Avain IX

Sä päiväni valoks’ niin muuttumaan sait -
ja yönikin sametiks’ halasit vain

sua sielustain irti en enää vaan saa
mun sydämein hehkuu, kuin palava maa

Niin kirkkain on kaste tää eloni tiel’,
sen sainkin sult’ voimaksi – sanaksi viel’

Tuon kerään mä maljaani sisimpähäin,
siit’ heijastan hohtoaan takaisin päin

Nyt kaaret luon porttien ovelle niist’,
on paikkakin kultainen lukolle siin

Sen kimmeltäin avaimin avoimeks' jätän
ja tulolles merkiksi säpittämättä

Kun tulet, sä kilauta kelloa näin,
sen pielehen portin mä jätän – jo vain

Sen tuike pien valoisa halaus on jo
ja muistan taas laulusi menneetkin nuo

Siis astu jo Eedeniin hymyissä suu,
mun tarhaani istuta kirsikkapuu

Harppuuna

Tuota en enää
muistanut
odottaa –

talttuvien tuulien
takaa iskevä vakaa

vapautuksen harppuuna.

Laulua ikimerien,
tulevain elonkehäin
matkojen kiertoa

minussa.

Vaan ehkä sittenkin
tiesin sen aina
tulevan

ja vievän minut
mukaansa - takaisin

tuhannen sylen
syvyyteen.

Mistä sieluni
syvin sana
aina takaisin
sikiää.

Suviheinää

Kesän kuuman -
tuoksun huuman

timotein jo
tuuli vei.

Pilvet vain sen
tietää minne -

sulotuoksut karkaa
sinne -

mist' jo löydän
kaipaamain,

tuoksus’ muiston
unhost' vain -

Halaa syömmein
himmeet’ unta –

sulaa se kuin
vanhaa lunta.

Mut’ sinne tieni
taaskin vie.

Tuhkaa

Yön pilviin loimottavat
palavien muistojen
heijastukset.

Liekkeinä laulaa
lohikäärmeen lailla
katkeraa tuhkaa.

Peitoksi polkuani
seuraavaa –
hiipuu sysi
kamaraan.

Tuolla kaukana
hiuksenhieno
elämän säie.

Kerii kultakipunoin
kireämmälle
kevyttä toivoani.

Mustasta maasta
nousee taas
suloisia sointuja.

Matka

Matka pitkän polun tään,
rantaa, metsää vaeltaa -

Menneen muistot siivittää,-
askeliksi tiensä pään -

Kun tuo peril’ istahtaa,
silmäinsä jo ummistaa –

Hiljaisuuden sisältään -
kaivaa - siinä viivähtää.

Mennyt palaa – sulaa jää,
syvält’ kohta kirkas tää –

Valo versoo syömmestään,
vanhin rakkaus – iäks’ jää.

Unilaulu

Lintu yössä siipeins' taittaa,
puulle unen laskeutuu -

kohta pienen kutsun laittaa,
tähtiin laulu kantautuu.

Kaukaa yöstä toinen kiirii,
ääni takaa metsäin puun.

Unten laulu takas kaikuu,
silmät pienet sulkeutuu.

Taivaan sini syvenee jo -
uupuu metsä, nukkuu puu.

Vuolaana jo voiman maasta,
valon sumu laskeutuu.

Hiipii kahden laulavaisen
uniin, yhdeks’ kietoutuu.

Nousee kohta haiku toisen,
toiveet unes’ toteutuu.

Yhdel’ laulun kantamoisel’,
kaks jo tähtiin kohoutuu.

Kolmas pyörä

Halaus aamun
hyvästinään yölle
toivottaa -

surusilmäin lempee
katse tähdis’
viivähtää –

auringon luo
nousevan jo
syliin

riennähtää.

Taivaankannen
yhtyvän niin
mereen

kohta näät.

Hyvästit

Kuulen sun äänesi,
vieläkin huokaa –
kätesi rosoinen
erkanee jo –

"Palaankin kotiini
hyvästit suokaa –
matkani pääkin
niin häämöttää jo...”


Valtsulle

Takaisin

Minä en unohda,

vaikka minun
hakatut palaseni

                 levitettäisiin

pimeyden laidoille
muistojen tyhjiön

                 kantamattomiin.

Sieluni sähisevä
kipinä

                 iskee

vielä tulta
kutsuaan kuivasta

                 ruudista.

Minä palaan
aina luoksesi

                 valomerenä –

en puhjenneita
kukkasia sinulle

                 enää ojenna.

Sillä valani
minä annoin

                 aamunruskossa

Lintuneito

Sanains’ arka uuden impein,
yksin vuottaa illan lämpöö –

poikapulun kaipuu kova
kukkii neidon sydän soma.

Nostaa helmaa, värssyn laulaa –
niksauttaakin norjaa kaulaa

kuikertavi umpun unhost’
kutsulaulun horisonttiin

Liruu laulu hunajainen
unein läpi koirahaisen.

Siipeins’ ratkee lentohonsa –
kiitää tikka tuurin vuossa.

Napsahtaa niin penkerelle,
viereen tipun sorjan moisen

Ei oo vailla sydän toisen
enää yksin pyrskähdellä.

Elonvettä

Laulat minun
sieluni juurille.

kastelet taas
tietäin taivaltaa –

ettei tomussaan
turhien unien

toivooni harhaansa veisi.

Jo virkistää
valoisa sonetti –

silmuni ylös
taas suo

valoaan viiriksi
luo

Yksin

Palelee elämä
yksin kun matkaa

pohtiikin tuossa –
kannattaa jatkaa?

