi palaa -

Takaisin tullessaan
kirkkaana halaa –

Vehmas taas lauluin,
niin kirkkaaksi nousee –

Katseenkin kauaksi,
huomeneen loihee.

Toivoa tuota ei
muu saata tehdä –

kuin korkein psalmisi
elämäin lehvä.

Arkeologiaa

Sydäntäni siivosin –

en löytänytkään
pölypalleroita –

Vanhoista murheista
olikin kiteytynyt

timantteja –
opaaleja –
ametisteja –

Roskiin joutivat
vanhat murheet
uusien tilalle

Hiljaiset jäljet

Kuka jaksaisi
enää kaivella
menneitä
ylös

kun täältä lähden -
tomuni suhisee
vain menneille
tuulille

sanani kaikuu
muinoin pudonneiden
kraaterien
muistoissa

ja olen jo muualla

Kun jälkeeni
jätin vain muistot

Päivällä nähdään

Yön sysi kun lauluin mun
kiveks’ niin salpaa –

voi, kaivaa taas syvältä
masennus kalpaa –

ei ruoska tää kirkkain
ain kammoa karta

ja joskus vaan nouseekin
ammost’ tuon valta.


Vaan kohtaa nyt synkin
tään toivoni helon –

Ei kestäkkään kauan,
kun aistinsa teloo.

Ja nyrpeenä nokkansa
valolle niistää,

voi viihtyy ei päivössä,
lempeyden kiistää.


Voi mitenkä tuota nyt
moiselle sanois –

tuon synkistä synkimmäl’
aatokseen takois –

”Mee takas, oot rakas,
jos tekos’ teet paikal’-

mut tää ei se hetki
oo - väärä on taival –


Kun nähdään me päivällä
kohdataan yössä –

sunk’ voimasi kasvus’
on pimeyden työssä.

Et enää mua saata sä
orjaksi ottaa, vain

viittasi sivallus
enää mua motttaa.”

Nyt päivällä nähdään
ja silmäimme kohtaa,

mut musta tuo voimasi
voittajans’ ottaa -

Eik’ enää saa hampaillaan
otettaan luistain –

Vain kirkkaus tuo ilon
se niskastain puistaa.

Mustikkapolku

Niin nousee taas
kastetta

hopeisten helmien lailla

kutsuvirtana

mustikkapolulle

laskeutuvaan hämärään


Tälle polulle joskus
astuin –

korini toiveita pullollaan.

Tänään sen teen
viimeisen kerran

ja saat illalla
maistiaisen

tummia marjoja


jäähyväislahjaksi

Muualla

Laulujani eivät
salaisuudet
silloin enää painaneet -

kun elonkorjuun aika
viimein
koitti.

Säveleni oli enää
kaukaisia kaikuja,
horisonttiin sammuneita
iltaruskoja -

Pyyhällys rajaton kun
sielustani avaimiaan
soitti.

Nousi taivaalle paloksi
sanatonta sanaa –

merkeiksi kulkea toisten.

Vain minun polkuni
oli jo toisaalla

ja nyt loimottaa enää turhien
tunteiden loittovanaa,

plasmaa hiipuvaa
kaukana loistaen
omaa tulevaa
muistoaan.

Sivulause

Kirjoittamattomia sanojani tavasin
raiteiksi tunnottomien tuntojen vaunuille -

Yksinäinen putosi unohduksen penkereelle
kasvattamaan ainokaista lausettaan.

”Sitten kun aamurusko lämmittää
tämän – minua ei enää ole…”

Ja muuttui väkeväksi varvuksi -
piiskaksi palavan pensaan

valoksi.

Yöhön tummenevaan varjoja
vastaan , loistavaksi lauluksi –

viimeiseksi.

