Pyyntö

Kuinka pienest'
toivon reiäst'
mahtuu ilon
pusertamaan?

Syömmeen
valoks, elon
hilloks' -

Herkuks
polun
hunajaiseks'

Sanaa rauhan
saakin vääntää,
vaan on turha
toivo siit' -

kun tuo onkin
sisälläsi aina
hiljaa piilos’
niin -

oottaa vain
et’ putoaisit
pyyntöön
aitoon
vuolaaseen.

Sit kun kutsus’
nöyrä puhdas
hiljaa kaikuu
sanastais’ -

On jo valmis
sielunpeti
peittää lempein
valo vain.

Hyvästi - ei pahasti

Jää hyväst’
lauluin armain.

Pois haipuu
päiväin harmain,

kun polku nyt
on päättynyt

tää elo vanhan parran
ja syvält syömmen tarhan

niin kuihtuu valo pois.

Jo kohta uuden unen
nään ja tähän sanaan

päätän tään.

Hymy

kasvojesi hymy
aina aamuani
koskettaa

ajatuskaan
lämmöstäsi
ei voi
antaa enempää

Ikirouta

Kylmä kärttää
kantojani,

huutoani aamuun
seuraan.

Yössä yksin
unohduksen

ajatuskin alta
karkaa

unelmien
karkulaiset

päästäin kaikki
kaikkoaa.

Tuskan päästän
valloillensa,

kantaa kauas
kylmäkin.

Vaan ei kauan
yötä kestä,

sanas avaa
sydämein -

aamut uudet
vartoaakin

tulevasta kuiskaten.

Sulaa vahaa

Sylis suli
kun sen
tuli
liekin
lailla
kuumentaa

palo valon
sielun
janon
sisimmässään
hiillostaa

varjot tanssii
uutta untaan
yössä
koihin aamunkin

antaa kaiken
toisillensa
nousee
kohta
tähtihin

Päivän valo

Uniani kukitat
aamuani sarastat

päiväin valoks
valloitat

uutta virtaa
saan

Äitimaan päivä

Maaemon sylin
kedolla pyhin
henkenä huokaa
lapseinsa luomaa
tuhoa tänään
vanhinkin siin.

Vaan sanastaan saattaa
tuo lempeistä suurin
ja kädellään kattaa
nyt sulattaa muurin
ja hehkussa syömmen
uus valo taas on.

Niin rakkauden vuossa
jo lempeessä tuossa -
pien kyyneltään kuivaa
taas elämän tuomaa.
Ei elo oo nuivaa
kun suurin taas huomaa

ja päivö taas uusin
nous vahvaksi tieks.

Tiivistettä

Yö minussa yritti
repiä kelottunutta
oveani auki
raivolla.

Toivoni unelmilla
tukevilla vahvistin
lukot ja saranat.

Tupani tuivertavan
tilkitsin valolla
ja sain pesääni

lämmön.

Ilo

Iloasi hivelen
ma
kaartasi kun
kosketan

Hehku syömmen
sisimmästkin
antaa aimo
suudelman

Varhainen lintu

Sanan sieppo
sammaltaa
oksaltansa yskähtää

Onks’ jo kevät
tullunna?
Joko saan ma
rykäistä?

Kohta kuirun
källi heittää,
tipin laulu
kaiken peittää.

Niin taas metsä
kailottaa,
eikä mantu
unta saa.

Suruvanaa

Öistä taivasta
piirtää kaipuuni -

kaartelevaa suruvanaa.

Laskeutuu luo
rauhan -

rannalle toivon.

Putoili valoja
pieninä sanoina,

kirkkaimmaks’ kaareks’
kukintoina.

Taivaanrannassa
kultaisia kuohuja.

Syvää sineä
sieluni synnystä,

puristi pisaran
hiekalle santaan.

Aamun apaja

Kuurasta aamussa
ajatus nousi,

huulia heränneen
hipaisikin.

Entisen ehtoon
pisarat polttaa

sanoja sielusta
syvältä suo.

Lauluja taivaasta
kirjaimet tapaa,

sydänten voimaksi
toisille tuo.

Löytänee aavalta
apajan aamun,

kultainen kosketus
kaipaavankin.

Taivaalla

Kaksi kantamoista
hapuilee

toivon taivaalla
liipottaa

toinen toistaan
tavoittaa

uutta unelmaa
pilvistä piirtää

ympäriinsä kaksi
kiertää

onnen valoa
hipaisee

hohtaa halona
tapaamastaan

haihtuu eksy
unistaankin

yhdeksi lyhdyksi
lämpenee

hattarana taivaan
valon

Toivo

Uupuneen suosta,
nousenko tuosta

lauluain piirtää,
taivaalle siirtää.

Lentoa taivoin,
yritin vaivoin -

vaan kestää se vielä
kipinä siellä.

En toivoo mä hylkää,
vaik’ taakkakin selkää

murtaakkin saattais,
painollaan vois.

Sana sanasta

Sulkani laulaa
aamua kohti

valoaan kaipaa
runojen polku.

Saankin sen synnyn
sanasi luota –

ymmärrys yksin
ei kauaksi kanna.

Toinen sen lentoon
aina niin auttaa!

Kahden on laulun
kauniimpi kaiku,

toistansa nostaa
lähteenä elon.

