Keskitalon henki

Yskien ukset
vanhan tuvan

uusia tuulia
arastaa.

Onnen muistot
muinaisuuden

elon aamust’
kurmottaa.

Voi kun vielä
pieni Pentti

siroja jalkojaan
kapsauttais.

Vaan jo lähti –
ylös tähti

syttyi vanhan
muistoksi.

Veli Paavo
ensin hiipui

vaimons’ jäi
vain jälkeensä.

Annan matkaa
vielä jatkaa

mökin henki
seuranaan.

Ulapalle

Kerää nyt aamuni
kukka vaivainen
terälehtensä kuihtuneet -

katseensa nostaa
kohti nousevaa
elämää lempeää.

Suonet sanojen
kylmistä öistä
sihahtaen haihtuvat

kauhtuvaksi usvaksi
rannalla unohduksen
poltteeseen tietoisuuden.

Taas yö laskee
syvyyksiin ja
työnnän päämääräni

kerkeän katamaraanin
puhtaisiin kuohuihin
ulos ulapalle

vietäväksi
elämän
avomerelle

Säilä

Varrokaa varjot
alhaisen nimen -

kynäni tuokaa,
huutaa se ruokaa -

sanani kalskaa
hurmetta huokaa -

valoaan vuottaa
voitoksi yön.


Kuulta tuo lainaa
läsnänsä-lumon -

tähtein katseest’
unelman matkast’ -

tulilla revon
karaisee karkens’ -

radalta lintuin
rikkauttaan kehrää.


Kohoaa aamust’
tantereel’ korskaa,

koronan valosta
sielunsa kastaa

säiläni sulka ja
unia pimeyden

valoksi luo.

Uni aamun valveesta – elämän alkuräjähdys

Avasin katseeni
aamuni valveesta
kirkkaaseen avaruuteen,

kun tajunnastani
lohkeaa
ymmärrys käsiini –


Olen saapunut
uudelle elämään
puhjenneelle ikilähteelle,

syvyydestä pulppuavien
sielunvirtojen
aamunhetkeen.


Kutsuaan kurkottavat
jyvät laulavat
tietään tähtiin

kiehuvan
kuplivassa
valon sinisammiossa.


Tyhjyyden unesta
heränneet kipinät

tanssivat pimeästä

ylös ymmärryksen
helmirataa –


kutoen toisistaan

-v-e-r-k-k-o-a-

pyydystää hiipuvat
säkeneet mukaansa.


Ykseyden itsenään
pyörteilevä

tietoisuuden kaikkeus
tiivistyi ajattomuuden
puristuksessa helmeksi-

sanaksi

ja se putosi
korvaani.

Avain V

Pieniä pilkkuja
reikiä unesta

helminä seurata
valon tietä.

Toivon hetkien
ilon avaimiksi

enkelin sulkien
kuulaita vetoja,

luojansa luomina
elämän kasvoilla

Sykkyröitä

Näin sinun untasi
valveen väärältä puolelta

suittuja suortuvia -

sisäisiä sykkyröitäsi
suloisia ihaili
ymmärrykseni -

Mieleni mutkainen
levoksi raukeni -

yöni onneksi
takaisin uniisi

Lempikiusaaja

Lempikiusaajani
sieluuni syöpynyt

jälki

muistuttaa aamuin
illoin,

valon hiipuessa –
sarastuksen noustessa

pitkällä varjollaan
unteni valtiaana

valveeni valosta
unelmieni ilosta

sinusta

Unikoto

Etäällä Unikodon
kaukomaassa herää

sanojen aamu
valveen valoksi,

ymmärryksen iloksi -
toistensa kohdata

Tuprahtaa pilveksi
Elämän ylle

Pieninä pisaroina
polkujen kasvaa

Silta

Yöni unesta
laskeutuu

tähtien pisaroissa
tulevia

unelmia -

Kutsun valoasi
luokseni

heräävään aamuuni
uskoa

kantamaan siltani
siipiä

huomisen yli
tuskasta

pois

Siemeniä tuulessa

Haihtuvaan sumuun
piirsi sanasi
ensimmäisen nimeni

hiipuvasta aamusta
aurinkosi tuuli
nostatti uneni

s i e m e n e n ä t u u l e e n

silmieni nähdä
kaukaisimmat
unelmat,

joita en vielä tiennyt
olevankaan,
laskeutuakseen

sananjyvinä

itämään
uutta
ymmärrystäni

Kurkotus

Kantta taivaani
kantaa

unelmani ymmärryksen
avaruudesta,

sydämeni valon
varsi

piikkisen matkani
maailman

mullasta

Ilman kenkiä

Pyyhkien jään kasvot
hileinen tuuli
avaa lumesta
kuultavan syvyyden.