Runomyrsky

Mi on tuo myrskyin hurja vanne,
pyöriikin kuin värssyin lanne -

huuhtoo rannat, kauniil' suul',
puhtaaks' laulaa mannut muut -

puurtaa päivää, kiertää yötä,
liitoon saattaa runoin myötä -

monet valot sytyttää,
sisältänsä siivittää

Avain IX

Sä päiväni valoks’ niin muuttumaan sait -
ja yönikin sametiks’ halasit vain

sua sielustain irti en enää vaan saa
mun sydämein hehkuu, kuin palava maa

Niin kirkkain on kaste tää eloni tiel’,
sen sainkin sult’ voimaksi – sanaksi viel’

Tuon kerään mä maljaani sisimpähäin,
siit’ heijastan hohtoaan takaisin päin

Nyt kaaret luon porttien ovelle niist’,
on paikkakin kultainen lukolle siin

Sen kimmeltäin avaimin avoimeks' jätän
ja tulolles merkiksi säpittämättä

Kun tulet, sä kilauta kelloa näin,
sen pielehen portin mä jätän – jo vain

Sen tuike pien valoisa halaus on jo
ja muistan taas laulusi menneetkin nuo

Siis astu jo Eedeniin hymyissä suu,
mun tarhaani istuta kirsikkapuu

Harppuuna

Tuota en enää
muistanut
odottaa –

talttuvien tuulien
takaa iskevä vakaa

vapautuksen harppuuna.

Laulua ikimerien,
tulevain elonkehäin
matkojen kiertoa

minussa.

Vaan ehkä sittenkin
tiesin sen aina
tulevan

ja vievän minut
mukaansa - takaisin

tuhannen sylen
syvyyteen.

Mistä sieluni
syvin sana
aina takaisin
sikiää.

Suviheinää

Kesän kuuman -
tuoksun huuman

timotein jo
tuuli vei.

Pilvet vain sen
tietää minne -

sulotuoksut karkaa
sinne -

mist' jo löydän
kaipaamain,

tuoksus’ muiston
unhost' vain -

Halaa syömmein
himmeet’ unta –

sulaa se kuin
vanhaa lunta.

Mut’ sinne tieni
taaskin vie.

Tuhkaa

Yön pilviin loimottavat
palavien muistojen
heijastukset.

Liekkeinä laulaa
lohikäärmeen lailla
katkeraa tuhkaa.

Peitoksi polkuani
seuraavaa –
hiipuu sysi
kamaraan.

Tuolla kaukana
hiuksenhieno
elämän säie.

Kerii kultakipunoin
kireämmälle
kevyttä toivoani.

Mustasta maasta
nousee taas
suloisia sointuja.

Matka

Matka pitkän polun tään,
rantaa, metsää vaeltaa -

Menneen muistot siivittää,-
askeliksi tiensä pään -

Kun tuo peril’ istahtaa,
silmäinsä jo ummistaa –

Hiljaisuuden sisältään -
kaivaa - siinä viivähtää.

Mennyt palaa – sulaa jää,
syvält’ kohta kirkas tää –

Valo versoo syömmestään,
vanhin rakkaus – iäks’ jää.

Unilaulu

Lintu yössä siipeins' taittaa,
puulle unen laskeutuu -

kohta pienen kutsun laittaa,
tähtiin laulu kantautuu.

Kaukaa yöstä toinen kiirii,
ääni takaa metsäin puun.

Unten laulu takas kaikuu,
silmät pienet sulkeutuu.

Taivaan sini syvenee jo -
uupuu metsä, nukkuu puu.

Vuolaana jo voiman maasta,
valon sumu laskeutuu.

Hiipii kahden laulavaisen
uniin, yhdeks’ kietoutuu.

Nousee kohta haiku toisen,
toiveet unes’ toteutuu.

Yhdel’ laulun kantamoisel’,
kaks jo tähtiin kohoutuu.

Kolmas pyörä

Halaus aamun
hyvästinään yölle
toivottaa -

surusilmäin lempee
katse tähdis’
viivähtää –

auringon luo
nousevan jo
syliin

riennähtää.

Taivaankannen
yhtyvän niin
mereen

kohta näät.

Hyvästit

Kuulen sun äänesi,
vieläkin huokaa –
kätesi rosoinen
erkanee jo –

"Palaankin kotiini
hyvästit suokaa –
matkani pääkin
niin häämöttää jo...”


Valtsulle

Takaisin

Minä en unohda,

vaikka minun
hakatut palaseni

                 levitettäisiin

pimeyden laidoille
muistojen tyhjiön

                 kantamattomiin.

Sieluni sähisevä
kipinä

                 iskee

vielä tulta
kutsuaan kuivasta

                 ruudista.

Minä palaan
aina luoksesi

                 valomerenä –

en puhjenneita
kukkasia sinulle

                 enää ojenna.