Kiitoksein saatan
sulle vain antaa.

Sanani sanastais’
vuoksesi sun.

Hyvääsi yötä

Hyvääsi yötä,
enkelten työtä

päästän jo maaemon
helpottamaan.

Annankin tämän
temppelin länän

uupuneen auvon jo
nuupahtaa taas.

Uinusten maille jo
valvetta vaille

matkansa päättää
tuo kirkaskin tie.

Putoilee valvetta
unteni jäävettä

sulattaa suoksi
leponi tuon.

Saloilla synkimmän sisimmän

Muuri murtumaton
sydäntäni kiertää -

vankkaa seinää
kivistä loppumatonta.

Etsin aukkoa –
pientä reikää

ulos kurkistaa valoonkin

Risukkoista sisintäni
taistelen auki avaraksi

Läpikäymättömiä orjantappuroita,
piikkiiseinäisiä karhunvatukoita

vanhojen tuntojen
ryteiköitä samoan.

muinaisten unelmien
ruusuryteikköjen raivuu

avaa syvältä esiin seinän

Vanhin vankka portti –
syvimmältä sisimmästäni

aukenee taas tiekseni
ulos valoisille vainioille.

Mudasta murheen

Kurja nousi kontaltansa
kaamos kajosi kaikkeuksiin.

Sirkosi säde surun yltä,
iloksi ohennut urkeni,

kuopi kuoma kantojansa,
ponnisti pahan pinnastaan.

Kirkastui katse kärttyisä,
lempeäksi lempo oikeni.

Uusi varsi vankkanansa
katsoi uusiin koitoksiin

Kaksi tietä

Tunne ohittaa järjen,
kiilaa ojaan armosta –
polullani yössä

ajaa

Ei konsana kohtaisi
ymmärrys ain pien’
vajaa

Hahmottoman kaikkeuden
olevaista – tietoisen polun
rajaa

Tajuntaa kaht’ erinmoista
ei verratakkaan voi
saattaa

Toinen perilläns’ jo
aamus’ kun toinen vast’
makaa

Syntymän saman
kaks’ muotistaan
valaa

Yks’ oli kajastus
kahden tien
alkaa

perille molemmat
pääse nyt ei
yht’aikaa

Toivoni minulle annoit

Tuskieni vuorelle
olin kiivennyt

pimeällä polullani
hiipuvan kaikusi

perään,

minkä olin tavoittanut

syntymäni aamusta
liruvan puron äänenä.



Huipulta maailman
kehänä valon sinä

piirsit

minuun kaikkeuden
kehinä värerenkaita –

eetteristä kaukaa
kuiskauksia
ikuisuuden matkan.



Loit elämäni
viettävälle tielle

suloisen sitkeitä
reunavalleja -

kannattimia yöni
ainaisen hapuiluun.



Toiveita, unelmia
uusia sanoja

kuiskauksesi kantoi.

Sen kerroit
minulle –

kaiken!

Yöni uupuneen
sydämessä.

Avain VII

Tänään minä
sinulle laulan,

uniesi polkuja avaan -
annan valkeutesi takaisin

yötäsi valaisemaan.

kuule kultainen kutsuin
avaja syömmesi sille,

anna taas aamusi alkaa,
jo yösi unhohon vaipuu.

Univärssy

Valoo vuota, jos on tuota
paitsi sydän pienoinen

Siipein suojan, Isäin Luojan
antaa unen kaunoisen

Ei lain pelkoo, kun jo selkoo
murheet yössä kaikkoaa

Antaa auvon, pienel' tauon
herää taas tuo virossaan

Sanattomat sanat

Sitä en sanonut,
että
            katkenneiden

lauseitteni takana
myllersi paljon.


Jätin kertomatta,
että
            puhumatta jääneet

                       asiat

rakensivat muureja.


Sanoiltani katkesi
siivet,
        kun
             olisin antanut
                     sielunilangan sinulle –


Liitämään läpi
panssarin,
        ettei
                enää tarvitsisi
puhua

turhia sanoja.

Lahja unesta

Ulos astut unestasi
valojen ja varjojen
taistelutantereelle.

Mitä tänään
uskallat
itsestäsi antaa

maailmalle?

Unelmasi jaatko
toisten tieksi?

Vai

lahjoja - ilon pieniä
pyrähdyksiä,
onnenkantamoisia?

Ei maailman mudassa
elämä etene,

jos

siitä pelkosi
palleroita
silmille viskelet,

toisen vihoiksi
yötä katseen
kasvattamaan.

On

valo aina tykönä,
kun unes aamuun
tuot.

Sanansyöjäaave

On sanain kadont’ siis jo haa..!
Sen yönkö aavekin taas saa..?

Syö kirjaimen ja toisenkin –
niin uupuu sanat lauseinkin,

ei kohtaa toinen toistansa
on pimeys sanain vastassa.


Kaks yrittää niin viestiä
vaan kirjaimet on pieniä

ja nekin katoo sumuunsa,
kun eivät saa ne toistansa,

vaan kaukaa orvot vilkuttaa
yksinäistään epäelämää .


Ei saata tuota ymmärtää,
toisel' käteen tyhjää jää

ja kahden sanat toisillens'
jo ohi lentää - kauas pois.

niin yksinäin’ jo toinen pää
ja vuottamaan se siihen jää,


jos tulis sana takaisin
on kylmä, myös jo pimeekin.