Turhaansa lauluaan
väkisin kannustaa

hiljaista polkuaan
varjostaa tarina –

mit’ ei tuo kulkija
konsanaan kerro.

Ehkä kun aanun saa
ilonsa kajastaa

Vaan ei pien’ tiedä
onk’ aikansa vielä.

siks varjo tähteään
sinnikkääst’ metsästää

kirkkaasta yöstä –
mut’ se käy työstä.

Virralla

Tuonenvirralla uusia
väreitä –

Perhoja vanhin
saalistaja heittelee.

Kuohahtaa –
jo poreilee,

vaan ei nappaa

Tietää saaliin
aina tulevan,

kärsivällinen vartoo –

katsoo silmiisi
ja heittää.

Kaukana kiireisen
sielun mulahdus –

hopeapajun väsyneen
oksan alta nousee

uupunut saalis.

Tänään ei ollut
vielä Sinun aikasi,

mutta kohta
sekin jo tulee

ja pääset

elämäsi vastavirrasta
lämpimälle maalle.

Tuonenvirralla
aina uusia väreitä.

Siivet

Rakkauteni on saanut
siivet –

Ei valkoisia
Ei mustia

Se vain lensi pois –

Toivoni rapistuneena
keltaisena pergamenttina

rutistaa rullaansa
valkoisin rystysin

haihtuvia kirjaimia –

käpertynyt sisimpäni
vain kohta


jo unohtaa sekin.

Avain VIII

Kasteisel’ portilla
tilkkanen kevättä

sulattaa puroaan
saranan säveleks’ -

sisimmän kutsuaan
kirkkaana laulaa.

Usko ei riittänyt
rumuuden taakse –

syvimmän salaisen
avaimen aukoksi.

Siinä vain hiljaisen
toivonsa antaa.

pelotta aukaisen
viimeisen portin.

Kelottuneita unelmia

Unelmieni kelottunut
pinta muistaa

sinertävänä ajatuksen
aamusta.

Unohtunut sävel
vaienneesta

laulusta taas
tapailee nousuaan

tajunnan
nuottiviivoille -

vaivihkaa
täyttää keloni

kuivuneet raot
kestämään uusia

myrskyjä sydämeni
illassa.

Tuttu muukalainen

Sinun sieluusi
minä sukellan –

syvien silmiesi
pohjattomaan

kurkistan.

Kuplivana kirkkaissa
lähteissä

sanomattomien
merkityksiä.

Kuulevaisen kantorajalla
tiukuina

tuonpuolen terveisiä.

Kuka oletkin –
tulet aina

ajoissa

minun ikävääni
vastaan.

Viimeinen laulu

Hiljainen tuuli
kahisuttaa yössä
kaipuun väsyneitä
lehviä.

Kurkottaa pitkiä
hapuilevia muistojaan
myrskyn murjoman
teräskannon

sälöjä hyväillen.

Murtuneessa maassa
laulaa vielä
pieniä pisaroita
syvällä

maan uumenissa.

Unohtuneen valon
huokaus nostaa
arkojen vanhojen
juurien

tuntoja pintaan.

Viime hetken
uupunut laulu
vielä virkoaa
nupulle

kuolevan puun.

Kultaisia maininkeja

Kahlaan rantaan
kultaisten maininkien
vanavedessä –

Poreilevia kierteitä
solisevina muistojen
kurimuksina.

Huuhtoutuu pois
unohtuneet jäljet
öisellä rannalla –

Kuivalla hiekalla
kaipuun jälkiä
seuraa tuultaan –

Pohjalla kohta
helmeilee jo
pieniä pisaroita.

Vielä aamuinen lähde
kostuttaa matkalaisen
murhetta.

Terra Incognita

Mastot kohoaa
horisontissa.

Alukset ovat
tulleet hakemaan

omansa pois –

Pitkien yksinäisten
vuosien savimajat

murenevat lähestyvän
toivon vanavedessä.

Kuplia

Tyhjässä pudotuksessa
kelluvia kappaleita –

Toiveiden kuplia
valojaan heijastaa -

kutsuu toisiaan
matkaan valtoimenaan

muotojaan muuttuvia
valon säkenöiviä polkuja.

laajenevia kultapalloja –
poksahtelevia – palavia,
roihahtelevia, valuvia muotoja

Sinun silmäsi näkee kaiken
ja puhkaiset omasi.

Aamun laulu

Kohtaa suven yössä siivet -
nostaa valon horisontist' –

Kuvan aamun valaa sieluun -
syvin sisin herää eloon -

siinä uusi ihmiselo -
yöstä silmäins' ymmärryksen -

kohtaa Suuren Sanan Luojans' -
elon alkaa ensimmäisen.

Kohta lauluns’ aapaa viistää,
auringonkin varjoon työntää –

murheenkin jo syvyyksistä –
valoks’ hioo kurjuuksista.

Mikä ennen oli unta –
nyt siin’ loistaa taivaan kulta.

Unilaulu

Lintu yössä siipeins' taittaa,
puulle unen laskeutuu -

kohta pienen kutsun laittaa,
tähtiin laulu kantautuu.

Kaukaa yöstä toinen kiirii,
ääni takaa metsäin puun.

Unten laulu takas kaikuu,
silmät pienet sulkeutuu.

Taivaan sini syvenee jo -
uupuu metsä, nukkuu puu.

Vuolaana jo voiman maasta,
valon sumu laskeutuu.

Hiipii kahden laulavaisen
uniin, yhdeks’ kietoutuu.