Sillä valani
minä annoin

                 aamunruskossa

Lintuneito

Sanains’ arka uuden impein,
yksin vuottaa illan lämpöö –

poikapulun kaipuu kova
kukkii neidon sydän soma.

Nostaa helmaa, värssyn laulaa –
niksauttaakin norjaa kaulaa

kuikertavi umpun unhost’
kutsulaulun horisonttiin

Liruu laulu hunajainen
unein läpi koirahaisen.

Siipeins’ ratkee lentohonsa –
kiitää tikka tuurin vuossa.

Napsahtaa niin penkerelle,
viereen tipun sorjan moisen

Ei oo vailla sydän toisen
enää yksin pyrskähdellä.

Elonvettä

Laulat minun
sieluni juurille.

kastelet taas
tietäin taivaltaa –

ettei tomussaan
turhien unien

toivooni harhaansa veisi.

Jo virkistää
valoisa sonetti –

silmuni ylös
taas suo

valoaan viiriksi
luo

Yksin

Palelee elämä
yksin kun matkaa

pohtiikin tuossa –
kannattaa jatkaa?

Turhaansa lauluaan
väkisin kannustaa

hiljaista polkuaan
varjostaa tarina –

mit’ ei tuo kulkija
konsanaan kerro.

Ehkä kun aanun saa
ilonsa kajastaa

Vaan ei pien’ tiedä
onk’ aikansa vielä.

siks varjo tähteään
sinnikkääst’ metsästää

kirkkaasta yöstä –
mut’ se käy työstä.

Virralla

Tuonenvirralla uusia
väreitä –

Perhoja vanhin
saalistaja heittelee.

Kuohahtaa –
jo poreilee,

vaan ei nappaa

Tietää saaliin
aina tulevan,

kärsivällinen vartoo –

katsoo silmiisi
ja heittää.

Kaukana kiireisen
sielun mulahdus –

hopeapajun väsyneen
oksan alta nousee

uupunut saalis.

Tänään ei ollut
vielä Sinun aikasi,

mutta kohta
sekin jo tulee

ja pääset

elämäsi vastavirrasta
lämpimälle maalle.

Tuonenvirralla
aina uusia väreitä.

Siivet

Rakkauteni on saanut
siivet –

Ei valkoisia
Ei mustia

Se vain lensi pois –

Toivoni rapistuneena
keltaisena pergamenttina

rutistaa rullaansa
valkoisin rystysin

haihtuvia kirjaimia –

käpertynyt sisimpäni
vain kohta


jo unohtaa sekin.

Avain VIII

Kasteisel’ portilla
tilkkanen kevättä

sulattaa puroaan
saranan säveleks’ -

sisimmän kutsuaan
kirkkaana laulaa.

Usko ei riittänyt
rumuuden taakse –

syvimmän salaisen
avaimen aukoksi.

Siinä vain hiljaisen
toivonsa antaa.

pelotta aukaisen
viimeisen portin.

Kelottuneita unelmia

Unelmieni kelottunut
pinta muistaa

sinertävänä ajatuksen
aamusta.

Unohtunut sävel
vaienneesta

laulusta taas
tapailee nousuaan

tajunnan
nuottiviivoille -

vaivihkaa
täyttää keloni

kuivuneet raot
kestämään uusia

myrskyjä sydämeni
illassa.

Tuttu muukalainen

Sinun sieluusi
minä sukellan –

syvien silmiesi
pohjattomaan

kurkistan.

Kuplivana kirkkaissa
lähteissä

sanomattomien
merkityksiä.

Kuulevaisen kantorajalla
tiukuina

tuonpuolen terveisiä.

Kuka oletkin –
tulet aina

ajoissa

minun ikävääni
vastaan.

Viimeinen laulu

Hiljainen tuuli
kahisuttaa yössä
kaipuun väsyneitä
lehviä.

Kurkottaa pitkiä
hapuilevia muistojaan
myrskyn murjoman
teräskannon

sälöjä hyväillen.

Murtuneessa maassa
laulaa vielä
pieniä pisaroita
syvällä

maan uumenissa.

Unohtuneen valon
huokaus nostaa
arkojen vanhojen
juurien

tuntoja pintaan.

Viime hetken
uupunut laulu
vielä virkoaa
nupulle

kuolevan puun.