Nousee valo
lammen katseen
talvisesta ruudusta
unohtuneena kesästä.

Astuu kenkiini,
vie kevään kevein
askelin mieleni
satamaan suven.

Sieluni ulpu

Aamuni ilo
päiväni paiste
iltani valo
yöksi uupuu

sieluni ulpun
nuokkuva varsi
nousee taas
eloon, tähtien

kiertoon kurkottaa kauas,
aikojen takaa
unesta valon

Ymmärryksen kieli

Jos päästät sanasi
vapaaksi iäisen äitimaan
kielellä - jää se liian
syvälle ymmärrykseni alle

matavaksi maan virraksi.

Jos laulaisit minulle
enkelien kielellä –
en korkeuksista kuulisi
sävelesi kirkkaan sanoman

häikäisevää sinfoniaa.

Kun kuiskaat minulle
antamallasi ensimmäisellä
kielellä – näen sanasi
ymmärykseni pergamentilla

kirjoitettuna sieluni valolla .

Sananpoikanen

Ihka uusi Sana
säntäili pientareilla -

huusi tomerana
öisiin metsiin -

kailotti vuorille
tuhisi tattina -

kasvaa, jos viitsii -
Voimaa jo läntänä

uhmaksi uuden
maan vaaroille

Palvelija

Kumman näit ensin?
Sen kruunaamattoman
kaunottaren tai
komean nuorukaisen?

Vai sen äänettömän
apulaisen, nurkissa
hiljaa toimittavan
näkymättömän kukkasen?

Uupumatta rakentaa
laulujen siltoja,
siivoaa sortuneet
toivot ehoksi.

Mikä on rakkaus?

Arvostuksen sivujasi
kääntelevä ihailija?
Silmiesi kaukomaa vai
kaukoputken vakaa jalka?

Korva ei kuule –
katse ei kohtaa
heti viimeisellä
rivillä istuvaa

ensimmäistä valon piikaa.

Tyhjyyden kurimus

Hyytävä kylmä
kynsi raapaisi
sydämeni kaarnaa.

Sanattoman kuvajaisen
jähmettynyt tanssi
rampautti lauluni.

Tyhjyyden kurimuksesta
kaaoksen kuningas
yritti kaapata

ruorini –

mutta haroi vain
olematonta toivottomuutta
turhaan -

eikä sydämetön
sielunsa ymmärtänyt valoa,
jolla purjeeni

puhaltavat henkeni
kauas ulottumattomiin
takaisiin elämän

horisonttiin -
linnuksi
sarastuksen

Valon kukka

Murheen virrasta
nousee kukka –

Valonsa läikkyy
renkaina rantaan –

Väreet nuo arat
santaan tuo rannun –

nousevan ummun
iloksi kasvaa –

Herää jo kaislat,
kumartaa alas –

Untensa enne
aamusta alkaa,

koittaa jo sarastus
uuden koin.

Elämän jokikin
kääntää suunnan –

Linnun maitona
nousee latvaan,

lähteensä löytää
kukkakin taas.

Avain IV

Pilkistää lukosta portin
unelman kajoa tilkka,

pisara valoa yöhön,
huuhtoo palaset murheen -

ajassa unohtuu hiljaa,
liukenee elämän vuohon -

kutsuksi sanasi valon

Kallioni

Hämärtynyt katseeni
etsi usvaisen mieleni
sopukoista kasvojasi.

Ymmärrykseni peilissä
huureeseen piirtyneenä
vain muistosi ääriviivat

kivettyivät koristeeksi
kaukaisen ajan muistoksi,
järkäleeksi sydämeni painon.

Hakkasin nimesi kylmään
rosoiseen pintaan muistaakseni
elämän, jossa synnyin

Sidoin muistojeni paaden
selkääni vahvoin sitein,
sieluni sitkein nahkavitjoin,

etten enää kadottaisi
sanasi suloista sointia
umpeenkasvavilla poluillani,

yksinäisen vaellukseni
langanohuella kultaisella
tiellä tietämättömän rajoille.

Kivestä kasvoi kallio,
tähdenkajosta kuunsirppi,
auringosta aikojenalun

ymmärrys

Ja taakkani kantoi
minut takaisin perille
siipeni synnyinvalkeille

Taru kohtaamisesta

Alla holvikaarten
vanhan tammen

pyhän neitseen
syliin syvään

kimpun laskee
luottamuksen lempeän

yksisarven kalvas pää,
painaa silmät

uneen salpaa
ymmärryksen avaruuksiin.