Nousee kohta haiku toisen,
toiveet unes’ toteutuu.

Yhdel’ laulun kantamoisel’,
kaks jo tähtiin kohoutuu.

Muisto

Löysin laulusi
alta unteni
pieluksein –

Ajalta, kun
kukit vain
minulle –

Nytkin vielä
sinun sanasi
tuoksuu

aamukasteen
helmeilevänä
nektarina

huulillani -

maljana elämäni
polun janossa.

Kultaa onnenmailta

Ällös juokse
onnes luokse -

kyl se lämmön
kohta halaa -

kun tuo tulee
kuiskain' tykös,

sanoin varkain -
aina palaa.

Kaikkeudestaan
verson ylös

nostaa taiten
kutsujansa.

Lujaa paulaa
syömmeen naulaa,

kantaa kultaa
onnenmailtaan.

Syksyn lehdet

Ei vanhain lempi ryskäin juokse,
ei konsaan konkkaa toisen luo -
se liitää kuin lehti syksyn tuules,
toistaan lempeesti seuraa ain.

Maahan kun ehtii kumpainenkin,
uutta kevättä synnyttämään,
kuuran kirkkaus raikastaa maan
ja laulaa taas talven tähdet.

Karussa

Polkuas käyt
taas takaisin
etsit
tuttua ja vanhaa

Kaik’ on
muuttunut
jälkesikin
unhon santaa.

Soraa tiet,
metsittyneet -
sysimetsiks
kasvaneet

Mennyt murheen
polku umpeen,
tienä tulevan
vain aukenee.

Takas tähän
hetkeen palaat –
kodon luo
turvan tulet.

Vaan pesäkin
jo muuttunut on
vieraaks katseen –
karkaa

Kaks lotjoo

Lemmen puatti
toesta vuotti

lakkuunissa
rakkauvven.

Emälotja kohta
loeskaa,

ei mää ehta isä
poeskaa -

kun vuan kahen
isolempi

ehtoon lämmös
kukertaa.

Pyyntö

Kuinka pienest'
toivon reiäst'
mahtuu ilon
pusertamaan?

Syömmeen
valoks, elon
hilloks' -

Herkuks
polun
hunajaiseks'

Sanaa rauhan
saakin vääntää,
vaan on turha
toivo siit' -

kun tuo onkin
sisälläsi aina
hiljaa piilos’
niin -

oottaa vain
et’ putoaisit
pyyntöön
aitoon
vuolaaseen.

Sit kun kutsus’
nöyrä puhdas
hiljaa kaikuu
sanastais’ -

On jo valmis
sielunpeti
peittää lempein
valo vain.

Hyvästi - ei pahasti

Jää hyväst’
lauluin armain.

Pois haipuu
päiväin harmain,

kun polku nyt
on päättynyt

tää elo vanhan parran
ja syvält syömmen tarhan

niin kuihtuu valo pois.

Jo kohta uuden unen
nään ja tähän sanaan

päätän tään.

Hymy

kasvojesi hymy
aina aamuani
koskettaa

ajatuskaan
lämmöstäsi
ei voi
antaa enempää

Ikirouta

Kylmä kärttää
kantojani,

huutoani aamuun
seuraan.

Yössä yksin
unohduksen

ajatuskin alta
karkaa

unelmien
karkulaiset

päästäin kaikki
kaikkoaa.

Tuskan päästän
valloillensa,

kantaa kauas
kylmäkin.

Vaan ei kauan
yötä kestä,

sanas avaa
sydämein -

aamut uudet
vartoaakin

tulevasta kuiskaten.

Sulaa vahaa

Sylis suli
kun sen
tuli
liekin
lailla
kuumentaa

palo valon
sielun
janon
sisimmässään
hiillostaa

varjot tanssii
uutta untaan
yössä
koihin aamunkin

antaa kaiken
toisillensa
nousee
kohta
tähtihin

Päivän valo

Uniani kukitat
aamuani sarastat

päiväin valoks
valloitat

uutta virtaa
saan

Äitimaan päivä

Maaemon sylin
kedolla pyhin
henkenä huokaa
lapseinsa luomaa
tuhoa tänään
vanhinkin siin.

Vaan sanastaan saattaa
tuo lempeistä suurin
ja kädellään kattaa
nyt sulattaa muurin
ja hehkussa syömmen
uus valo taas on.

Niin rakkauden vuossa
jo lempeessä tuossa -
pien kyyneltään kuivaa
taas elämän tuomaa.
Ei elo oo nuivaa
kun suurin taas huomaa

ja päivö taas uusin
nous vahvaksi tieks.

Tiivistettä

Yö minussa yritti
repiä kelottunutta
oveani auki
raivolla.

Toivoni unelmilla
tukevilla vahvistin
lukot ja saranat.

Tupani tuivertavan
tilkitsin valolla
ja sain pesääni

lämmön.

Ilo

Iloasi hivelen
ma
kaartasi kun
kosketan

Hehku syömmen
sisimmästkin
antaa aimo
suudelman

Varhainen lintu

Sanan sieppo
sammaltaa
oksaltansa yskähtää

Onks’ jo kevät
tullunna?
Joko saan ma
rykäistä?

Kohta kuirun
källi heittää,
tipin laulu
kaiken peittää.

Niin taas metsä
kailottaa,
eikä mantu
unta saa.

Suruvanaa

Öistä taivasta
piirtää kaipuuni -

kaartelevaa suruvanaa.

Laskeutuu luo
rauhan -

rannalle toivon.

Putoili valoja
pieninä sanoina,

kirkkaimmaks’ kaareks’
kukintoina.

