Hiekkakakkuja

Kauhoin rannan
kultasantaa

jyvät sen nyt
olkin lantaa -

Keoksi nyt
hiekan kaavin -

kallioni voimaksi.

Kohta nousee
rantahelpi

luisen rankain
peittoaa –

tuulein tuiman
raikastuksen

siihen sanain sidon vaan –

Koronakin
taivaaltansa

omansakin
siihen saa –

Kohta voima
sielun kehii,

sitoo rinki sanain taas.

Kuiskaan

Sinun huulillesi kuiskaan
äänettömät sanat –

                        Saavat siivet jo
                        sydämen ääni.

Puhalla hiljaa
niille nousevaa

                        matkaa sä
                        toivota

Sinun silmillesi
avaan sielusi valon

                        raottaa jo
                        maista harhaa

kirkkaus valaisee
taas maailmasi ääret

                        katseesi kiirii
                        tuonpuolenkin taa

sieltä maalaat
taas uuden

                        horisontin kauemmas
                        lentää - kotiin

Tapaamisia

Sanan laitan maailmalle,
pienen päästän lentämään –

Kaartaa luokse lauluin kansan,
ystäviään tapaamaan –

Monta sielunsisartaan tuo
aikain takaa halaa taas –

Valoin kehrän seppeleenä,
lahjaks toisil’ antaa vaan –

hehkuu tavut tiivistäen
ikävänä muiden luo –

Sisimpäin mun kirkastaen
sanas’ lempeeks’ valon tuo.

Karannut runo

Sanain oo ei
hallussain mun,
värssyvihko kaiken vei –

Pumaskana
kohtaakin sun
tajuinplarain’ sisimp’ tein -

Ota tästä –
nappaa taju,
tikkaa ymmärryksees’ sun –

Ettei huoltain
tarvis kantaa
karanneesta runost’ mun.

Ahjo

Sieluni hohto kun lyijyksi vajoo,
syvälle uppoaa ahjossa tuo -

Valpas jo seppo nyt sisimmän salon,
kohentaa nuotion, eloni luo -

Kohta jo tupruaa taivohon viesti,
sysikin unhoon jo puhdistuu vaan -

Metalli taipuu niin, hehkuukin liekki,
toivosta kirkkaamman kiiltonsa saa –

pajakin kylmenee, ahjo jo hiipuu,
kohta siin sisimpäin karaistuu taas -

Sulasta raudasta sisältäin kasvaa,
ponnistus lentoon ja ylöskin maast’.

Sanainjalka

Sisältäin mä
salaisuuden
versoks’ idätin

nyt varttaan kasvaa
vehmaana niin
taivoon astikkin

sit runoni mun kiipeää
en maata
harmaat nää

nyt sanainjalka
lauluin peittyy
matkaan piipertää

Aamu sanaintaivaassa

Tähtien kanssa mun henkeni tanssii,
sfäärien laulua koht’ sieluni soi –

Sinestä yönkin jo iloni voipuu,
sanoja uusia värssyyni toi

Sarastus aamunkin henkeni salpaa,
hiljaisuus sieluuni rauhankin tuo –

Usvasta nousee jo huomisen sanaa,
sielulle paloa matkaansa luo.

Ruma riimi

Huuhtoo rantaa
riimi ruma,

kurjuuttaanko
kurottaa -

toivoonsahan
tuokin tähtää,

vaikkei sitä
silmä nää –

sisin pienen
palon taitaa,

hehkun idun
kipinän –

ehkä löytää
toiseen rantaan,

merest’ sanain
viereltään.

~*~

Ylös liian kiipesin
mä öisen taivon tapasin.

Nyt pisteenä mä korkeelta
vain yksinäin täält’ vilkutin.

Tähtösen tään pinnalta
ei valo koskaan karkaa pois -

Sulle sen mä jakaisin
jos vallan niinkin saisin -

Mä heittäisinkin säteellä
ja sihtaisin tuon sisimpääs -

Vaan nyt vain kaukaa katselen
täält’ illan kajos’ vilkutan.

Matka

Ei lento laulun katkea,
kun kaanon valon soi –

se palaa ylös pyörteisiin,
kuin taivaanlintu voi -

Sen sisin vuolas voima on
kuin kultaa haloin hahmoton

ja vie nyt kauas merten taa
vain sanain mukanaan

Hopeapolku

Yötäni kuljen
mä polkua käyn.

Sen pehmeenä valaa
kuu hahmoksi näyn.

Näen hopeisen virran,
se vapaana kiitää,

niin sanoista pienistä
muotonsa piirtää.

Nyt tajuun se kertookin
kutsunsa tuo –

sil’ päänsä on tielläkin
toinen sun luo.

Nyt sumussa juoksen,
sun aatokseis’ luokse -

ei jarruta pimeyden
vaste, ei tuokse -

Kun laulusi yöstä
mä kuulenkin nyt

on lähteellä korkeella
tie päättynyt.

Tuuli

Tuulein tää mun
onkin vallassas sun,

kun pyörteit' sä tuot,
niin viroks' ne luot,

mul' kirkkaamman silmän
ja sielunkin suot.

Runokatsastus

Miks’ potkia vain renkaita
noit’ sanain menorattaita

ja tutkii riimin runkoa,
se parantaisko kulkua?

Kun sielun kartta sisin on
se piilos lokerikkohon,

on laitettu ja taitettu - vain
ymmärryst’ ei naitettu

tuol kommentoijallekkaan siin
kun lukee sanankin tään niin

kuin lapol kukin omains’ saa,
ja kiinni pilkusta on vaan

se silloin, kun ei tarinaa
saa kii – jos vaikka halajaa.

Ai niin – se sielu runoin on
nyt toivon viedä valohon -

niiks’ siiviks’ matkan elon vaan
ettei jäisi polkemaan.