Kaitsee kolmen
vartijansa varjot

ikimaasta saakka
kantaa valoks,

viisauden lohikäärmein
kahta syleilevää

pientä alla
lehväinluolaa elon

Pisara

Ruokoni taitoin
aamutuulessa kahisevassa –

sydämeni virrassa
ymmärryksen kastoin –

Sieppasi ajatuksen
pisaraksi kaikkeuden

syvyyttä tipahti

sanojen synnyksi
papyruksen valoksi

kuivui tietoisuudeksi,
kysymykseni kirkastukseksi –

Käärin rullalle
ja annoin

sinulle

Sielun temppeli

Tuulten ja myrskyjen
läpi kannat

lepattavan valoni
sammumatta -

puolustat ymmärrykseni
kehtoa loppuun asti -

kanna matkani vielä
hetki murenematta,

elämäni temppeli -

sillä sijani ei ole
vielä tässä

~♥~

~ ♥ ~
Elämän
matkan
v
a
r
r
e
l
l
a

pelkkiä piikkejä

ilman ystävää

Sielunystävä

Yksinäisiltä poluiltani
eksyin yössä
pilkahtavan lyhdyn
luokse.

Portaille kutsuksi
jätetylle kulkijan
huomata.

Ikipuisen harmaan
oven pienassa
kyltti:

”Tänään et ole yksin”

Kolkuttavan päästit
sisään – ravitsit
elämällä ryytyneen
polkuni –

Täytit tunteideni
äkkijyrkät syvänteet
toivolla –

Rosoisiksi rapautuneen
iloni paikkasit
murheista –

Ja annoit uneni takaisin:

Sen, joka kertoo
sydämeni avaimet
unohtuneen mattoni
alta löytävästä

Ystävästä – Sinusta

Ikuisen sieluni
matkan ymmärtävästä
oppaasta
ja toverista.

Ja kaikkeuden
loppuun nimekseni
tuli:

~ Tänään ~

Feenix

Unelmien ääriltä
hiljalleen leijaili,

yötaivaan hämärästä
himersi kajoa.

Laskeutui sanoina
korvieni keroille.

Supisi syömmeeni
kuiskauksen kutsun.

Pesistä tuulen
toivoni keräsin

pilkahduksen valoa
risukasan pohjalle,

rakensin rangaksi
lauluni siiville,

nostamaan palaneen
sieluni liitoon

takaisin latvoille
onnen virran

Pesästä

Lehahtaa lentoon
pesästään

parvi kasvavain poikasten -
vie matkansa kauas

♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ langoin kultaisin

maan ääriin, kaikkeuteen -
juurinaan ankkurit sydämen

pois luota
emon huolehtivan

Visupusu

Ajan illassa
yhteisen

rakkauden
iltaruskossa

kiintymyksen kainalossa

vaihtui hampaat
vanhain

iäisen polun
kihlana

suutelossa
visukinttuin

Kevään portti

Portist’ kevään
kajo jo nousee

Talven selkä kuni
taittuvi taas,

yön viitta päivää
jo karttaa

vimonen viima taa
saloin sujahtaa

nostaa unest’ talven näin
koitto päivän saran

aamuks silmun nousun
portin avaa taas

Kevätheinää

Pieni värssy
poksahti pankolta.

Sanoiksi sikisi
lattian rakoihin.

Yksi nousi,
kurkisti natana -

hiipi heinänä
kutkutti kainaloon.

Toinen röllinä
räpsähti naamalle.

Illisti inhasti,
katkesi kamaraan.

Kevättä lienee
rinnassa sanain.

Latvuksissa

Kasvettua sanasta
syntymäni hetken –

Mikä olen tänään
heränneenä elämään?

Sanojeni summa?
Huutavan ääni

korvessa?

Tuuleen hiipuva
kaiku - kutsuvan

kuiskaus?

Vieläkö lauluni
värähtelee valosi

kehrässä?

Vai liidänkö vasta
latvojesi

alla?

Kun sfäärien väreistä
siipeni

rakennan

Valo

Valo päiväksi
ensimmäisen sanan –

katosi tyhjyys
pimeyden viitan

Lumikeijuja

Sanasi herätti
lauluni kukkivaksi

värimyrskyksi
polkuni varsille –

Valkeat pientareet
täynnä kimaltelevia

l u m i k e i j u j a helmeilemässä

kuuta luokseen –
tähdille kirkkautta –

äitimaalle lämpimin
halaus auringossa,

unieni vahvoiksi
valon vartijoiksi

Kuu

Veli kuu
kuiskaa tuuleen
unisia lauseita –

rauhan uupuneille,
vuosien huumassa
unohtuneen unen

kuolleista herättää

Tuulesi tuomaa

Vihreät niityt
sinun tuulesi
tuoneet

Sanat pilvien
haperoista ripahtelee
kasteeksi mielen

mustan mullan,

nostaa nuppuina
kesän toivo
ylös elämäksi

Timantteja

Varjojen väliin
avaa aurinko

pieniä ikkunoita –

Huurteisia timantteja
luotsiksi mielen,

Poimin sen pienen
kirkkaimman katseen

Vetten päällä

Samaa maailmaa
kuljen aikojen alusta.