Taivaanrannassa
kultaisia kuohuja.

Syvää sineä
sieluni synnystä,

puristi pisaran
hiekalle santaan.

Aamun apaja

Kuurasta aamussa
ajatus nousi,

huulia heränneen
hipaisikin.

Entisen ehtoon
pisarat polttaa

sanoja sielusta
syvältä suo.

Lauluja taivaasta
kirjaimet tapaa,

sydänten voimaksi
toisille tuo.

Löytänee aavalta
apajan aamun,

kultainen kosketus
kaipaavankin.

Taivaalla

Kaksi kantamoista
hapuilee

toivon taivaalla
liipottaa

toinen toistaan
tavoittaa

uutta unelmaa
pilvistä piirtää

ympäriinsä kaksi
kiertää

onnen valoa
hipaisee

hohtaa halona
tapaamastaan

haihtuu eksy
unistaankin

yhdeksi lyhdyksi
lämpenee

hattarana taivaan
valon

Toivo

Uupuneen suosta,
nousenko tuosta

lauluain piirtää,
taivaalle siirtää.

Lentoa taivoin,
yritin vaivoin -

vaan kestää se vielä
kipinä siellä.

En toivoo mä hylkää,
vaik’ taakkakin selkää

murtaakkin saattais,
painollaan vois.

Sana sanasta

Sulkani laulaa
aamua kohti

valoaan kaipaa
runojen polku.

Saankin sen synnyn
sanasi luota –

ymmärrys yksin
ei kauaksi kanna.

Toinen sen lentoon
aina niin auttaa!

Kahden on laulun
kauniimpi kaiku,

toistansa nostaa
lähteenä elon.

Kiitoksein saatan
sulle vain antaa.

Sanani sanastais’
vuoksesi sun.

Hyvääsi yötä

Hyvääsi yötä,
enkelten työtä

päästän jo maaemon
helpottamaan.

Annankin tämän
temppelin länän

uupuneen auvon jo
nuupahtaa taas.

Uinusten maille jo
valvetta vaille

matkansa päättää
tuo kirkaskin tie.

Putoilee valvetta
unteni jäävettä

sulattaa suoksi
leponi tuon.

Saloilla synkimmän sisimmän

Muuri murtumaton
sydäntäni kiertää -

vankkaa seinää
kivistä loppumatonta.

Etsin aukkoa –
pientä reikää

ulos kurkistaa valoonkin

Risukkoista sisintäni
taistelen auki avaraksi

Läpikäymättömiä orjantappuroita,
piikkiiseinäisiä karhunvatukoita

vanhojen tuntojen
ryteiköitä samoan.

muinaisten unelmien
ruusuryteikköjen raivuu

avaa syvältä esiin seinän

Vanhin vankka portti –
syvimmältä sisimmästäni

aukenee taas tiekseni
ulos valoisille vainioille.

Mudasta murheen

Kurja nousi kontaltansa
kaamos kajosi kaikkeuksiin.

Sirkosi säde surun yltä,
iloksi ohennut urkeni,

kuopi kuoma kantojansa,
ponnisti pahan pinnastaan.

Kirkastui katse kärttyisä,
lempeäksi lempo oikeni.

Uusi varsi vankkanansa
katsoi uusiin koitoksiin

Kaksi tietä

Tunne ohittaa järjen,
kiilaa ojaan armosta –
polullani yössä

ajaa

Ei konsana kohtaisi
ymmärrys ain pien’
vajaa

Hahmottoman kaikkeuden
olevaista – tietoisen polun
rajaa

Tajuntaa kaht’ erinmoista
ei verratakkaan voi
saattaa

Toinen perilläns’ jo
aamus’ kun toinen vast’
makaa

Syntymän saman
kaks’ muotistaan
valaa

Yks’ oli kajastus
kahden tien
alkaa

perille molemmat
pääse nyt ei
yht’aikaa

Toivoni minulle annoit

Tuskieni vuorelle
olin kiivennyt

pimeällä polullani
hiipuvan kaikusi

perään,

minkä olin tavoittanut

syntymäni aamusta
liruvan puron äänenä.



Huipulta maailman
kehänä valon sinä

piirsit

minuun kaikkeuden
kehinä värerenkaita –

eetteristä kaukaa
kuiskauksia
ikuisuuden matkan.



Loit elämäni
viettävälle tielle

suloisen sitkeitä
reunavalleja -

kannattimia yöni
ainaisen hapuiluun.



Toiveita, unelmia
uusia sanoja

kuiskauksesi kantoi.

Sen kerroit
minulle –

kaiken!

Yöni uupuneen
sydämessä.

Avain VII

Tänään minä
sinulle laulan,

uniesi polkuja avaan -
annan valkeutesi takaisin

yötäsi valaisemaan.

kuule kultainen kutsuin
avaja syömmesi sille,

anna taas aamusi alkaa,
jo yösi unhohon vaipuu.

Univärssy

Valoo vuota, jos on tuota
paitsi sydän pienoinen

Siipein suojan, Isäin Luojan
antaa unen kaunoisen

Ei lain pelkoo, kun jo selkoo
murheet yössä kaikkoaa

Antaa auvon, pienel' tauon
herää taas tuo virossaan

Sanattomat sanat

Sitä en sanonut,
että
            katkenneiden

lauseitteni takana
myllersi paljon.


Jätin kertomatta,
että
            puhumatta jääneet

                       asiat

rakensivat muureja.