Mut onneks’ ei jää elämään,
tää värssy, kun uus’ sikiää

ja askel seuraava se lie
mi’ uuden aatoksenkin tie.

Kiusanhenki

Kerran kun mä sielunsilmäin
aamuun uuteen avasin -

Valhe pelonpeitsellä mua
silmilleni sivalsi -

Ahnaudenkin avoin kita
sieluin valoo lipaisi -

Turhuudenkin törkyturpa
teliäni tapaili -

Melkein multa matkaeväät
mukahansa nappasi -

Mutta sanansäilän sainkin
leukoihinsa tukkeeksi -

Kirjoitinkin kielehensä
valoinmerkin pukstaavin -

Korvain enää kaikujakaan
epätoivon kuulleet -

Kiusanhengen kolossikin
tuppisuuksi tokeni.

Sanojen sinfonia

Kuulen kaukaa laulua
tuo usvan lailla nousee,

kirkastuu jo aamussa
se samettina soi -

Pehmeänä tuulahduksen
aavan ylle loihee,

nostaa sykkeen aaltoin reunaan,
säveletkin toi –

Rantaan kiirii pauhu kohta,
maininkeina murtuu –

Sinfoniaks’ sanain sun,
se syömmein kastelee

Harhapolkuja

Sun lauluas’ ain seurasin –
tuot’ sykettä maan kamaran.

Mut pehmeää kuin tuulahdus,
loi sametikskin sieluin mun.

Ei koskaan hiipunutkaan tuo –

ei kaikonnut, ei sulanut -
ei kuihtunutkaan unhoksiin.

Vain itse hetken luulin niin -

Se jättänyt mua pulaan ei,
vain omat toivein polkuin vei -

Tuol’ harhain astui askelein,
kun kompuroin tein turhuuksein.

Siel’ kimpaleetkin sanoina,
ol’ katinkultaa aina vain,

jok’ kimaltein mua loihe niin,
vain niillä tieni tukin siin

ja sokaisin taas silmäin kiin’
en ansaa nähnyt lain.

Nyt nostan katsein huomisiin,
en enää luota joutaviin

ja tartun ratsuin harjaksiin
yön selkään matkain käy.

Halaus

Sulos sun sielustas
syömmessäin itää,

eloni liidossa
valon niin pitää.

Halaukses’ lämmittää
väsyneen sieluin,

ain kun sun kohtaan,
niin rakkaan tuon mieluin.

Ympäri käyt mun,
kuin kurimus kiertää,

puristaa pahan pois,
niin eloo taas sietää.

Hellittää saattais ei
ikinä tuosta.

Sieluni leipää tuo
elämän vuossa.

Lohdun sana

Yöstä sinen
sana laskeu’,

aatoksein luo
viimeisen -

Taivas luoksein
kantau’,

lohdun viestin
valoks’ tein –

sisält’ herkkyys
nostaa pintaan,

kutsuu polun
kulkijaa –

kuiskaus sun
tuo mielein rantaan,

siellä mis’
aina kohdataan.

Lyhty

Sua katsoin silmiis syviin,
taas sieluin lauloi vain -

niin uniin vaivuin hyviin,
sielt’ valoin takas sain –

en enää mustaa pelkää,
se kaik’ on jäänyt siin –

ei polkuin käännä selkää,
vaik’ hetkenkin luulin niin –

kun luojain antoi paloks’,
mul’ kaipuun polullein -

yöhön synkkään valoks’
tuon aistin piinaksein –

vaan polkua on pakko jatkaa,
vaik’ etsintäin oiskin ees –

siks’ lyhdyksein tätä matkaa,
otan katseesi kirkkauden

Ensimmäiset

Aamun ensimmäisen
merestä poreilee
jo hiljaa tietoisia

katseita.

Kasvaa kultaisista
renkaista huojuvia
ketjuja herääviin

taivaisiin.

Haihtuu hohtavaa
purppuraa sävelien
päässä unohduksen

pyörteisiin.

Pian pinnalla
ensimmäinen rengas
lainehtii.

Kultaa sen kajo
uuden aamun valon –

kehon saa ja kävelee.

Aamun raukeena

Anna valon helliä,
kun suo se sulle säteen -

Lämmön kesän kelliä,
niityl' alla näreen -

Suviaamun lämmönvuohon,
kasta sulos järveen tuohon -

Kirkasta siin sieluskin,
et kohta herää kukkimaan.

Juhannusruusu

Kukinto yössä niin vaalea -
tuon juhannusruusun kutsuu.

Laulunsa yössä tuo haikea -
yölinnunkin kaukana uupuu.

Sen auringonlasku
jo takana on

ja unelmain lento
niin kantamaton -

vaan tuoksusta öisestä
toivonsa saa

ja kohta tuo pieni taas
helähtää maast'

Siin' rintainsa hurmoksen
valossa kohtaa,

kun ruusu tuo ihana kutsuu.

Aamu-uinti

Kastaa pinta veden
neidon

lumpeet polvein
molskahtaa.

Pisaratkin puottaa
lennost',

korennotkin alas
saa.

Ihain' impi aamuin
usvas'

toppaa peffan
siniseen.

Uppoo syvään hahmo
uljas,

valtakuntaan Ahdin
veen.

Sumu lipuu umpeen
veellä.

Kaste maasta elon
saa.

Huokaa aamus'
valtakunta,

linnut palaa
laulamaan.

Kesäinen muisto

Salojesi kaarilla
kaislojen kumarrus –

heijastuksina palvoo
v ä r e i l e v i ä vaaleita
hahmoja.

Lepattelee toisiinsa
yhtyvinä
läikähdyksinä

sinisiä ja valkoisia
säkeneitä.

Kahahtaa lehväverho
ja haihtuu
takaisin

muistoksi.