Vaan tuolta kirjain pilkistää
on sillä pieni vierellään.

Se sanaa raahaa perässään
ja perhe lauseen muassaan.


Ei haamu yönkään niitä saa
kun toinen toistaan rakastaa.

Koht’ ymmärrys on kohdallaan
kun kaks’ taas saattaa sanoillaan

taas toisiansa halata
ja lämpöö saada samalla.

Kuivuvia valounia

Mis’ on mielein
syöveri –

unelmieni pohjaton
kurimus?

Ei sitä silmäin
kohtaa –

korvain ei sen
huutoa kuule!

Valoisien värssyjen

            juuret
                        hiipuvina
                                    varjoina


uumeniinsa imevät
myrskyisät pyörteet.


Ajattomaan hahloonsa
noruvina kuivuvia

                                                valounia

Uupuvaa yötäni niin
valvon.
                                            Katsettani nostava

                               hiljainen

                                                pilkahdus

       jossain.

Laulua kaukaista
korvani kuulee,

pielukseltain päivä
kun nousee -

varjoni yöstä hohtaa taas

            elämää

Sanan polttopiste

Suuni halajaa
uusia sanoja

tietänsä lihaksi
maisen olon -

mielein varrelle
versoksi tajun.

Vaan

kumpi antaa
toiselleen omast’,

voiman valoaan
sisäisen tuen?

Kielen siemen
ajatuksen alun -

vai

aatoksen kipinä
kiteenä sanan?

Kasvattaa köynnöstä
kuroa kasvuun

toistensa kohdata
pisteessä elon.

Wanha kevät

Virsuin vanhoin vuosta maan -
ymmärrystään ammentaa

syvält’ sielun sammioista -
kirkkaan lähteen tähti loistaa

uutta voimaa kevääst’ saa,
nostaa kannat - lennähtää.

Liitää yli talvein maan
liihottaa ja kiinni saa

kevään korvat - lerpattaa

kurkkaa kohta aurinkokin
aamussansa aivastaa.

Kahdessa maailmassa

Untako nään
vai valvetta vainen

muutoksen maan
kultaisia portteja –

Herääviä toiveita
kultaisten kehrien

nousee keväiseen
multaan mustaan -

unisia pyörteitä
lauluksi toiveiden,

pääsyään vapauden
kutsuiksi kuiskaa

aamua uutta –
unestain herään

Unitukkaa

Kaukana unissain
aamua laulan –

kutsun jo ovea
elämän valveen –

Siintävät helat, kunis
löydän ma salvat.

Riemuni rikkoo jo
kalmoni kalvan.

Ilkamoi epatto ja
vastaankin hankaa,

vaan karttua virkoovaa
turhat ei katko -

katsettain kirkast’ nyt
vaivaa ei malka

tanakan tällin siis
uksehen mäiskään.

Silmäni avata nyt
aamuuni saan.

Sanan kehdosta

Kätkyessä valon
vallan

uinuu pieni
sana tuo.

Vuottaa matkaa
aamunvärssyyn –

hieroo silmää,
voimaa luo.

Koht’ jo herää,
saattaa lentoon

vanhin sana
maammon myötä

tyrkkää liitoon
ylös saakka

syliin elon
nousevaan

Polkuani seuraan

Minä kerroin sinulle
pienillä sanoilla

                        salaisuuksia.

Ne saivat virtaa
unelmista ja kasvoivat
valtaviksi möhkäleiksi
sydämen kaappeihin.

            Unia, unelmia -
            kantohankisia -

kevään lämmöstä
askeleen alle
murenevia polkuja.

            Unien suosta
            nouseva virvatuli.

Sieppaan merkiksi
lähtökohdan upottavaa
matkaani varten.

Kaukaista kiintomaata
kajastaa taivaani
rannassa.

             sinne sytytän
             merkkituleni -

                        sinulle -

            vastaantulevalle

Kulkijalle - ettet
sinäkään eksyisi


matkallasi mustassa maassa.

Sielun lauluja

Täältä ei lauluni ikuna karkaa
ei uneni lentohon nousekkaan enää.

On leponi syvä, nään yönikin kaukaa -
huomisen maasta taas ääniä raikaa.

Kaikuna vuotaa lupauksen lempeän -
haamuina vanhojen unelmain kuolleiden.

Särkevät toivoni murtuneen selän -
kaipuuni kantavan rangan ne polttaa.

Hiljaa nyt nousen maan hämärän mullasta -
kutsuni huudan jo taivohon viimeisen.

Toivoni laitan nyt ainooseen kortehen,
syömmeni kuuloa eetteriin höristän.

Laulusi kaikaa siis kaukana kuitenkin -
untani vartoo se sävelin sävyisin.

Syliinsä sulkeekin nousevan sieluni.

Viimeinen hyvästi

Kerran kutsun vielä
sinun lauluasi –

sinun tuuliesi
kuisketta kaukaa.

Horisonttiin lipuvan
purteni vanavedestä

hiipuvan hyvästini
hetkiimme huokaan.

On mielein jo matkas’ ja
sieluin tuolla puolen,

uusia sanojaan nostaa jo
laitamyötäinen vaisu.