Sanoiltani katkesi
siivet,
        kun
             olisin antanut
                     sielunilangan sinulle –


Liitämään läpi
panssarin,
        ettei
                enää tarvitsisi
puhua

turhia sanoja.

Lahja unesta

Ulos astut unestasi
valojen ja varjojen
taistelutantereelle.

Mitä tänään
uskallat
itsestäsi antaa

maailmalle?

Unelmasi jaatko
toisten tieksi?

Vai

lahjoja - ilon pieniä
pyrähdyksiä,
onnenkantamoisia?

Ei maailman mudassa
elämä etene,

jos

siitä pelkosi
palleroita
silmille viskelet,

toisen vihoiksi
yötä katseen
kasvattamaan.

On

valo aina tykönä,
kun unes aamuun
tuot.

Sanansyöjäaave

On sanain kadont’ siis jo haa..!
Sen yönkö aavekin taas saa..?

Syö kirjaimen ja toisenkin –
niin uupuu sanat lauseinkin,

ei kohtaa toinen toistansa
on pimeys sanain vastassa.


Kaks yrittää niin viestiä
vaan kirjaimet on pieniä

ja nekin katoo sumuunsa,
kun eivät saa ne toistansa,

vaan kaukaa orvot vilkuttaa
yksinäistään epäelämää .


Ei saata tuota ymmärtää,
toisel' käteen tyhjää jää

ja kahden sanat toisillens'
jo ohi lentää - kauas pois.

niin yksinäin’ jo toinen pää
ja vuottamaan se siihen jää,


jos tulis sana takaisin
on kylmä, myös jo pimeekin.

Vaan tuolta kirjain pilkistää
on sillä pieni vierellään.

Se sanaa raahaa perässään
ja perhe lauseen muassaan.


Ei haamu yönkään niitä saa
kun toinen toistaan rakastaa.

Koht’ ymmärrys on kohdallaan
kun kaks’ taas saattaa sanoillaan

taas toisiansa halata
ja lämpöö saada samalla.

Kuivuvia valounia

Mis’ on mielein
syöveri –

unelmieni pohjaton
kurimus?

Ei sitä silmäin
kohtaa –

korvain ei sen
huutoa kuule!

Valoisien värssyjen

            juuret
                        hiipuvina
                                    varjoina


uumeniinsa imevät
myrskyisät pyörteet.


Ajattomaan hahloonsa
noruvina kuivuvia

                                                valounia

Uupuvaa yötäni niin
valvon.
                                            Katsettani nostava

                               hiljainen

                                                pilkahdus

       jossain.

Laulua kaukaista
korvani kuulee,

pielukseltain päivä
kun nousee -

varjoni yöstä hohtaa taas

            elämää

Sanan polttopiste

Suuni halajaa
uusia sanoja

tietänsä lihaksi
maisen olon -

mielein varrelle
versoksi tajun.

Vaan

kumpi antaa
toiselleen omast’,

voiman valoaan
sisäisen tuen?

Kielen siemen
ajatuksen alun -

vai

aatoksen kipinä
kiteenä sanan?

Kasvattaa köynnöstä
kuroa kasvuun

toistensa kohdata
pisteessä elon.

Wanha kevät

Virsuin vanhoin vuosta maan -
ymmärrystään ammentaa

syvält’ sielun sammioista -
kirkkaan lähteen tähti loistaa

uutta voimaa kevääst’ saa,
nostaa kannat - lennähtää.

Liitää yli talvein maan
liihottaa ja kiinni saa

kevään korvat - lerpattaa

kurkkaa kohta aurinkokin
aamussansa aivastaa.

Kahdessa maailmassa

Untako nään
vai valvetta vainen

muutoksen maan
kultaisia portteja –

Herääviä toiveita
kultaisten kehrien

nousee keväiseen
multaan mustaan -

unisia pyörteitä
lauluksi toiveiden,

pääsyään vapauden
kutsuiksi kuiskaa

aamua uutta –
unestain herään

Unitukkaa

Kaukana unissain
aamua laulan –

kutsun jo ovea
elämän valveen –

Siintävät helat, kunis
löydän ma salvat.

Riemuni rikkoo jo
kalmoni kalvan.

Ilkamoi epatto ja
vastaankin hankaa,

vaan karttua virkoovaa
turhat ei katko -

katsettain kirkast’ nyt
vaivaa ei malka

tanakan tällin siis
uksehen mäiskään.

Silmäni avata nyt
aamuuni saan.

Sanan kehdosta

Kätkyessä valon
vallan

uinuu pieni
sana tuo.

Vuottaa matkaa
aamunvärssyyn –

hieroo silmää,
voimaa luo.

Koht’ jo herää,
saattaa lentoon

vanhin sana
maammon myötä

tyrkkää liitoon
ylös saakka

syliin elon
nousevaan

Polkuani seuraan

Minä kerroin sinulle
pienillä sanoilla

                        salaisuuksia.

Ne saivat virtaa
unelmista ja kasvoivat
valtaviksi möhkäleiksi
sydämen kaappeihin.

            Unia, unelmia -
            kantohankisia -

kevään lämmöstä
askeleen alle
murenevia polkuja.

            Unien suosta
            nouseva virvatuli.

Sieppaan merkiksi
lähtökohdan upottavaa
matkaani varten.

Kaukaista kiintomaata
kajastaa taivaani
rannassa.

             sinne sytytän
             merkkituleni -

                        sinulle -

            vastaantulevalle

Kulkijalle - ettet
sinäkään eksyisi


matkallasi mustassa maassa.

Sielun lauluja

Täältä ei lauluni ikuna karkaa
ei uneni lentohon nousekkaan enää.