Sanain lehvä

Kultaa mun sieluin’,
kun sanasi palaa -

Takaisin tullessaan
kirkkaana halaa –

Vehmas taas lauluin,
niin kirkkaaksi nousee –

Katseenkin kauaksi,
huomeneen loihee.

Toivoa tuota ei
muu saata tehdä –

kuin korkein psalmisi
elämäin lehvä.

Arkeologiaa

Sydäntäni siivosin –

en löytänytkään
pölypalleroita –

Vanhoista murheista
olikin kiteytynyt

timantteja –
opaaleja –
ametisteja –

Roskiin joutivat
vanhat murheet
uusien tilalle

Hiljaiset jäljet

Kuka jaksaisi
enää kaivella
menneitä
ylös

kun täältä lähden -
tomuni suhisee
vain menneille
tuulille

sanani kaikuu
muinoin pudonneiden
kraaterien
muistoissa

ja olen jo muualla

Kun jälkeeni
jätin vain muistot

Päivällä nähdään

Yön sysi kun lauluin mun
kiveks’ niin salpaa –

voi, kaivaa taas syvältä
masennus kalpaa –

ei ruoska tää kirkkain
ain kammoa karta

ja joskus vaan nouseekin
ammost’ tuon valta.


Vaan kohtaa nyt synkin
tään toivoni helon –

Ei kestäkkään kauan,
kun aistinsa teloo.

Ja nyrpeenä nokkansa
valolle niistää,

voi viihtyy ei päivössä,
lempeyden kiistää.


Voi mitenkä tuota nyt
moiselle sanois –

tuon synkistä synkimmäl’
aatokseen takois –

”Mee takas, oot rakas,
jos tekos’ teet paikal’-

mut tää ei se hetki
oo - väärä on taival –


Kun nähdään me päivällä
kohdataan yössä –

sunk’ voimasi kasvus’
on pimeyden työssä.

Et enää mua saata sä
orjaksi ottaa, vain

viittasi sivallus
enää mua motttaa.”

Nyt päivällä nähdään
ja silmäimme kohtaa,

mut musta tuo voimasi
voittajans’ ottaa -

Eik’ enää saa hampaillaan
otettaan luistain –

Vain kirkkaus tuo ilon
se niskastain puistaa.

Mustikkapolku

Niin nousee taas
kastetta

hopeisten helmien lailla

kutsuvirtana

mustikkapolulle

laskeutuvaan hämärään


Tälle polulle joskus
astuin –

korini toiveita pullollaan.

Tänään sen teen
viimeisen kerran

ja saat illalla
maistiaisen

tummia marjoja


jäähyväislahjaksi

Muualla

Laulujani eivät
salaisuudet
silloin enää painaneet -

kun elonkorjuun aika
viimein
koitti.

Säveleni oli enää
kaukaisia kaikuja,
horisonttiin sammuneita
iltaruskoja -

Pyyhällys rajaton kun
sielustani avaimiaan
soitti.

Nousi taivaalle paloksi
sanatonta sanaa –

merkeiksi kulkea toisten.

Vain minun polkuni
oli jo toisaalla

ja nyt loimottaa enää turhien
tunteiden loittovanaa,

plasmaa hiipuvaa
kaukana loistaen
omaa tulevaa
muistoaan.

Sivulause

Kirjoittamattomia sanojani tavasin
raiteiksi tunnottomien tuntojen vaunuille -

Yksinäinen putosi unohduksen penkereelle
kasvattamaan ainokaista lausettaan.

”Sitten kun aamurusko lämmittää
tämän – minua ei enää ole…”

Ja muuttui väkeväksi varvuksi -
piiskaksi palavan pensaan

valoksi.

Yöhön tummenevaan varjoja
vastaan , loistavaksi lauluksi –

viimeiseksi.

Runomyrsky

Mi on tuo myrskyin hurja vanne,
pyöriikin kuin värssyin lanne -

huuhtoo rannat, kauniil' suul',
puhtaaks' laulaa mannut muut -

puurtaa päivää, kiertää yötä,
liitoon saattaa runoin myötä -

monet valot sytyttää,
sisältänsä siivittää

Avain IX

Sä päiväni valoks’ niin muuttumaan sait -
ja yönikin sametiks’ halasit vain

sua sielustain irti en enää vaan saa
mun sydämein hehkuu, kuin palava maa

Niin kirkkain on kaste tää eloni tiel’,
sen sainkin sult’ voimaksi – sanaksi viel’

Tuon kerään mä maljaani sisimpähäin,
siit’ heijastan hohtoaan takaisin päin

Nyt kaaret luon porttien ovelle niist’,
on paikkakin kultainen lukolle siin

Sen kimmeltäin avaimin avoimeks' jätän
ja tulolles merkiksi säpittämättä

Kun tulet, sä kilauta kelloa näin,
sen pielehen portin mä jätän – jo vain

Sen tuike pien valoisa halaus on jo
ja muistan taas laulusi menneetkin nuo

Siis astu jo Eedeniin hymyissä suu,
mun tarhaani istuta kirsikkapuu

Harppuuna

Tuota en enää
muistanut
odottaa –

talttuvien tuulien
takaa iskevä vakaa

vapautuksen harppuuna.

Laulua ikimerien,
tulevain elonkehäin
matkojen kiertoa

minussa.

Vaan ehkä sittenkin
tiesin sen aina
tulevan

ja vievän minut
mukaansa - takaisin

tuhannen sylen
syvyyteen.

Mistä sieluni
syvin sana
aina takaisin
sikiää.

Suviheinää

Kesän kuuman -
tuoksun huuman

timotein jo
tuuli vei.

Pilvet vain sen
tietää minne -

sulotuoksut karkaa
sinne -

mist' jo löydän
kaipaamain,

tuoksus’ muiston
unhost' vain -

Halaa syömmein
himmeet’ unta –

sulaa se kuin
vanhaa lunta.