Ja käännän katseeni
uuteen aamuun.

Kevään henki

Virkein varvuin
kevään palmuin

nostaa keiju
katsehen.

Uutta voimaa
mahlain soimaa -

virkoo elo
tantereen.

Kutsuu virkku
maasta mukaan

kevään kaikki
kukkaset.

Lauluun nostaa
lintuin syömmet

herätykseks’
nukkuvain.

Aamu pauhaa,
lämpöö lauhaa

nostaa rinnast’
äitimaan.

Kultaa mannut,
talvein rannut

kuivaa Emo
yöstä näin.

Nousee halo
kirkkain valo

hengen pienen
silmistä.

Katseen sinun
huomaa kutsun,

siivet sille
kasvattaa.

Kontra

Toiset


             hiljaiset
             nousevaiset
             säteileväiset
             kirkastuvaiset
             hehkuvaiset
             rakastavaiset
             kutsuvaiset
             lainehtivaiset
             hiipuvaiset
             hiljaiset
             uniset
            öiset

minua luotaan

~X~

Sinun sanas’
minut avaa

ymmärryksein
uudeks tavaa

nostaa tuulet,
avaa huulet

suikkaa suuta
valoon päin.

Sielun sisaruksia

Askel askelelta
ylemmäs kapuan –

sieluni sopikoista
vastaan tulevia

                        T-U-N-T-E-I-T-A

Ystävällisiä – uusia -
murheellisia – vanhoja –
epäluuloisia – ikuisia –
iloisia – vankkoja –

                        K-A-S-V-O-J-A.

Riemuisia jälleenkohtaamisia

                        Sinut minä

                        M-U-I-S-T-AN

sydämeni sopukoissa
aukeaa taas kotiovi.

Väsynyt myrsky

Uupunut tuuli jo
laskeutui rantaan.

Luo kallion sileän
hiipuvi uneen.

Meren sinestä
laineiden lohdun

tuuditti usvaksi
väsyneen myrskyn,

voimaksi nousta
taas pimeyttä

vastaan

Ylpeys

Ylpeys nousee

ansa laukeaa

olen otettu

Vaalien

Kupeesi sido
armaani lämpimin,

vuotasi täytä
heinäin kuivin –

tulee yöksemme
ikihyytävä talvi,

jonka muistoja
lauletaan kaut'

uuden maan
aikojen alun.