On leponi syvä, nään yönikin kaukaa -
huomisen maasta taas ääniä raikaa.

Kaikuna vuotaa lupauksen lempeän -
haamuina vanhojen unelmain kuolleiden.

Särkevät toivoni murtuneen selän -
kaipuuni kantavan rangan ne polttaa.

Hiljaa nyt nousen maan hämärän mullasta -
kutsuni huudan jo taivohon viimeisen.

Toivoni laitan nyt ainooseen kortehen,
syömmeni kuuloa eetteriin höristän.

Laulusi kaikaa siis kaukana kuitenkin -
untani vartoo se sävelin sävyisin.

Syliinsä sulkeekin nousevan sieluni.

Viimeinen hyvästi

Kerran kutsun vielä
sinun lauluasi –

sinun tuuliesi
kuisketta kaukaa.

Horisonttiin lipuvan
purteni vanavedestä

hiipuvan hyvästini
hetkiimme huokaan.

On mielein jo matkas’ ja
sieluin tuolla puolen,

uusia sanojaan nostaa jo
laitamyötäinen vaisu.

Ja käännän katseeni
uuteen aamuun.

Kevään henki

Virkein varvuin
kevään palmuin

nostaa keiju
katsehen.

Uutta voimaa
mahlain soimaa -

virkoo elo
tantereen.

Kutsuu virkku
maasta mukaan

kevään kaikki
kukkaset.

Lauluun nostaa
lintuin syömmet

herätykseks’
nukkuvain.

Aamu pauhaa,
lämpöö lauhaa

nostaa rinnast’
äitimaan.

Kultaa mannut,
talvein rannut

kuivaa Emo
yöstä näin.

Nousee halo
kirkkain valo

hengen pienen
silmistä.

Katseen sinun
huomaa kutsun,

siivet sille
kasvattaa.

Kontra

Toiset


             hiljaiset
             nousevaiset
             säteileväiset
             kirkastuvaiset
             hehkuvaiset
             rakastavaiset
             kutsuvaiset
             lainehtivaiset
             hiipuvaiset
             hiljaiset
             uniset
            öiset

minua luotaan

~X~

Sinun sanas’
minut avaa

ymmärryksein
uudeks tavaa

nostaa tuulet,
avaa huulet

suikkaa suuta
valoon päin.

Sielun sisaruksia

Askel askelelta
ylemmäs kapuan –

sieluni sopikoista
vastaan tulevia

                        T-U-N-T-E-I-T-A

Ystävällisiä – uusia -
murheellisia – vanhoja –
epäluuloisia – ikuisia –
iloisia – vankkoja –

                        K-A-S-V-O-J-A.

Riemuisia jälleenkohtaamisia

                        Sinut minä

                        M-U-I-S-T-AN

sydämeni sopukoissa
aukeaa taas kotiovi.

Väsynyt myrsky

Uupunut tuuli jo
laskeutui rantaan.

Luo kallion sileän
hiipuvi uneen.

Meren sinestä
laineiden lohdun

tuuditti usvaksi
väsyneen myrskyn,

voimaksi nousta
taas pimeyttä

vastaan

Ylpeys

Ylpeys nousee

ansa laukeaa

olen otettu

Vaalien

Kupeesi sido
armaani lämpimin,

vuotasi täytä
heinäin kuivin –

tulee yöksemme
ikihyytävä talvi,

jonka muistoja
lauletaan kaut'

uuden maan
aikojen alun.