Mut’ sinne tieni
taaskin vie.

Tuhkaa

Yön pilviin loimottavat
palavien muistojen
heijastukset.

Liekkeinä laulaa
lohikäärmeen lailla
katkeraa tuhkaa.

Peitoksi polkuani
seuraavaa –
hiipuu sysi
kamaraan.

Tuolla kaukana
hiuksenhieno
elämän säie.

Kerii kultakipunoin
kireämmälle
kevyttä toivoani.

Mustasta maasta
nousee taas
suloisia sointuja.

Matka

Matka pitkän polun tään,
rantaa, metsää vaeltaa -

Menneen muistot siivittää,-
askeliksi tiensä pään -

Kun tuo peril’ istahtaa,
silmäinsä jo ummistaa –

Hiljaisuuden sisältään -
kaivaa - siinä viivähtää.

Mennyt palaa – sulaa jää,
syvält’ kohta kirkas tää –

Valo versoo syömmestään,
vanhin rakkaus – iäks’ jää.

Unilaulu

Lintu yössä siipeins' taittaa,
puulle unen laskeutuu -

kohta pienen kutsun laittaa,
tähtiin laulu kantautuu.

Kaukaa yöstä toinen kiirii,
ääni takaa metsäin puun.

Unten laulu takas kaikuu,
silmät pienet sulkeutuu.

Taivaan sini syvenee jo -
uupuu metsä, nukkuu puu.

Vuolaana jo voiman maasta,
valon sumu laskeutuu.

Hiipii kahden laulavaisen
uniin, yhdeks’ kietoutuu.

Nousee kohta haiku toisen,
toiveet unes’ toteutuu.

Yhdel’ laulun kantamoisel’,
kaks jo tähtiin kohoutuu.

Kolmas pyörä

Halaus aamun
hyvästinään yölle
toivottaa -

surusilmäin lempee
katse tähdis’
viivähtää –

auringon luo
nousevan jo
syliin

riennähtää.

Taivaankannen
yhtyvän niin
mereen

kohta näät.

Hyvästit

Kuulen sun äänesi,
vieläkin huokaa –
kätesi rosoinen
erkanee jo –

"Palaankin kotiini
hyvästit suokaa –
matkani pääkin
niin häämöttää jo...”


Valtsulle

Takaisin

Minä en unohda,

vaikka minun
hakatut palaseni

                 levitettäisiin

pimeyden laidoille
muistojen tyhjiön

                 kantamattomiin.

Sieluni sähisevä
kipinä

                 iskee

vielä tulta
kutsuaan kuivasta

                 ruudista.

Minä palaan
aina luoksesi

                 valomerenä –

en puhjenneita
kukkasia sinulle

                 enää ojenna.

Sillä valani
minä annoin

                 aamunruskossa

Lintuneito

Sanains’ arka uuden impein,
yksin vuottaa illan lämpöö –

poikapulun kaipuu kova
kukkii neidon sydän soma.

Nostaa helmaa, värssyn laulaa –
niksauttaakin norjaa kaulaa

kuikertavi umpun unhost’
kutsulaulun horisonttiin

Liruu laulu hunajainen
unein läpi koirahaisen.

Siipeins’ ratkee lentohonsa –
kiitää tikka tuurin vuossa.

Napsahtaa niin penkerelle,
viereen tipun sorjan moisen

Ei oo vailla sydän toisen
enää yksin pyrskähdellä.

Elonvettä

Laulat minun
sieluni juurille.

kastelet taas
tietäin taivaltaa –

ettei tomussaan
turhien unien

toivooni harhaansa veisi.

Jo virkistää
valoisa sonetti –

silmuni ylös
taas suo

valoaan viiriksi
luo

Yksin

Palelee elämä
yksin kun matkaa

pohtiikin tuossa –
kannattaa jatkaa?

Turhaansa lauluaan
väkisin kannustaa

hiljaista polkuaan
varjostaa tarina –

mit’ ei tuo kulkija
konsanaan kerro.

Ehkä kun aanun saa
ilonsa kajastaa

Vaan ei pien’ tiedä
onk’ aikansa vielä.

siks varjo tähteään
sinnikkääst’ metsästää

kirkkaasta yöstä –
mut’ se käy työstä.

Virralla

Tuonenvirralla uusia
väreitä –

Perhoja vanhin
saalistaja heittelee.

Kuohahtaa –
jo poreilee,

vaan ei nappaa

Tietää saaliin
aina tulevan,

kärsivällinen vartoo –

katsoo silmiisi
ja heittää.

Kaukana kiireisen
sielun mulahdus –

hopeapajun väsyneen
oksan alta nousee

uupunut saalis.

Tänään ei ollut
vielä Sinun aikasi,

mutta kohta
sekin jo tulee

ja pääset

elämäsi vastavirrasta
lämpimälle maalle.

Tuonenvirralla
aina uusia väreitä.

Siivet

Rakkauteni on saanut
siivet –

Ei valkoisia
Ei mustia

Se vain lensi pois –

Toivoni rapistuneena
keltaisena pergamenttina

rutistaa rullaansa
valkoisin rystysin

haihtuvia kirjaimia –

käpertynyt sisimpäni
vain kohta


jo unohtaa sekin.

Avain VIII

Kasteisel’ portilla
tilkkanen kevättä

sulattaa puroaan
saranan säveleks’ -

sisimmän kutsuaan
kirkkaana laulaa.

Usko ei riittänyt
rumuuden taakse –

syvimmän salaisen
avaimen aukoksi.

Siinä vain hiljaisen
toivonsa antaa.

pelotta aukaisen
viimeisen portin.

Kelottuneita unelmia

Unelmieni kelottunut
pinta muistaa

sinertävänä ajatuksen
aamusta.