Heikot niin
suohon lauletaan,

kuin arvoton
luomansa ois –

Yrittää pitää
näin heimomme

tulia yllä
leirien turvanaan –

kalttaa laumoja
susien ahnaiden –

kaataa pimeän
portit ahneuden

Kevään korvalla kuulen

Aamusta ensimmäisen
*~palon~ *

sanani souti
syville vesille

~~~~~~unteni apajille ...............yötä pakoon ~~~~~~


Rannalle huomenen nousi

laulu

uusia versojaan
hapuilemaan
taivasta

Kasvamaan vankaksi elämänpuuksi
.
.
.

~*~

Laskeutuu taivaan

lintunen


Kirkasta valoaan
päiväksi laulaa


~~Sen kevään korvalla kuulen ~~

Varasana

Kaivoin varasanani
takataskusta.

Sillä avasin arkkuni
ammoin unohtuneen.

Täynnä pudonneita
pisaroita,

helmiä menneiden
päivien -

kauhtuneita kantaatteja,
vanhoja virttyneitä
kopuraisia kirsuja,
loppuun niistettyjä
napasanoja,

Sielun sikiönä
syntyneitä.

melskassa möyhensin,

esille asetin –

Tarjottavaksi tautta
unhon –

uusia ne ovatkin.

Sateenkaari

Lapsen lailla
yöstä nousen

uuden aamun
henkein saa.

Lausun ensisanan
ihkauuden

Herättää se
kehon voimaan.

Kuulen äänen
valon kutsun,

värit kirkkaat
silmäin avaa

täyttää sielun
sateenkaareks'

uuden laulun
taas tavaa

Kevään kikatus

Kevätperhon
lepatus

Pikkulinnun
papatus

Kevään koi taas
kikattaa

lemmen voimaks'
- Jo napatkaa!

Ensilento

Kuulin laulusi
tähtien takaa

säveles' kutsui
sanani liitoon

Opetit minun
sieluni lentoon


Aamua kohden
siipeni liisi

pilvien ylle
värssyni kantoi

Kärjestä sulkain
viima jo karkas'


avaruus unteni
ylle niin aukes'

suuntana tähtein
kirkkahin portti

matkani alhaalta
kohdennan sinne

Sana hukassa

Tänään kysyi tyhjä paperi,
”Minne haluat karata?”
Sana siellä toinen täällä.
yritin niitä napata…

Yksi luirahti -
unohtui…
toinen karkasi
käsistä…
Kolmas kipitti
karkuteille…
Neljäs nurisi
nurkan taakse…
Viides viiraten
vilisti…

Kynäni katkesi
sanan karussa -
kimposi katki
kielen kampi…
Täräytti tarinan
lättänäksi…
Rutistui paperi
tolloksi

Henkeni salpasi
sanaton tila -
Tyhjeni lärpättimeni
vetoluu…

Äkisti sana
kikerehti –
kuiskailikin
selkäni takaa..

Olikin korvan kannassa –
piilossa puheenparresta
Runosuolesta
hukassa…

Enkä aloittanut
alusta…

Kaatuva sana

Ei kierrä
himmeä

sana

uutta sarkaa
syvemmäksi

itää

oraaksi kevään.

Ymmärryksen karsta
hapettuneen

mielen

menneisyyden unia
kuluneita

kerää

luutuviksi kapuloiksi
etukenon.

Aamun kasteesta

Sielunsa syvässä
lammessa aamun,

raikkaaks' kastaos
sanainsa vuosta,

sinestä orvokkein
taivaan kasteen,

silmäinsä avaa
katseensa koihin.

Seuraa nyt siipeinsä
kutsuvirtaa

nostaos pyörteeseen
korkeimman valon

liitää jo voimana
voittaakseen yön

Odotus

Tuhansien järvien
rannalla
minä lauluasi
odotan.


Puristakoon murheen
mantereet hiljaisella
voimallaan juuristani
tuhansia timantteja

yöni valoksi.

Sulakoon jääkausi
sydämeni kylmettyneen
ympäriltä

pauhaaviksi virroiksi

nostamaan toivon
tulva huuhtelemaan
valonkaipuuni
rantahietikolle,

miljoonien hiekanjyvien
lämmöksi.

Minä jaksan odottaa

laulusi paluuta.

Kevään toisen
tulemista.

Siirtymiä

Tätä sanaa
en halua
hakata kiveen

sen sinulle
kuiskaan tuulen
puhallettavaksi

ylös vuorten
rinteitä, kohti
kuulaita korkeuksia

missä valon
nuput aukeaa
aamuksi kuulemaan

laaksojen lempeää
laulua – mannerten
syleilyä liikkeessä
ikuisuuden

Ristiaallokko

Kaukaisuuden merten
takaa tuikkii
muistojeni pieni

sarastus

Matkalaisen iltanuotiosta
hehkuna syntyvän
feenix-linnun

ensihuuto

Roihahtaa loistoonsa
ja yhdistää siivillään
yksinäiset mantereet

toistensa aamuksi
väreilevien vesien
ristiaallokossa.

Tuliainen tuhkasta
tulleen tulilinnun
kirkas kultainen

valo

Aamun lähde

Valon lähde
pulppuaa alta

pohjan - yön
syvimmän kaivon.

Kuultaa kuplina
poreina toivo,

säteeksi rannalle
aamun taas versoo -

kasvuni päivän
siitä taas

ammennan

Pohjavettä

Sanoihini nouseva
kirkas pohjavesi
aamuisessa

rantahietikossa

kutittelee santaisia
varpaanvälejä
harottamaan

l a u s e i k s i

Simpukoiden laulua
kuohuvista koskista
ylävirran suuntaan

kostutti jo huuleni

Kärsivällinen

Tuhansien järvien
rannalla
minä lauluasi
odotan.


Puristakoon murheen
mantereet hiljaisella
voimallaan juuristani
tuhansia timantteja

yöni valoksi.


Sulakoon jääkausi