Ropisevaa polkua
seuraan taas

syvän veden äärelle.

Siemaan unteni usvaa,
lausumattomia ajatuksia

rantahiekkaan sanoiksi
kahlaan.

Kohoavina kuplina
tieni taivaanrantaan

tavaan…

Viljaa

Viljavaa kulottunutta
sanaa lainehtii

ristituulissa ymmärryksen
vainioilla

auringon kuuma kilo
huokaa loppukesän

sadonkorjuun päivää

Kiittää aavaa
sielunmerta –

matkaan väsynyttä
sydämen orasta

ottaa omansa
isolla halauksella

ja tekee suuren
lauseen

Lempeitä marjoja

Uneni avasit
puhalsit henkiin

versoja latvoi
ilon oraaksi

juurtui lämmöksi
sydämen juureen

marjoja pieniä
sydämenmuotoja

pulpahti varpuihin
suruisten poimia

väsyisten viroksi
lempeiden lumoksi

täyttyvi metsä
punasta lemmen

Kohtaamisia

Vuosieni varrella
helmeilevinä pisaroina
elämän nektaria –

Kultaiset helmet
ihmis’sielujen kohtaamisista
rikkaudeksi matkan –

Noruvat juurilleni
vahvistavaksi kimpaleeksi
sydämen voimaksi –

Kasvuksi sanojeni
kimpun ojentaa
takaisin ymmärryksesi

kristallivaasiin

Sydämeni kiharoita

Harmaita hiuksia
hopeisina kirjaimina

uupuneilla harteillasi

kertoo matkamme
tarinaa hiljaa.

Syttyvän lemmen
kietoutuvaa hiuspunosta.

Mustasukkaisuuden
Kitkerää takkua.

Palaavan ilon
anteeksiannon suortuvia.

Myötäelon kirkkaina
kiiltäviä kiharoita.

Harjaan hymyssä tuuleen
sydämeni kiharat.

Sielujen tanssi

Katsot minun kaunosielu
vuosien väreet silmilläsi

Yhteinen matka sieluissamme
vuosituhansien virrat

soluissamme kantaa
kauas tulevaan
aina yhä iäti.

Samasta sanasta
synnyimme – yhteen
valoon kasvoimme.

Sielun tuulet lennättää
aatoksemme yhteen
saattaa,

Tanssii ympäri
kaikkeuden tahdon
siivin suloisin

hamaan asti,
ikuisuuksien
kirkkaan kedon

Muisto polussani

Unohtunut ajatus
sieluni syvältä

vaatimalla vaati
tulla esille.

Tieni alusta oppaani
ensimmäinen rykäisi:

Muistatko vielä -
lupasi annoit,

jos voin katsoa
muististasi polussani

olevan maisen
matkan tehtävän?

Ymmärrykseni iloksi
virkosi – kasvuksi

luvatun maan,
vihannaksi viisaudeksi.

Avain III

Valoni aamussa
herättää kasvosi

Kehosi lämpööni
unesta herää

Tuoksuni metsästä
aukaisee aistisi

Kasteeni ruohosta
huulesi kerää

Aamusta laulusi
minusta nousee

Päiväni vihanta
kulkusi ruokkii

väsyneen matkasi
iltaasi juokse

tuon unesi avaimet
sydämes luokse

Rakkauden hiekkalinna

Sanat jyvinä totuuden erämään
nousee hiekkamyrskyksi korkeuksiin

murenee kylmyyden kalliot matkaan
Katkoo torat – hioo himot

Lasittaa ivan veli tulen myötä
vihankin vesittää sisar veden kanssa

Laskeutuu tuulesta iloksi lasten
rantahiekaksi tarinain piirtää

kasvuksi rakkauden hiekkalinnain

Vuorten tuulet

Kaukaisten vuorten
tuulissa huokaus

kirkkaus nousee
askelten rientää

rinteet sortuu
laaksot lavenee

syvätkin vedet
kuulaaksi lauhtuu

Elämän aamu
syliinsä sulkee

Avain II

Sinä annoit
minut minulle -
minä minut
sinulle.

Tiemme aukeaa
yhdeksi oveksi
sydämen kruunun
tiaraksi.

Avainten avaimeksi
Sinuun.

Lintu

Hyytyneenä
talven pörröinen
lintu etsi
jäätyneitä jyviä

Yössä noussut
uusi oras nosti
varhaisen kevään
pelastamaan

polon

Aamu

Unohda pimeys,
aamu on
täällä.

Kohta jo
nousee
sarastus

kaino.

Herää
nyt yöstäsi
lapseni

nuppu.

Säde tuo
kultainen
valaisee

tiesi.