Unohtunut sävel
vaienneesta

laulusta taas
tapailee nousuaan

tajunnan
nuottiviivoille -

vaivihkaa
täyttää keloni

kuivuneet raot
kestämään uusia

myrskyjä sydämeni
illassa.

Tuttu muukalainen

Sinun sieluusi
minä sukellan –

syvien silmiesi
pohjattomaan

kurkistan.

Kuplivana kirkkaissa
lähteissä

sanomattomien
merkityksiä.

Kuulevaisen kantorajalla
tiukuina

tuonpuolen terveisiä.

Kuka oletkin –
tulet aina

ajoissa

minun ikävääni
vastaan.

Viimeinen laulu

Hiljainen tuuli
kahisuttaa yössä
kaipuun väsyneitä
lehviä.

Kurkottaa pitkiä
hapuilevia muistojaan
myrskyn murjoman
teräskannon

sälöjä hyväillen.

Murtuneessa maassa
laulaa vielä
pieniä pisaroita
syvällä

maan uumenissa.

Unohtuneen valon
huokaus nostaa
arkojen vanhojen
juurien

tuntoja pintaan.

Viime hetken
uupunut laulu
vielä virkoaa
nupulle

kuolevan puun.

Kultaisia maininkeja

Kahlaan rantaan
kultaisten maininkien
vanavedessä –

Poreilevia kierteitä
solisevina muistojen
kurimuksina.

Huuhtoutuu pois
unohtuneet jäljet
öisellä rannalla –

Kuivalla hiekalla
kaipuun jälkiä
seuraa tuultaan –

Pohjalla kohta
helmeilee jo
pieniä pisaroita.

Vielä aamuinen lähde
kostuttaa matkalaisen
murhetta.

Terra Incognita

Mastot kohoaa
horisontissa.

Alukset ovat
tulleet hakemaan

omansa pois –

Pitkien yksinäisten
vuosien savimajat

murenevat lähestyvän
toivon vanavedessä.

Kuplia

Tyhjässä pudotuksessa
kelluvia kappaleita –

Toiveiden kuplia
valojaan heijastaa -

kutsuu toisiaan
matkaan valtoimenaan

muotojaan muuttuvia
valon säkenöiviä polkuja.

laajenevia kultapalloja –
poksahtelevia – palavia,
roihahtelevia, valuvia muotoja

Sinun silmäsi näkee kaiken
ja puhkaiset omasi.

Aamun laulu

Kohtaa suven yössä siivet -
nostaa valon horisontist' –

Kuvan aamun valaa sieluun -
syvin sisin herää eloon -

siinä uusi ihmiselo -
yöstä silmäins' ymmärryksen -

kohtaa Suuren Sanan Luojans' -
elon alkaa ensimmäisen.

Kohta lauluns’ aapaa viistää,
auringonkin varjoon työntää –

murheenkin jo syvyyksistä –
valoks’ hioo kurjuuksista.

Mikä ennen oli unta –
nyt siin’ loistaa taivaan kulta.

Unilaulu

Lintu yössä siipeins' taittaa,
puulle unen laskeutuu -

kohta pienen kutsun laittaa,
tähtiin laulu kantautuu.

Kaukaa yöstä toinen kiirii,
ääni takaa metsäin puun.

Unten laulu takas kaikuu,
silmät pienet sulkeutuu.

Taivaan sini syvenee jo -
uupuu metsä, nukkuu puu.

Vuolaana jo voiman maasta,
valon sumu laskeutuu.

Hiipii kahden laulavaisen
uniin, yhdeks’ kietoutuu.

Nousee kohta haiku toisen,
toiveet unes’ toteutuu.

Yhdel’ laulun kantamoisel’,
kaks jo tähtiin kohoutuu.

Muisto

Löysin laulusi
alta unteni
pieluksein –

Ajalta, kun
kukit vain
minulle –

Nytkin vielä
sinun sanasi
tuoksuu

aamukasteen
helmeilevänä
nektarina

huulillani -

maljana elämäni
polun janossa.

Kultaa onnenmailta

Ällös juokse
onnes luokse -

kyl se lämmön
kohta halaa -

kun tuo tulee
kuiskain' tykös,

sanoin varkain -
aina palaa.

Kaikkeudestaan
verson ylös

nostaa taiten
kutsujansa.

Lujaa paulaa
syömmeen naulaa,

kantaa kultaa
onnenmailtaan.

Syksyn lehdet

Ei vanhain lempi ryskäin juokse,
ei konsaan konkkaa toisen luo -
se liitää kuin lehti syksyn tuules,
toistaan lempeesti seuraa ain.

Maahan kun ehtii kumpainenkin,
uutta kevättä synnyttämään,
kuuran kirkkaus raikastaa maan
ja laulaa taas talven tähdet.

Karussa

Polkuas käyt
taas takaisin
etsit
tuttua ja vanhaa

Kaik’ on
muuttunut
jälkesikin
unhon santaa.

Soraa tiet,
metsittyneet -
sysimetsiks
kasvaneet

Mennyt murheen
polku umpeen,
tienä tulevan
vain aukenee.

Takas tähän
hetkeen palaat –
kodon luo
turvan tulet.

Vaan pesäkin
jo muuttunut on
vieraaks katseen –
karkaa

Kaks lotjoo

Lemmen puatti
toesta vuotti

lakkuunissa
rakkauvven.

Emälotja kohta
loeskaa,

ei mää ehta isä
poeskaa -

kun vuan kahen
isolempi

ehtoon lämmös
kukertaa.

Pyyntö

Kuinka pienest'
toivon reiäst'
mahtuu ilon
pusertamaan?

Syömmeen
valoks, elon
hilloks' -

Herkuks
polun
hunajaiseks'

Sanaa rauhan
saakin vääntää,
vaan on turha
toivo siit' -

kun tuo onkin
sisälläsi aina
hiljaa piilos’
niin -

oottaa vain
et’ putoaisit
pyyntöön
aitoon
vuolaaseen.