sydämeni kylmettyneen
ympäriltä

pauhaaviksi virroiksi

nostamaan toivon
tulva huuhtelemaan
valonkaipuuni
rantahietikolle,

miljoonien hiekanjyvien
lämmöksi.

Minä jaksan odottaa

laulusi paluuta.


Kevään toisen
tulemista.

Kaikkeuden tuulia

Rikkonaisten polkujen
avoimina
huutavat risteykset

kutsuina hämärään
hiipuvaan
horisonttiin.

Vaeltavia hyytyneiksi
väsyneitä
vilunilkkojani

polkemaan kivettyneitä
elämän kuoria
tähtipölyksi -

vapauttamaan mustuneiden
elämänhelmien ketju
valovirraksi

Kaikkeuden
tuuliin ulos

vapaaksi

ymmärrykseksi

Aura

Valon säkenöiviä
kipinöitä horisontissa.

Nousee opaalinhohtoisesta
merenpinnasta tuikkien

lähestyvä voitonmerkki -
aurana lähenee.

Yksitoista aamua
kurkoittaa kosketukseen.

Jokaisen lempeät
silmät hyväilevänä

ymmärryksenä

kivisellä rannallani
lakaisevat laulullaan

sanani purjeet
uudeksi tuuleksi.

Valkeilla siivillään
nostavat sieluni

mukaansa

viemään kevättä
nousemaan pimeän

pohjolan valon auraksi.

Sana syö

Sanani söivät
minut

valveeni kuoppaisella
kantatiellä

unitukkana takkuili
ymmärrykseni

tajuntani
tasolla tollolla.

Miksi puree
käsi koiraa?

Kuivattaa kynä
kieltä?

Heräsin väärällä
jalalla

sillä viimeisellä
venkuralla.

Runoripuli

Runoripuli
lorisi yössä.

Sanoja äyräinä
syöksi vuoksi.

Lauseina lätisi,
levisi luututa

värssyt vetelät
pitkin pienoja.

Vihkooni imutin
kanteni välihin

kasasin nyppiä
varpusten parvena

liidättää inehmoin
ylle ja ripauttaa

lupansa lorauttaa
kerkeenä hetkenä

Lukijan yökätä
tarinan päälle.

Kevättä ilmassa

Orastavan kasvun
henki leijaili
lumisen niityn
päällä

Etsi hangelta
kasvavaa kevään
silmää pesäkseen
levon

Pitkältä matkaltaan
uupuneen lennon
jäätämät siipensä
laskee

Nousee hengen
levänneen siemen
sulattaa kesäni
takaisin

Klik

Lue minuun
avaimesi kehä

kanta käännä
yöstä päiväksi

portti aueta
aamun kajoon

Avain VI

Avaa sanasi
unesi valoksi

kuiskauksen takaa
ajatusten lähteen

kertomaan oman
tiesi suunta

aamusi vanhan
päättämäsi polku

Keskitalon henki

Yskien ukset
vanhan tuvan

uusia tuulia
arastaa.

Onnen muistot
muinaisuuden

elon aamust’
kurmottaa.

Voi kun vielä
pieni Pentti

siroja jalkojaan
kapsauttais.

Vaan jo lähti –
ylös tähti

syttyi vanhan
muistoksi.

Veli Paavo
ensin hiipui

vaimons’ jäi
vain jälkeensä.

Annan matkaa
vielä jatkaa

mökin henki
seuranaan.

Ulapalle

Kerää nyt aamuni
kukka vaivainen
terälehtensä kuihtuneet -

katseensa nostaa
kohti nousevaa
elämää lempeää.

Suonet sanojen
kylmistä öistä
sihahtaen haihtuvat

kauhtuvaksi usvaksi
rannalla unohduksen
poltteeseen tietoisuuden.

Taas yö laskee
syvyyksiin ja
työnnän päämääräni

kerkeän katamaraanin
puhtaisiin kuohuihin
ulos ulapalle

vietäväksi
elämän
avomerelle

Säilä

Varrokaa varjot
alhaisen nimen -

kynäni tuokaa,
huutaa se ruokaa -

sanani kalskaa
hurmetta huokaa -

valoaan vuottaa
voitoksi yön.


Kuulta tuo lainaa
läsnänsä-lumon -

tähtein katseest’
unelman matkast’ -

tulilla revon
karaisee karkens’ -

radalta lintuin
rikkauttaan kehrää.


Kohoaa aamust’
tantereel’ korskaa,

koronan valosta
sielunsa kastaa

säiläni sulka ja
unia pimeyden

valoksi luo.

Uni aamun valveesta – elämän alkuräjähdys

Avasin katseeni
aamuni valveesta
kirkkaaseen avaruuteen,

kun tajunnastani
lohkeaa
ymmärrys käsiini –


Olen saapunut
uudelle elämään
puhjenneelle ikilähteelle,

syvyydestä pulppuavien
sielunvirtojen
aamunhetkeen.


Kutsuaan kurkottavat
jyvät laulavat
tietään tähtiin

kiehuvan
kuplivassa
valon sinisammiossa.


Tyhjyyden unesta
heränneet kipinät

tanssivat pimeästä

ylös ymmärryksen
helmirataa –


kutoen toisistaan

-v-e-r-k-k-o-a-

pyydystää hiipuvat
säkeneet mukaansa.


Ykseyden itsenään
pyörteilevä

tietoisuuden kaikkeus
tiivistyi ajattomuuden
puristuksessa helmeksi-

sanaksi

ja se putosi
korvaani.

Avain V

Pieniä pilkkuja
reikiä unesta

helminä seurata
valon tietä.

Toivon hetkien
ilon avaimiksi

enkelin sulkien
kuulaita vetoja,

luojansa luomina
elämän kasvoilla

Sykkyröitä

Näin sinun untasi
valveen väärältä puolelta

suittuja suortuvia -

sisäisiä sykkyröitäsi
suloisia ihaili
ymmärrykseni -

Mieleni mutkainen
levoksi raukeni -

yöni onneksi
takaisin uniisi

Lempikiusaaja