Kaijalle

Palasi leikki
lasten isojen,

kun valosi
kultainen

herätti tunnot
unhon.

Toivoks nupuista
kärsimysten

nousi kasvu
liitoon - ylös

tähdistöön Otavan
voimaksi elon

Tähtiin

Alussa oli sana –
se ensimmäinen,
jolla kirjoitettiin
sinunkin laulusi.

Hiekkalaatikolla
heitit hiekkaa
toisten silmiin,
etteivät toiset

näkisi, kun
halusit leikkiä
toisten leluilla
omia leikkejäsi.

Kun kasvoit,
rallattelusi himersi
toisten lasten
kuorolaulun.

Nyt uuvahtanut
ymmärryksesi
ja säikky
sydämesi halaa

kuivia elämän
rankoja hyytävässä
sielun
kaamoksessa.

Mutta sana,
joka sinut synnytti
vanhempiesi huulilta
puhaltaa yön

pilvet hellästi
kirkkaaseen tähtiyöhön.
Ja se sana
on Rakkaus.

Lokki

Yksinäinen lokki
rannasta eksyneenä -
ulappa vain
seuranaan.

Horisontti määrää
kaipuun suunnan,
vaan sitähän
se koti aina on…

sydän matkalla
määränpäättä…
kunnes löytää
itsensä.

Pala onnea

Tänään en
jaksa olla
kokonaan
onnellinen -

laitan osan
piiloon
pahan päivän
varalle

ikävän alle

Ritari

Se yksi sana
minutkin synnytti –
se ensimmäinen,

jonka löysin minäkin
aseeksi pahuutta
vastaan.

Puolustamaan elämää,
sikiämään uskoa
pimeyden kujille.

Löytyi sana
haltijansa jäämä
kidasta luisen

kaatuneen
lohikäärmeen,

kuolleen toivottomuuden
vartijan.

Sanan murtuneen
sydämen taoin

teräksi taistoon
pimeyden voimien.

Kasvoikin kalpa
elämän synnyttäjäksi –
lasteni loihtijaksi.

Ritaroitiin minutkin
isyyden valalla
pienteni turvaksi.

Linnani rakensin
vakaaksi ” Uskoksi”

Ratsuni tottelee
nimeä ” Toivo”

Miekkani kantaa
nimeä ”Rakkaus”

Ja itse nyt
kannan nimeä:

”Ukkomies kaikilla
mausteilla”

Seireenit

Avaan maiseman
heristän kuuloni –

Haparoivia haikuja
hiipii haaviin –

kuiskii korviin
kauniita kutsuja,

lempeitä lauseita
pilvinä lumeen.

Nautinnon tuntoja
sinnikkäät anoo -

kutsuina seireenein
sisältäin riipii.

Valoa anon
uneni suojaksi,

ummistaa päiväni
hempeät harhat

Oikaisen kulkuni
karaisen katseeni

Pieniä viiveitä
sydämen tiellä.

Voipuneen lento

Kuivuneen sanan
löysin pohjalta

potevan värssyn.

Hyväilevin käsin
nostin ylös,

puhalsin henkiin,

kostutin suukon
sanalla sierettyneen.

Nosti siipensä
läpättävät lentoon

kuulaisiin korkeuksiin

tuikahtamaan kipinänä
tähdenlennon valoksi,

uupuneen tien iloksi.

Toivomuskaivo

Tänään en keksi
mitä haluaisin –

tohtisinko tahtoa
tuulia raikkaita?

Olisiko haluni
toivossa rauhan?

Elämän lumeet
pois näköni tieltä?

Sinisiä unia yön
valveeni varalle?

Toiveeni kuultiin –
tahtoni havaittiin.

Lähteeksi virkosi
toivoni valo.

Kaivoksi ammentaa
maailman teille.

Tähtien laulu

Kirkkautesi on
hengittänyt elämäni
läpi aina

vaikken sitä
aina nähnytkään
maailmaa katsovilla

suruni täyttämillä
mustilla silmilläni.

Tänään heräsin,
kun kuulas vuo

tähtien laulua

kosketti sieluni
kylmennyttä kieltä
ja tulppana irtosi

sydämeni karsta.

Eilisen sana

Hukkasin sen -

eilisen sanan,

millä kerroin
toivon terälehtien
nyppimisestä,
katoavien unelmien
hiipumisesta.

Eiliseen jäi

kosketuksen kaipuu
huuliesi värähdyksen
odotus yön pimeydessä,
talven purevan
hyytävä viima.

Eilisen sana

versoi henkesi
kautta hehkuvasta
voimasta valoksi -
toivon huomeneksi
tähän päivään.

Eilisen sana

murheesta musta
katosi – enkä
sitä kaipaa
tämän päivän
poluille kynnykseksi.