Sit kun kutsus’
nöyrä puhdas
hiljaa kaikuu
sanastais’ -

On jo valmis
sielunpeti
peittää lempein
valo vain.

Hyvästi - ei pahasti

Jää hyväst’
lauluin armain.

Pois haipuu
päiväin harmain,

kun polku nyt
on päättynyt

tää elo vanhan parran
ja syvält syömmen tarhan

niin kuihtuu valo pois.

Jo kohta uuden unen
nään ja tähän sanaan

päätän tään.

Hymy

kasvojesi hymy
aina aamuani
koskettaa

ajatuskaan
lämmöstäsi
ei voi
antaa enempää

Ikirouta

Kylmä kärttää
kantojani,

huutoani aamuun
seuraan.

Yössä yksin
unohduksen

ajatuskin alta
karkaa

unelmien
karkulaiset

päästäin kaikki
kaikkoaa.

Tuskan päästän
valloillensa,

kantaa kauas
kylmäkin.

Vaan ei kauan
yötä kestä,

sanas avaa
sydämein -

aamut uudet
vartoaakin

tulevasta kuiskaten.

Sulaa vahaa

Sylis suli
kun sen
tuli
liekin
lailla
kuumentaa

palo valon
sielun
janon
sisimmässään
hiillostaa

varjot tanssii
uutta untaan
yössä
koihin aamunkin

antaa kaiken
toisillensa
nousee
kohta
tähtihin

Päivän valo

Uniani kukitat
aamuani sarastat

päiväin valoks
valloitat

uutta virtaa
saan

Äitimaan päivä

Maaemon sylin
kedolla pyhin
henkenä huokaa
lapseinsa luomaa
tuhoa tänään
vanhinkin siin.

Vaan sanastaan saattaa
tuo lempeistä suurin
ja kädellään kattaa
nyt sulattaa muurin
ja hehkussa syömmen
uus valo taas on.

Niin rakkauden vuossa
jo lempeessä tuossa -
pien kyyneltään kuivaa
taas elämän tuomaa.
Ei elo oo nuivaa
kun suurin taas huomaa

ja päivö taas uusin
nous vahvaksi tieks.

Tiivistettä

Yö minussa yritti
repiä kelottunutta
oveani auki
raivolla.

Toivoni unelmilla
tukevilla vahvistin
lukot ja saranat.

Tupani tuivertavan
tilkitsin valolla
ja sain pesääni

lämmön.

Ilo

Iloasi hivelen
ma
kaartasi kun
kosketan

Hehku syömmen
sisimmästkin
antaa aimo
suudelman

Varhainen lintu

Sanan sieppo
sammaltaa
oksaltansa yskähtää

Onks’ jo kevät
tullunna?
Joko saan ma
rykäistä?

Kohta kuirun
källi heittää,
tipin laulu
kaiken peittää.

Niin taas metsä
kailottaa,
eikä mantu
unta saa.

Suruvanaa

Öistä taivasta
piirtää kaipuuni -

kaartelevaa suruvanaa.

Laskeutuu luo
rauhan -

rannalle toivon.

Putoili valoja
pieninä sanoina,

kirkkaimmaks’ kaareks’
kukintoina.

Taivaanrannassa
kultaisia kuohuja.

Syvää sineä
sieluni synnystä,

puristi pisaran
hiekalle santaan.

Aamun apaja

Kuurasta aamussa
ajatus nousi,

huulia heränneen
hipaisikin.

Entisen ehtoon
pisarat polttaa

sanoja sielusta
syvältä suo.

Lauluja taivaasta
kirjaimet tapaa,

sydänten voimaksi
toisille tuo.

Löytänee aavalta
apajan aamun,

kultainen kosketus
kaipaavankin.

Taivaalla

Kaksi kantamoista
hapuilee

toivon taivaalla
liipottaa

toinen toistaan
tavoittaa

uutta unelmaa
pilvistä piirtää

ympäriinsä kaksi
kiertää

onnen valoa
hipaisee

hohtaa halona
tapaamastaan

haihtuu eksy
unistaankin

yhdeksi lyhdyksi
lämpenee

hattarana taivaan
valon

Toivo

Uupuneen suosta,
nousenko tuosta

lauluain piirtää,
taivaalle siirtää.

Lentoa taivoin,
yritin vaivoin -

vaan kestää se vielä
kipinä siellä.

En toivoo mä hylkää,
vaik’ taakkakin selkää

murtaakkin saattais,
painollaan vois.

Sana sanasta

Sulkani laulaa
aamua kohti

valoaan kaipaa
runojen polku.

Saankin sen synnyn
sanasi luota –

ymmärrys yksin
ei kauaksi kanna.

Toinen sen lentoon
aina niin auttaa!

Kahden on laulun
kauniimpi kaiku,

toistansa nostaa
lähteenä elon.

Kiitoksein saatan
sulle vain antaa.

Sanani sanastais’
vuoksesi sun.

Hyvääsi yötä

Hyvääsi yötä,
enkelten työtä

päästän jo maaemon
helpottamaan.

Annankin tämän
temppelin länän

uupuneen auvon jo
nuupahtaa taas.

Uinusten maille jo
valvetta vaille

matkansa päättää
tuo kirkaskin tie.

Putoilee valvetta
unteni jäävettä

sulattaa suoksi
leponi tuon.

Saloilla synkimmän sisimmän

Muuri murtumaton
sydäntäni kiertää -

vankkaa seinää
kivistä loppumatonta.

Etsin aukkoa –
pientä reikää

ulos kurkistaa valoonkin

Risukkoista sisintäni
taistelen auki avaraksi

Läpikäymättömiä orjantappuroita,
piikkiiseinäisiä karhunvatukoita

vanhojen tuntojen
ryteiköitä samoan.

muinaisten unelmien
ruusuryteikköjen raivuu

avaa syvältä esiin seinän

Vanhin vankka portti –
syvimmältä sisimmästäni

aukenee taas tiekseni
ulos valoisille vainioille.