Heikot niin
suohon lauletaan,

kuin arvoton
luomansa ois –

Yrittää pitää
näin heimomme

tulia yllä
leirien turvanaan –

kalttaa laumoja
susien ahnaiden –

kaataa pimeän
portit ahneuden

Kevään korvalla kuulen

Aamusta ensimmäisen
*~palon~ *

sanani souti
syville vesille

~~~~~~unteni apajille ...............yötä pakoon ~~~~~~


Rannalle huomenen nousi

laulu

uusia versojaan
hapuilemaan
taivasta

Kasvamaan vankaksi elämänpuuksi
.
.
.

~*~

Laskeutuu taivaan

lintunen


Kirkasta valoaan
päiväksi laulaa


~~Sen kevään korvalla kuulen ~~

Varasana

Kaivoin varasanani
takataskusta.

Sillä avasin arkkuni
ammoin unohtuneen.

Täynnä pudonneita
pisaroita,

helmiä menneiden
päivien -

kauhtuneita kantaatteja,
vanhoja virttyneitä
kopuraisia kirsuja,
loppuun niistettyjä
napasanoja,

Sielun sikiönä
syntyneitä.

melskassa möyhensin,

esille asetin –

Tarjottavaksi tautta
unhon –

uusia ne ovatkin.

Sateenkaari

Lapsen lailla
yöstä nousen

uuden aamun
henkein saa.

Lausun ensisanan
ihkauuden

Herättää se
kehon voimaan.

Kuulen äänen
valon kutsun,

värit kirkkaat
silmäin avaa

täyttää sielun
sateenkaareks'

uuden laulun
taas tavaa

Kevään kikatus

Kevätperhon
lepatus

Pikkulinnun
papatus

Kevään koi taas
kikattaa

lemmen voimaks'
- Jo napatkaa!

Ensilento

Kuulin laulusi
tähtien takaa

säveles' kutsui
sanani liitoon

Opetit minun
sieluni lentoon


Aamua kohden
siipeni liisi

pilvien ylle
värssyni kantoi

Kärjestä sulkain
viima jo karkas'


avaruus unteni
ylle niin aukes'

suuntana tähtein
kirkkahin portti

matkani alhaalta
kohdennan sinne

Sana hukassa

Tänään kysyi tyhjä paperi,
”Minne haluat karata?”
Sana siellä toinen täällä.
yritin niitä napata…

Yksi luirahti -
unohtui…
toinen karkasi
käsistä…
Kolmas kipitti
karkuteille…
Neljäs nurisi
nurkan taakse…
Viides viiraten
vilisti…

Kynäni katkesi
sanan karussa -
kimposi katki
kielen kampi…
Täräytti tarinan
lättänäksi…
Rutistui paperi
tolloksi

Henkeni salpasi
sanaton tila -
Tyhjeni lärpättimeni
vetoluu…

Äkisti sana
kikerehti –
kuiskailikin
selkäni takaa..

Olikin korvan kannassa –
piilossa puheenparresta
Runosuolesta
hukassa…

Enkä aloittanut
alusta…

Kaatuva sana

Ei kierrä
himmeä

sana

uutta sarkaa
syvemmäksi

itää

oraaksi kevään.

Ymmärryksen karsta
hapettuneen

mielen

menneisyyden unia
kuluneita

kerää

luutuviksi kapuloiksi
etukenon.

Aamun kasteesta

Sielunsa syvässä
lammessa aamun,

raikkaaks' kastaos
sanainsa vuosta,

sinestä orvokkein
taivaan kasteen,

silmäinsä avaa
katseensa koihin.

Seuraa nyt siipeinsä
kutsuvirtaa

nostaos pyörteeseen
korkeimman valon

liitää jo voimana
voittaakseen yön

Odotus

Tuhansien järvien
rannalla
minä lauluasi
odotan.


Puristakoon murheen
mantereet hiljaisella
voimallaan juuristani
tuhansia timantteja

yöni valoksi.

Sulakoon jääkausi
sydämeni kylmettyneen
ympäriltä

pauhaaviksi virroiksi

nostamaan toivon
tulva huuhtelemaan
valonkaipuuni
rantahietikolle,

miljoonien hiekanjyvien
lämmöksi.

Minä jaksan odottaa

laulusi paluuta.

Kevään toisen
tulemista.

Siirtymiä

Tätä sanaa
en halua
hakata kiveen

sen sinulle
kuiskaan tuulen
puhallettavaksi

ylös vuorten
rinteitä, kohti
kuulaita korkeuksia

missä valon
nuput aukeaa
aamuksi kuulemaan

laaksojen lempeää
laulua – mannerten
syleilyä liikkeessä
ikuisuuden

Ristiaallokko

Kaukaisuuden merten
takaa tuikkii
muistojeni pieni

sarastus

Matkalaisen iltanuotiosta
hehkuna syntyvän
feenix-linnun

ensihuuto

Roihahtaa loistoonsa
ja yhdistää siivillään
yksinäiset mantereet

toistensa aamuksi
väreilevien vesien
ristiaallokossa.

Tuliainen tuhkasta
tulleen tulilinnun
kirkas kultainen

valo

Aamun lähde

Valon lähde
pulppuaa alta

pohjan - yön
syvimmän kaivon.

Kuultaa kuplina
poreina toivo,

säteeksi rannalle
aamun taas versoo -

kasvuni päivän
siitä taas

ammennan

Pohjavettä

Sanoihini nouseva
kirkas pohjavesi
aamuisessa

rantahietikossa

kutittelee santaisia
varpaanvälejä
harottamaan

l a u s e i k s i

Simpukoiden laulua
kuohuvista koskista
ylävirran suuntaan

kostutti jo huuleni

Kärsivällinen

Tuhansien järvien
rannalla
minä lauluasi
odotan.


Puristakoon murheen
mantereet hiljaisella
voimallaan juuristani
tuhansia timantteja

yöni valoksi.


Sulakoon jääkausi
sydämeni kylmettyneen
ympäriltä

pauhaaviksi virroiksi

nostamaan toivon
tulva huuhtelemaan
valonkaipuuni
rantahietikolle,

miljoonien hiekanjyvien
lämmöksi.

Minä jaksan odottaa

laulusi paluuta.


Kevään toisen
tulemista.

Kaikkeuden tuulia

Rikkonaisten polkujen
avoimina
huutavat risteykset

kutsuina hämärään
hiipuvaan
horisonttiin.

Vaeltavia hyytyneiksi
väsyneitä
vilunilkkojani

polkemaan kivettyneitä