Lempikiusaajani
sieluuni syöpynyt

jälki

muistuttaa aamuin
illoin,

valon hiipuessa –
sarastuksen noustessa

pitkällä varjollaan
unteni valtiaana

valveeni valosta
unelmieni ilosta

sinusta

Unikoto

Etäällä Unikodon
kaukomaassa herää

sanojen aamu
valveen valoksi,

ymmärryksen iloksi -
toistensa kohdata

Tuprahtaa pilveksi
Elämän ylle

Pieninä pisaroina
polkujen kasvaa

Silta

Yöni unesta
laskeutuu

tähtien pisaroissa
tulevia

unelmia -

Kutsun valoasi
luokseni

heräävään aamuuni
uskoa

kantamaan siltani
siipiä

huomisen yli
tuskasta

pois

Siemeniä tuulessa

Haihtuvaan sumuun
piirsi sanasi
ensimmäisen nimeni

hiipuvasta aamusta
aurinkosi tuuli
nostatti uneni

s i e m e n e n ä t u u l e e n

silmieni nähdä
kaukaisimmat
unelmat,

joita en vielä tiennyt
olevankaan,
laskeutuakseen

sananjyvinä

itämään
uutta
ymmärrystäni

Kurkotus

Kantta taivaani
kantaa

unelmani ymmärryksen
avaruudesta,

sydämeni valon
varsi

piikkisen matkani
maailman

mullasta

Ilman kenkiä

Pyyhkien jään kasvot
hileinen tuuli
avaa lumesta
kuultavan syvyyden.

Nousee valo
lammen katseen
talvisesta ruudusta
unohtuneena kesästä.

Astuu kenkiini,
vie kevään kevein
askelin mieleni
satamaan suven.

Sieluni ulpu

Aamuni ilo
päiväni paiste
iltani valo
yöksi uupuu

sieluni ulpun
nuokkuva varsi
nousee taas
eloon, tähtien

kiertoon kurkottaa kauas,
aikojen takaa
unesta valon

Ymmärryksen kieli

Jos päästät sanasi
vapaaksi iäisen äitimaan
kielellä - jää se liian
syvälle ymmärrykseni alle

matavaksi maan virraksi.

Jos laulaisit minulle
enkelien kielellä –
en korkeuksista kuulisi
sävelesi kirkkaan sanoman

häikäisevää sinfoniaa.

Kun kuiskaat minulle
antamallasi ensimmäisellä
kielellä – näen sanasi
ymmärykseni pergamentilla

kirjoitettuna sieluni valolla .

Sananpoikanen

Ihka uusi Sana
säntäili pientareilla -

huusi tomerana
öisiin metsiin -

kailotti vuorille
tuhisi tattina -

kasvaa, jos viitsii -
Voimaa jo läntänä

uhmaksi uuden
maan vaaroille

Palvelija

Kumman näit ensin?
Sen kruunaamattoman
kaunottaren tai
komean nuorukaisen?

Vai sen äänettömän
apulaisen, nurkissa
hiljaa toimittavan
näkymättömän kukkasen?

Uupumatta rakentaa
laulujen siltoja,
siivoaa sortuneet
toivot ehoksi.

Mikä on rakkaus?

Arvostuksen sivujasi
kääntelevä ihailija?
Silmiesi kaukomaa vai
kaukoputken vakaa jalka?

Korva ei kuule –
katse ei kohtaa
heti viimeisellä
rivillä istuvaa

ensimmäistä valon piikaa.

Tyhjyyden kurimus

Hyytävä kylmä
kynsi raapaisi
sydämeni kaarnaa.

Sanattoman kuvajaisen
jähmettynyt tanssi
rampautti lauluni.

Tyhjyyden kurimuksesta
kaaoksen kuningas
yritti kaapata

ruorini –

mutta haroi vain
olematonta toivottomuutta
turhaan -

eikä sydämetön
sielunsa ymmärtänyt valoa,
jolla purjeeni

puhaltavat henkeni
kauas ulottumattomiin
takaisiin elämän

horisonttiin -
linnuksi
sarastuksen

Valon kukka

Murheen virrasta
nousee kukka –

Valonsa läikkyy
renkaina rantaan –

Väreet nuo arat
santaan tuo rannun –

nousevan ummun
iloksi kasvaa –

Herää jo kaislat,
kumartaa alas –

Untensa enne
aamusta alkaa,

koittaa jo sarastus
uuden koin.

Elämän jokikin
kääntää suunnan –

Linnun maitona
nousee latvaan,

lähteensä löytää
kukkakin taas.

Avain IV

Pilkistää lukosta portin
unelman kajoa tilkka,

pisara valoa yöhön,
huuhtoo palaset murheen -

ajassa unohtuu hiljaa,
liukenee elämän vuohon -

kutsuksi sanasi valon

Kallioni

Hämärtynyt katseeni
etsi usvaisen mieleni
sopukoista kasvojasi.

Ymmärrykseni peilissä
huureeseen piirtyneenä
vain muistosi ääriviivat

kivettyivät koristeeksi
kaukaisen ajan muistoksi,
järkäleeksi sydämeni painon.

Hakkasin nimesi kylmään
rosoiseen pintaan muistaakseni
elämän, jossa synnyin

Sidoin muistojeni paaden
selkääni vahvoin sitein,
sieluni sitkein nahkavitjoin,

etten enää kadottaisi
sanasi suloista sointia
umpeenkasvavilla poluillani,

yksinäisen vaellukseni
langanohuella kultaisella
tiellä tietämättömän rajoille.

Kivestä kasvoi kallio,
tähdenkajosta kuunsirppi,
auringosta aikojenalun

ymmärrys

Ja taakkani kantoi
minut takaisin perille
siipeni synnyinvalkeille

Taru kohtaamisesta

Alla holvikaarten
vanhan tammen

pyhän neitseen
syliin syvään

kimpun laskee
luottamuksen lempeän

yksisarven kalvas pää,
painaa silmät