Mudasta murheen

Kurja nousi kontaltansa
kaamos kajosi kaikkeuksiin.

Sirkosi säde surun yltä,
iloksi ohennut urkeni,

kuopi kuoma kantojansa,
ponnisti pahan pinnastaan.

Kirkastui katse kärttyisä,
lempeäksi lempo oikeni.

Uusi varsi vankkanansa
katsoi uusiin koitoksiin

Kaksi tietä

Tunne ohittaa järjen,
kiilaa ojaan armosta –
polullani yössä

ajaa

Ei konsana kohtaisi
ymmärrys ain pien’
vajaa

Hahmottoman kaikkeuden
olevaista – tietoisen polun
rajaa

Tajuntaa kaht’ erinmoista
ei verratakkaan voi
saattaa

Toinen perilläns’ jo
aamus’ kun toinen vast’
makaa

Syntymän saman
kaks’ muotistaan
valaa

Yks’ oli kajastus
kahden tien
alkaa

perille molemmat
pääse nyt ei
yht’aikaa

Toivoni minulle annoit

Tuskieni vuorelle
olin kiivennyt

pimeällä polullani
hiipuvan kaikusi

perään,

minkä olin tavoittanut

syntymäni aamusta
liruvan puron äänenä.



Huipulta maailman
kehänä valon sinä

piirsit

minuun kaikkeuden
kehinä värerenkaita –

eetteristä kaukaa
kuiskauksia
ikuisuuden matkan.



Loit elämäni
viettävälle tielle

suloisen sitkeitä
reunavalleja -

kannattimia yöni
ainaisen hapuiluun.



Toiveita, unelmia
uusia sanoja

kuiskauksesi kantoi.

Sen kerroit
minulle –

kaiken!

Yöni uupuneen
sydämessä.

Avain VII

Tänään minä
sinulle laulan,

uniesi polkuja avaan -
annan valkeutesi takaisin

yötäsi valaisemaan.

kuule kultainen kutsuin
avaja syömmesi sille,

anna taas aamusi alkaa,
jo yösi unhohon vaipuu.

Univärssy

Valoo vuota, jos on tuota
paitsi sydän pienoinen

Siipein suojan, Isäin Luojan
antaa unen kaunoisen

Ei lain pelkoo, kun jo selkoo
murheet yössä kaikkoaa

Antaa auvon, pienel' tauon
herää taas tuo virossaan

Sanattomat sanat

Sitä en sanonut,
että
            katkenneiden

lauseitteni takana
myllersi paljon.


Jätin kertomatta,
että
            puhumatta jääneet

                       asiat

rakensivat muureja.


Sanoiltani katkesi
siivet,
        kun
             olisin antanut
                     sielunilangan sinulle –


Liitämään läpi
panssarin,
        ettei
                enää tarvitsisi
puhua

turhia sanoja.

Lahja unesta

Ulos astut unestasi
valojen ja varjojen
taistelutantereelle.

Mitä tänään
uskallat
itsestäsi antaa

maailmalle?

Unelmasi jaatko
toisten tieksi?

Vai

lahjoja - ilon pieniä
pyrähdyksiä,
onnenkantamoisia?

Ei maailman mudassa
elämä etene,

jos

siitä pelkosi
palleroita
silmille viskelet,

toisen vihoiksi
yötä katseen
kasvattamaan.

On

valo aina tykönä,
kun unes aamuun
tuot.

Sanansyöjäaave

On sanain kadont’ siis jo haa..!
Sen yönkö aavekin taas saa..?

Syö kirjaimen ja toisenkin –
niin uupuu sanat lauseinkin,

ei kohtaa toinen toistansa
on pimeys sanain vastassa.


Kaks yrittää niin viestiä
vaan kirjaimet on pieniä

ja nekin katoo sumuunsa,
kun eivät saa ne toistansa,

vaan kaukaa orvot vilkuttaa
yksinäistään epäelämää .


Ei saata tuota ymmärtää,
toisel' käteen tyhjää jää

ja kahden sanat toisillens'
jo ohi lentää - kauas pois.

niin yksinäin’ jo toinen pää
ja vuottamaan se siihen jää,


jos tulis sana takaisin
on kylmä, myös jo pimeekin.

Vaan tuolta kirjain pilkistää
on sillä pieni vierellään.

Se sanaa raahaa perässään
ja perhe lauseen muassaan.


Ei haamu yönkään niitä saa
kun toinen toistaan rakastaa.

Koht’ ymmärrys on kohdallaan
kun kaks’ taas saattaa sanoillaan

taas toisiansa halata
ja lämpöö saada samalla.

Kuivuvia valounia

Mis’ on mielein
syöveri –

unelmieni pohjaton
kurimus?

Ei sitä silmäin
kohtaa –

korvain ei sen
huutoa kuule!

Valoisien värssyjen

            juuret
                        hiipuvina
                                    varjoina


uumeniinsa imevät
myrskyisät pyörteet.


Ajattomaan hahloonsa
noruvina kuivuvia

                                                valounia

Uupuvaa yötäni niin
valvon.
                                            Katsettani nostava

                               hiljainen

                                                pilkahdus

       jossain.

Laulua kaukaista
korvani kuulee,

pielukseltain päivä
kun nousee -

varjoni yöstä hohtaa taas

            elämää

Sanan polttopiste

Suuni halajaa
uusia sanoja

tietänsä lihaksi
maisen olon -

mielein varrelle
versoksi tajun.

Vaan

kumpi antaa
toiselleen omast’,

voiman valoaan
sisäisen tuen?

Kielen siemen
ajatuksen alun -

vai

aatoksen kipinä
kiteenä sanan?