Eiliselle sanalle

elämä uuden
lehden käänsi -
valosi kosketus
raivasi hämärän
katseeni tieltä

löytääkseni huomisen.

Runorääkki

tänään heräsin
vanhempana, kuin
eilen

silmieni alla
tuhat karaattia
kultaisia sanoja

tunteiden ja ajatusten
humisevilta lakeuksilta

Ymmärrykseni lainassa
väsymyksen valtiaalta

sanojeni himmeäksi
tuikuksi

Työkaluksi kasvu

Kokemattomuuden
lyömätön naula
kummittelee
elämäni kirstussa –

Lyöden takaisin
näpeille, kun
tietoisuuden
tarve nousta

teoiksi

hiostaa…

Elämänlangat

Pienet siipesi
katkesivat
synnyinporttiesi
elämänlankoihin,

etkä päässyt
pyörähtämään
ensimmäistäkään
silmukkaa oman

kultanauhasi
kantamana.

Nyt liidät
vahvempana
henkeä,
kauempana
avaruutta
ja vanhempana,
ikuisuutta

mutta lupasit
tulla takaisin.

Ilman rakkautta

Rakkaus ilman
hellyyttä on kuin
haihtuva puro

Rakkaus ilman
kunnioitusta on kuin
kuivuva joki

Rakkaus ilman
toivoa on kuin
jäätyvä järvi

Rakkaus ilman
uskoa on kuin
aavikoituva savanni

Rakkaus ilman
Jumalaa on kuin
kuoleman maa

Yksinäisen sielun
katoava polku
horisontissa

Kuuntele

Paljonko runo painaa?

Paljonko runo
painaa?

Tuhat suudelmaa
tulessa

Kaipaus kuihtuvien
unelmien

Liian monta
tuulesta

temmattua värssyä
varuillaan

Pakahtuneiden tuntojen
ikuista vilua

Hileinä sanoiksi
kipinöiviä tunteen
poikasia

Puikoiksi järjen
tahdista sulavia
säveliä

Huutavaa armoa
sielun
lämmöksi

Niin paljon
runo painaa

Järjetön kysymys,
tunteille hinta?

Kevätsiivous

Hämärtynyt ymmärrykseni
himmenneessä maassa

lakaisi sisälläni
polkua puhtaaksi

varovaisin varvuin,
ropisi tyhjien

sanojen nokareet,
turhien ajatusten
kikkareiset köntit,

villitsevien värssyjen
hekumaiset huokaukset.

Kirkastui kulku
toivon kulkea

sielun syvimmästä
savimajasta

luokse rakkauden
kevätlinnan

Jäljillä

Sanani hyytyneet
rapisivat huuliltani

kadonneitten askeltesi
perään,

tapaillen kaikuja,

etsien särkyneen

sydämen palasia.

Kenkäni kuluneet
odotti vain

perille pääsyään
hiljaisuudessa

raahustaen.

Ruori

Astu mun purteeni,
jos kiire sua vaivaa,

työn titaanit riepoo
arjessa harmaassa
hautaasi kaivaa,

juoksuttaa koipesi verille,
ei perille ikinä päästä.

Astu venhooni leppeään,
hidasta tahtisi,
on matkasi valmis
ja myös avoin on

meri,

tyyntynyt tieksi
Mukaan kun haluat,
niin kasvu on
päässään

ruorista irti siis,

hengelle valtansa anna
puhaltaa alukses

liitoon…

Verso

Tänä vuonna
kevät alkoi
aikaisin.

Ei pimeys
edes koskettanut,
kun varhaisin

verso alkoi jo
itää sydämessäni

Sinun valostasi.

Avain I

Sanani Sinun,
Sinusta

Sinulle

Huokaa, Kertoo

Laulaa
Kirkkaista Kasvoistasi.

Rakkautesi Voimasta,
ymmärrykseni ylle

laskeutuvasta Rauhasta,
avautuneena Porttina,

Avaimena Sydämeeni.

Avaimia porteilla

Unia avaimina
putoili portilla

sanojen hehkuna
hohtavia polkuja

sydämen labyrintissa
pieninä jyvinä

valita totuuden
salaavista ovista

Oikea

aukeamaan parempaan
maailmaan

Tekemään vanha
ehoksi

vuotamaan henki
kehoksi

Liian kauas

Kun tähtäsin
haluni ymmärryksellä,

sain maalikseni
vain kangastuksen
unelmasta..

Liian etäisestä
ovesta avautua.

Missä olet

Millä pidät sanasi
ilmassa – tekosi
päämäärähakuisessa
nousulennossa?

Rakastatko elämää
niin paljon, että
annat sille itsesi ja
naulitset sielusi

kasvamisen kiertotiehen…

Taas sinulta kysytään
tietä ja vähän apua.
Hämmennytkö ja
eksytkö itse?