uneen salpaa
ymmärryksen avaruuksiin.

Kaitsee kolmen
vartijansa varjot

ikimaasta saakka
kantaa valoks,

viisauden lohikäärmein
kahta syleilevää

pientä alla
lehväinluolaa elon

Pisara

Ruokoni taitoin
aamutuulessa kahisevassa –

sydämeni virrassa
ymmärryksen kastoin –

Sieppasi ajatuksen
pisaraksi kaikkeuden

syvyyttä tipahti

sanojen synnyksi
papyruksen valoksi

kuivui tietoisuudeksi,
kysymykseni kirkastukseksi –

Käärin rullalle
ja annoin

sinulle

Sielun temppeli

Tuulten ja myrskyjen
läpi kannat

lepattavan valoni
sammumatta -

puolustat ymmärrykseni
kehtoa loppuun asti -

kanna matkani vielä
hetki murenematta,

elämäni temppeli -

sillä sijani ei ole
vielä tässä

~♥~

~ ♥ ~
Elämän
matkan
v
a
r
r
e
l
l
a

pelkkiä piikkejä

ilman ystävää

Sielunystävä

Yksinäisiltä poluiltani
eksyin yössä
pilkahtavan lyhdyn
luokse.

Portaille kutsuksi
jätetylle kulkijan
huomata.

Ikipuisen harmaan
oven pienassa
kyltti:

”Tänään et ole yksin”

Kolkuttavan päästit
sisään – ravitsit
elämällä ryytyneen
polkuni –

Täytit tunteideni
äkkijyrkät syvänteet
toivolla –

Rosoisiksi rapautuneen
iloni paikkasit
murheista –

Ja annoit uneni takaisin:

Sen, joka kertoo
sydämeni avaimet
unohtuneen mattoni
alta löytävästä

Ystävästä – Sinusta

Ikuisen sieluni
matkan ymmärtävästä
oppaasta
ja toverista.

Ja kaikkeuden
loppuun nimekseni
tuli:

~ Tänään ~

Feenix

Unelmien ääriltä
hiljalleen leijaili,

yötaivaan hämärästä
himersi kajoa.

Laskeutui sanoina
korvieni keroille.

Supisi syömmeeni
kuiskauksen kutsun.

Pesistä tuulen
toivoni keräsin

pilkahduksen valoa
risukasan pohjalle,

rakensin rangaksi
lauluni siiville,

nostamaan palaneen
sieluni liitoon

takaisin latvoille
onnen virran

Pesästä

Lehahtaa lentoon
pesästään

parvi kasvavain poikasten -
vie matkansa kauas

♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ langoin kultaisin

maan ääriin, kaikkeuteen -
juurinaan ankkurit sydämen

pois luota
emon huolehtivan

Visupusu

Ajan illassa
yhteisen

rakkauden
iltaruskossa

kiintymyksen kainalossa

vaihtui hampaat
vanhain

iäisen polun
kihlana

suutelossa
visukinttuin

Kevään portti

Portist’ kevään
kajo jo nousee

Talven selkä kuni
taittuvi taas,

yön viitta päivää
jo karttaa

vimonen viima taa
saloin sujahtaa

nostaa unest’ talven näin
koitto päivän saran

aamuks silmun nousun
portin avaa taas

Kevätheinää

Pieni värssy
poksahti pankolta.

Sanoiksi sikisi
lattian rakoihin.

Yksi nousi,
kurkisti natana -

hiipi heinänä
kutkutti kainaloon.

Toinen röllinä
räpsähti naamalle.

Illisti inhasti,
katkesi kamaraan.

Kevättä lienee
rinnassa sanain.

Latvuksissa

Kasvettua sanasta
syntymäni hetken –

Mikä olen tänään
heränneenä elämään?

Sanojeni summa?
Huutavan ääni

korvessa?

Tuuleen hiipuva
kaiku - kutsuvan

kuiskaus?

Vieläkö lauluni
värähtelee valosi

kehrässä?

Vai liidänkö vasta
latvojesi

alla?

Kun sfäärien väreistä
siipeni

rakennan

Valo

Valo päiväksi
ensimmäisen sanan –

katosi tyhjyys
pimeyden viitan

Lumikeijuja

Sanasi herätti
lauluni kukkivaksi

värimyrskyksi
polkuni varsille –

Valkeat pientareet
täynnä kimaltelevia

l u m i k e i j u j a helmeilemässä

kuuta luokseen –
tähdille kirkkautta –

äitimaalle lämpimin
halaus auringossa,

unieni vahvoiksi
valon vartijoiksi

Kuu

Veli kuu
kuiskaa tuuleen
unisia lauseita –

rauhan uupuneille,
vuosien huumassa
unohtuneen unen

kuolleista herättää

Tuulesi tuomaa

Vihreät niityt
sinun tuulesi
tuoneet

Sanat pilvien
haperoista ripahtelee
kasteeksi mielen

mustan mullan,

nostaa nuppuina
kesän toivo
ylös elämäksi

Timantteja

Varjojen väliin
avaa aurinko

pieniä ikkunoita –

Huurteisia timantteja
luotsiksi mielen,

Poimin sen pienen
kirkkaimman katseen

Vetten päällä

Samaa maailmaa
kuljen aikojen alusta.

Ropisevaa polkua
seuraan taas

syvän veden äärelle.

Siemaan unteni usvaa,
lausumattomia ajatuksia

rantahiekkaan sanoiksi
kahlaan.

Kohoavina kuplina
tieni taivaanrantaan

tavaan…

Viljaa

Viljavaa kulottunutta
sanaa lainehtii

ristituulissa ymmärryksen
vainioilla

auringon kuuma kilo
huokaa loppukesän

sadonkorjuun päivää

Kiittää aavaa
sielunmerta –

matkaan väsynyttä
sydämen orasta

ottaa omansa
isolla halauksella

ja tekee suuren
lauseen