elämän kuoria
tähtipölyksi -

vapauttamaan mustuneiden
elämänhelmien ketju
valovirraksi

Kaikkeuden
tuuliin ulos

vapaaksi

ymmärrykseksi

Aura

Valon säkenöiviä
kipinöitä horisontissa.

Nousee opaalinhohtoisesta
merenpinnasta tuikkien

lähestyvä voitonmerkki -
aurana lähenee.

Yksitoista aamua
kurkoittaa kosketukseen.

Jokaisen lempeät
silmät hyväilevänä

ymmärryksenä

kivisellä rannallani
lakaisevat laulullaan

sanani purjeet
uudeksi tuuleksi.

Valkeilla siivillään
nostavat sieluni

mukaansa

viemään kevättä
nousemaan pimeän

pohjolan valon auraksi.

Sana syö

Sanani söivät
minut

valveeni kuoppaisella
kantatiellä

unitukkana takkuili
ymmärrykseni

tajuntani
tasolla tollolla.

Miksi puree
käsi koiraa?

Kuivattaa kynä
kieltä?

Heräsin väärällä
jalalla

sillä viimeisellä
venkuralla.

Runoripuli

Runoripuli
lorisi yössä.

Sanoja äyräinä
syöksi vuoksi.

Lauseina lätisi,
levisi luututa

värssyt vetelät
pitkin pienoja.

Vihkooni imutin
kanteni välihin

kasasin nyppiä
varpusten parvena

liidättää inehmoin
ylle ja ripauttaa

lupansa lorauttaa
kerkeenä hetkenä

Lukijan yökätä
tarinan päälle.

Kevättä ilmassa

Orastavan kasvun
henki leijaili
lumisen niityn
päällä

Etsi hangelta
kasvavaa kevään
silmää pesäkseen
levon

Pitkältä matkaltaan
uupuneen lennon
jäätämät siipensä
laskee

Nousee hengen
levänneen siemen
sulattaa kesäni
takaisin

Klik

Lue minuun
avaimesi kehä

kanta käännä
yöstä päiväksi

portti aueta
aamun kajoon

Avain VI

Avaa sanasi
unesi valoksi

kuiskauksen takaa
ajatusten lähteen

kertomaan oman
tiesi suunta

aamusi vanhan
päättämäsi polku

Keskitalon henki

Yskien ukset
vanhan tuvan

uusia tuulia
arastaa.

Onnen muistot
muinaisuuden

elon aamust’
kurmottaa.

Voi kun vielä
pieni Pentti

siroja jalkojaan
kapsauttais.

Vaan jo lähti –
ylös tähti

syttyi vanhan
muistoksi.

Veli Paavo
ensin hiipui

vaimons’ jäi
vain jälkeensä.

Annan matkaa
vielä jatkaa

mökin henki
seuranaan.

Ulapalle

Kerää nyt aamuni
kukka vaivainen
terälehtensä kuihtuneet -

katseensa nostaa
kohti nousevaa
elämää lempeää.

Suonet sanojen
kylmistä öistä
sihahtaen haihtuvat

kauhtuvaksi usvaksi
rannalla unohduksen
poltteeseen tietoisuuden.

Taas yö laskee
syvyyksiin ja
työnnän päämääräni

kerkeän katamaraanin
puhtaisiin kuohuihin
ulos ulapalle

vietäväksi
elämän
avomerelle

Säilä

Varrokaa varjot
alhaisen nimen -

kynäni tuokaa,
huutaa se ruokaa -

sanani kalskaa
hurmetta huokaa -

valoaan vuottaa
voitoksi yön.


Kuulta tuo lainaa
läsnänsä-lumon -

tähtein katseest’
unelman matkast’ -

tulilla revon
karaisee karkens’ -

radalta lintuin
rikkauttaan kehrää.


Kohoaa aamust’
tantereel’ korskaa,

koronan valosta
sielunsa kastaa

säiläni sulka ja
unia pimeyden

valoksi luo.

Uni aamun valveesta – elämän alkuräjähdys

Avasin katseeni
aamuni valveesta
kirkkaaseen avaruuteen,

kun tajunnastani
lohkeaa
ymmärrys käsiini –


Olen saapunut
uudelle elämään
puhjenneelle ikilähteelle,

syvyydestä pulppuavien
sielunvirtojen
aamunhetkeen.


Kutsuaan kurkottavat
jyvät laulavat
tietään tähtiin

kiehuvan
kuplivassa
valon sinisammiossa.


Tyhjyyden unesta
heränneet kipinät

tanssivat pimeästä

ylös ymmärryksen
helmirataa –


kutoen toisistaan

-v-e-r-k-k-o-a-

pyydystää hiipuvat
säkeneet mukaansa.


Ykseyden itsenään
pyörteilevä

tietoisuuden kaikkeus
tiivistyi ajattomuuden
puristuksessa helmeksi-

sanaksi

ja se putosi
korvaani.

Avain V

Pieniä pilkkuja
reikiä unesta

helminä seurata
valon tietä.

Toivon hetkien
ilon avaimiksi

enkelin sulkien
kuulaita vetoja,

luojansa luomina
elämän kasvoilla

Sykkyröitä

Näin sinun untasi
valveen väärältä puolelta

suittuja suortuvia -

sisäisiä sykkyröitäsi
suloisia ihaili
ymmärrykseni -

Mieleni mutkainen
levoksi raukeni -

yöni onneksi
takaisin uniisi

Lempikiusaaja

Lempikiusaajani
sieluuni syöpynyt

jälki

muistuttaa aamuin
illoin,

valon hiipuessa –
sarastuksen noustessa

pitkällä varjollaan
unteni valtiaana

valveeni valosta
unelmieni ilosta

sinusta

Unikoto

Etäällä Unikodon
kaukomaassa herää

sanojen aamu
valveen valoksi,

ymmärryksen iloksi -
toistensa kohdata

Tuprahtaa pilveksi
Elämän ylle

Pieninä pisaroina
polkujen kasvaa

Silta

Yöni unesta
laskeutuu

tähtien pisaroissa
tulevia

unelmia -

Kutsun valoasi
luokseni

heräävään aamuuni
uskoa

kantamaan siltani
siipiä

huomisen yli
tuskasta

pois

Siemeniä tuulessa

Haihtuvaan sumuun
piirsi sanasi
ensimmäisen nimeni

hiipuvasta aamusta
aurinkosi tuuli
nostatti uneni

s i e m e n e n ä t u u l e e n

silmieni nähdä
kaukaisimmat
unelmat,

joita en vielä tiennyt
olevankaan,
laskeutuakseen

sananjyvinä

itämään
uutta
ymmärrystäni