Laulatko oman
tahtosi lauluja,
vai puhallatko
elämää kytemään?

Kartta

Polkuni risteili
sivulauseena
unohtuneessa
tarinassa

Olin hukannut
jo kadottamani
muistilapun,
sydämentiekartan

Henkeni huhmare
halvaantuneena
jauhoi vain tyhjää,
pyöreitä kiviä

Kärventyneeseen
sydämeeni
virtasi sanasi
sulana jäänä

Tule

Kanna tähtesi hiljaa
Luota etsintäsi luotsiin,

sanaan,

vastaan tulevaan valon
henkäykseen

synkän yön pimeydessä.

Kun vain pyydät,

saat ystävän ja oppaan
pitkälle matkallesi.

Kun vain pyydät,

syvältä
sydämestäsi kuiskaus:

Tule.

Perfect Day

Mikä päivä

jättää lasti,
nostaa purjeet

siipien vanaan,
kantamaan henki

seuraavan
sataman

opastavaan
tuleen.

Lahja

Pimeimmän ajan
valoisin päivä

Lapsen lahja
sielujen poluksi

tie takaisin
kirkkauden kotiin

Joulun tähti

Nouseva tähti

avoimen
tien päästä
talven sydämessä
vilkuttaa minulle

tule kotiin
tule kotiin

Sydämeni muistavat
jalkojani nopeamman
tien, enkä eksy
enää

Sinun sanasi

Jo hiipuvassa
hämärässä
erottuu usvan
keskellä hiljainen

hahmo.

Raukea tyven
kuohahtaa
yön kasvoista
aukeavaksi

ääneksi;

”Yksi kipinä on
meidät synnyttänyt,
saman valon
alussa kohtasimme.
Yhdessä sanomme
viimein - hyvästi!”

Sinun sanasi
aina läsnä
viimeiseen
ymmärrykseeni

asti.

Sana paimenena

Pälkähti pinnalle
runovirran,

sana autereinen
ajelehti,

huomaan ymmärryksen
meren,

laineeksi laulujen
sinfoniaan.

Tuulessa rohkaisu
kuiskauksena

sanalle siivet
levittää,

pyyhkiä varjot
horisonttiin.

Säteenä kannelta
taivaan,

kasvoi lauseiden
nyöreiksi,

sanojen verkoiksi
liittyä.

Nostamaan unohduksen
merestä

sielujen sätkivää
saalista,

kohottamaan kuivaksi
maallisen mudan

Kirkkaaksi ehoksi
tahto saattaa,

viedä perille
sielujen ydin.

Tehtävä täytetty
sananpaimenen.

Lohdun puutarha

Lempeän puutarhasi
tuhansien puittesi
kukkivien versojen

kasvavat hedelmät
pursuilivat elämän
huumaavaa viiniä

Ymmärryksen
meresi aukeni
ahjoistaan

ylleni
pisaroiviksi
pärskeiksi

ahavoituneen
sydämeni
aroille arville…

Tähdenlento

Putosi tähti,
toive lähti –

pieninä kipinöinä
maan ääriin –

ettei yksin
kukaan sydän

hengessä ois –
tieltä pois

Umpiluuhun

Sanasi poraa
pientä reikää
ymmärrykseni
umpiluuhun –

korvani katalat
kieltää kaiken -
silmäni sokeana
sensuroi… vaan

halkeaa järki,
mielen valaisee –
tahto toisen
tieksi taivaan…

Viima

Viimana kylmäsi
jäähyväisesi laulu –
Tie repesi kahtia –

Uudet polut
alkoivat versoa
eron kituliasta kasvua -

Sanasi tippui
kasvoilleni
jäätävänä vetenä

Se mitä en enää
koskaan kuullut –
Et ikinä voinut sanoa…

Jäin kuuntelemaan vain
muistosi viimeistä
hiipuvaa kaikua...

Syöksyvien tuulten
myrskynsilmät
yltyivät ja nielivät

tahtoni yltyvään sumuun…

Arki

Odottaessani
saapumistasi,
elämä kului,
ajan terälehtiä
nyppiessä –

Olet olemassa –
Et ole –
Olet olemassa –
Et ole –

Vaan olitkin
ymmärrykseni
Onn/Off –nappula –
Räpsyttelit, että
huomaisin, kuinka
arjessakin on valoa.

Kuluneita polkuja

Tänne olin
matkalla aina
vaikka en
sitä tiennytkään…

Ulvoi vain tyhjyys
juoksevien jalkojeni
takaa sydänmurskassa –

kahisevien rahavirtojen
saavuttamisen
kuihtunut ääni
näivetti sydämeni –

Tyhjiössä polkevat
henkeni palkeet
sen kertoivat
läkähtyneenä:

Täytti tajuntani valolla.