Kultaisia maininkeja

Kahlaan rantaan
kultaisten maininkien
vanavedessä –

Poreilevia kierteitä
solisevina muistojen
kurimuksina.

Huuhtoutuu pois
unohtuneet jäljet
öisellä rannalla –

Kuivalla hiekalla
kaipuun jälkiä
seuraa tuultaan –

Pohjalla kohta
helmeilee jo
pieniä pisaroita.

Vielä aamuinen lähde
kostuttaa matkalaisen
murhetta.

Terra Incognita

Mastot kohoaa
horisontissa.

Alukset ovat
tulleet hakemaan

omansa pois –

Pitkien yksinäisten
vuosien savimajat

murenevat lähestyvän
toivon vanavedessä.

Kuplia

Tyhjässä pudotuksessa
kelluvia kappaleita –

Toiveiden kuplia
valojaan heijastaa -

kutsuu toisiaan
matkaan valtoimenaan

muotojaan muuttuvia
valon säkenöiviä polkuja.

laajenevia kultapalloja –
poksahtelevia – palavia,
roihahtelevia, valuvia muotoja

Sinun silmäsi näkee kaiken
ja puhkaiset omasi.

Aamun laulu

Kohtaa suven yössä siivet -
nostaa valon horisontist' –

Kuvan aamun valaa sieluun -
syvin sisin herää eloon -

siinä uusi ihmiselo -
yöstä silmäins' ymmärryksen -

kohtaa Suuren Sanan Luojans' -
elon alkaa ensimmäisen.

Kohta lauluns’ aapaa viistää,
auringonkin varjoon työntää –

murheenkin jo syvyyksistä –
valoks’ hioo kurjuuksista.

Mikä ennen oli unta –
nyt siin’ loistaa taivaan kulta.

Unilaulu

Lintu yössä siipeins' taittaa,
puulle unen laskeutuu -

kohta pienen kutsun laittaa,
tähtiin laulu kantautuu.

Kaukaa yöstä toinen kiirii,
ääni takaa metsäin puun.

Unten laulu takas kaikuu,
silmät pienet sulkeutuu.

Taivaan sini syvenee jo -
uupuu metsä, nukkuu puu.

Vuolaana jo voiman maasta,
valon sumu laskeutuu.

Hiipii kahden laulavaisen
uniin, yhdeks’ kietoutuu.

Nousee kohta haiku toisen,
toiveet unes’ toteutuu.

Yhdel’ laulun kantamoisel’,
kaks jo tähtiin kohoutuu.

Muisto

Löysin laulusi
alta unteni
pieluksein –

Ajalta, kun
kukit vain
minulle –

Nytkin vielä
sinun sanasi
tuoksuu

aamukasteen
helmeilevänä
nektarina

huulillani -

maljana elämäni
polun janossa.

Kultaa onnenmailta

Ällös juokse
onnes luokse -

kyl se lämmön
kohta halaa -

kun tuo tulee
kuiskain' tykös,

sanoin varkain -
aina palaa.

Kaikkeudestaan
verson ylös

nostaa taiten
kutsujansa.

Lujaa paulaa
syömmeen naulaa,

kantaa kultaa
onnenmailtaan.

Syksyn lehdet

Ei vanhain lempi ryskäin juokse,
ei konsaan konkkaa toisen luo -
se liitää kuin lehti syksyn tuules,
toistaan lempeesti seuraa ain.

Maahan kun ehtii kumpainenkin,
uutta kevättä synnyttämään,
kuuran kirkkaus raikastaa maan
ja laulaa taas talven tähdet.

Karussa

Polkuas käyt
taas takaisin
etsit
tuttua ja vanhaa

Kaik’ on
muuttunut
jälkesikin
unhon santaa.

Soraa tiet,
metsittyneet -
sysimetsiks
kasvaneet

Mennyt murheen
polku umpeen,
tienä tulevan
vain aukenee.

Takas tähän
hetkeen palaat –
kodon luo
turvan tulet.

Vaan pesäkin
jo muuttunut on
vieraaks katseen –
karkaa

Kaks lotjoo

Lemmen puatti
toesta vuotti

lakkuunissa
rakkauvven.

Emälotja kohta
loeskaa,

ei mää ehta isä
poeskaa -

kun vuan kahen
isolempi

ehtoon lämmös
kukertaa.