Kasvattaa köynnöstä
kuroa kasvuun

toistensa kohdata
pisteessä elon.

Wanha kevät

Virsuin vanhoin vuosta maan -
ymmärrystään ammentaa

syvält’ sielun sammioista -
kirkkaan lähteen tähti loistaa

uutta voimaa kevääst’ saa,
nostaa kannat - lennähtää.

Liitää yli talvein maan
liihottaa ja kiinni saa

kevään korvat - lerpattaa

kurkkaa kohta aurinkokin
aamussansa aivastaa.

Kahdessa maailmassa

Untako nään
vai valvetta vainen

muutoksen maan
kultaisia portteja –

Herääviä toiveita
kultaisten kehrien

nousee keväiseen
multaan mustaan -

unisia pyörteitä
lauluksi toiveiden,

pääsyään vapauden
kutsuiksi kuiskaa

aamua uutta –
unestain herään

Unitukkaa

Kaukana unissain
aamua laulan –

kutsun jo ovea
elämän valveen –

Siintävät helat, kunis
löydän ma salvat.

Riemuni rikkoo jo
kalmoni kalvan.

Ilkamoi epatto ja
vastaankin hankaa,

vaan karttua virkoovaa
turhat ei katko -

katsettain kirkast’ nyt
vaivaa ei malka

tanakan tällin siis
uksehen mäiskään.

Silmäni avata nyt
aamuuni saan.

Sanan kehdosta

Kätkyessä valon
vallan

uinuu pieni
sana tuo.

Vuottaa matkaa
aamunvärssyyn –

hieroo silmää,
voimaa luo.

Koht’ jo herää,
saattaa lentoon

vanhin sana
maammon myötä

tyrkkää liitoon
ylös saakka

syliin elon
nousevaan

Polkuani seuraan

Minä kerroin sinulle
pienillä sanoilla

                        salaisuuksia.

Ne saivat virtaa
unelmista ja kasvoivat
valtaviksi möhkäleiksi
sydämen kaappeihin.

            Unia, unelmia -
            kantohankisia -

kevään lämmöstä
askeleen alle
murenevia polkuja.

            Unien suosta
            nouseva virvatuli.

Sieppaan merkiksi
lähtökohdan upottavaa
matkaani varten.

Kaukaista kiintomaata
kajastaa taivaani
rannassa.

             sinne sytytän
             merkkituleni -

                        sinulle -

            vastaantulevalle

Kulkijalle - ettet
sinäkään eksyisi


matkallasi mustassa maassa.

Sielun lauluja

Täältä ei lauluni ikuna karkaa
ei uneni lentohon nousekkaan enää.

On leponi syvä, nään yönikin kaukaa -
huomisen maasta taas ääniä raikaa.

Kaikuna vuotaa lupauksen lempeän -
haamuina vanhojen unelmain kuolleiden.

Särkevät toivoni murtuneen selän -
kaipuuni kantavan rangan ne polttaa.

Hiljaa nyt nousen maan hämärän mullasta -
kutsuni huudan jo taivohon viimeisen.

Toivoni laitan nyt ainooseen kortehen,
syömmeni kuuloa eetteriin höristän.

Laulusi kaikaa siis kaukana kuitenkin -
untani vartoo se sävelin sävyisin.

Syliinsä sulkeekin nousevan sieluni.

Viimeinen hyvästi

Kerran kutsun vielä
sinun lauluasi –

sinun tuuliesi
kuisketta kaukaa.

Horisonttiin lipuvan
purteni vanavedestä

hiipuvan hyvästini
hetkiimme huokaan.

On mielein jo matkas’ ja
sieluin tuolla puolen,

uusia sanojaan nostaa jo
laitamyötäinen vaisu.

Ja käännän katseeni
uuteen aamuun.

Kevään henki

Virkein varvuin
kevään palmuin

nostaa keiju
katsehen.

Uutta voimaa
mahlain soimaa -

virkoo elo
tantereen.

Kutsuu virkku
maasta mukaan

kevään kaikki
kukkaset.

Lauluun nostaa
lintuin syömmet

herätykseks’
nukkuvain.

Aamu pauhaa,
lämpöö lauhaa

nostaa rinnast’
äitimaan.

Kultaa mannut,
talvein rannut

kuivaa Emo
yöstä näin.

Nousee halo
kirkkain valo

hengen pienen
silmistä.

Katseen sinun
huomaa kutsun,

siivet sille
kasvattaa.

Kontra

Toiset


             hiljaiset
             nousevaiset
             säteileväiset
             kirkastuvaiset
             hehkuvaiset
             rakastavaiset
             kutsuvaiset
             lainehtivaiset
             hiipuvaiset
             hiljaiset
             uniset
            öiset

minua luotaan

~X~

Sinun sanas’
minut avaa

ymmärryksein
uudeks tavaa

nostaa tuulet,
avaa huulet

suikkaa suuta
valoon päin.

Sielun sisaruksia

Askel askelelta
ylemmäs kapuan –

sieluni sopikoista
vastaan tulevia

                        T-U-N-T-E-I-T-A

Ystävällisiä – uusia -
murheellisia – vanhoja –
epäluuloisia – ikuisia –
iloisia – vankkoja –

                        K-A-S-V-O-J-A.

Riemuisia jälleenkohtaamisia

                        Sinut minä

                        M-U-I-S-T-AN

sydämeni sopukoissa
aukeaa taas kotiovi.

Väsynyt myrsky

Uupunut tuuli jo
laskeutui rantaan.

Luo kallion sileän
hiipuvi uneen.

Meren sinestä
laineiden lohdun

tuuditti usvaksi
väsyneen myrskyn,

voimaksi nousta
taas pimeyttä

vastaan

Ylpeys

Ylpeys nousee

ansa laukeaa

olen otettu