Tänne olin
matkalla aina
vaikka en
sitä muistanutkaan

Jo turhasta kotelostaan
lentämään elämään
tuulessa päästin
sieluni jyvän…

Yö

Usva jo nousee -
pimeys hiipii hiljaa.
Kiedo viittasi
pientesi suojaksi –
Ole vahva, niin
karttaa pahuus,
ei löydä sijaa.
Vain tahto jo
riittää laistamaan
yön kauhut
ja aamu tuo
sanassaan valon…

Laulun kehä

Katkenneiden kielteni
soinnin kaiku
kimpoilee tyhjillä
seinillä –

Hakee sydäntäsi
kuulemaan –
Särähtää
syvässä kanjonissa –

Sanani vain kiertää
lauluni kehää
kaipuuni ympärillä
etsien sointujasi…

Yön sana

Sana yössä
kokeilee uneni
kestoa –
vaanii hiljaa –
kiertelee kauan -
liihottaa varrelle
runosuonen.
Pulpahtaa
herätessäni
hengeksi –
Ajatuksen
ikuistajaksi…
Väreeksi
tuntokarvani
kärkeen…

Sanasi

Sanasi vei
minut pitkille
poluille – syrjäisiltä
takamailta utuisiin
avaruuksiin.

Sanasi takana
seisoi kallio –
levittäytyi horisonttiin
lainehtivana arona
ymmärryksesi.

Polullani laveana
askelteni alla
kuivaa heinää –
odotti vain hetkeä
syttyä palamaan.

Nostamaan sydämeni
tulimyrskyksi korkeuksiin…

Tumpille

Tänään vanha
ystäväni päätti
lähteä.
Oli kuihtunut jo
niin pieneksi,
että mahtui ryömimään
syliini nukkumaan
viimeisen unensa.
Huokaisi hyvästiksi
ja jätti muistoksi
kimpun pehmeitä
karvoja…

Aika peto ja
sievä mirri –
samassa
paketissa,
pyörähti
silmäkulmastani.
Lipaisi kissakaverinsa
hyvästiksi korvasta...


(Kissan 10:s elämä koittaa...)

Arki

Odottaessani
saapumistasi,
elämä kului,
ajan terälehtiä
nyppiessä –

Olet olemassa –
Et ole –
Olet olemassa –
Et ole –

Vaan olitkin
ymmärrykseni
Onn/Off–nappula –
Räpsyttelit näyttääksesi,
että arjessakin on valoa.

Tahdon vankila

Tahtosi tappina
maailman navan –
ympäri kiertyy
itsensä vangitsee,
henkesi hillitsee -
lentävän lahtaa.

Hellitä hiukan –
Lupasi anna
itselles lepoon –
kivesi pudota –
sielusi liitoon,
ylös jo päästä…

Sakkaus

Taas kaaduin –
liitoni sakkasi,
suhisi tuulena
syöksyni vaste.
kohosi pimeys –
vaan ahdistus
hälveni! Olikin
pimeys valoni
selkä.
kääntyi ja
kohtasin
kaikkeuden
sylin.

Sydämen talvi

Marras käärii
sydämen uneen –
kutoo harsoja
murheen peitoksi –
lämmöksi ilon hyytyneen..

Haipuu harha
katkeran mielen –
ajan helma
pyyhkii pois –
toivo valosta herää…

Tule

Astu mun purteeni,
jos kiire sua vaivaa,
työn titaanit riepoo
arjessa harmaassa hautaasi
kaivaa – juoksuttaa
koipesi verille – ei
perille ikinä päästä.

Astu venhooni leppeään,
hidasta tahtisi – on
matkasi valmis – ja
myös avoin on meri,
tyyntynyt tieksi -

Mukaan kun haluat,
jo kasvu on päässään
ruorista irti – siis,
hengelle valtansa anna
puhaltaa alukses liitoon…

Katkeruus

Mieleni myrkyttyi
maailman kataluudesta –
alkoi sylkeä
tulta ja tappuraa.
Kovettui kuoreni
hehkuvasta laavasta
kylmäksi kiveksi.

Raskaiden mustien
verhojen välissä
läikähti valosi –
Epäröin – vaan
lupani annoin
itseni avata
ruosteiset lukkoni.

Nousi rakkaus
unohduksen tyrmästä,
kylmiin holveihin
palasi lämpö –
orpo sieluni
ryömi ulos…

Kasvu

Kokemattomuuden
lyömätön naula
kummittelee
elämäni kirstussa –
Lyöden takaisin
näpeille, kun
tietoisuuden
tarve nousta
teoiksi hiostaa…

Kohtaaminen

Sanaton usva
laskeutuu
hiljaisuuden
laaksoon –

unohduksen
varjosta
kuuluu
kuiskaus:

Muistatko minut?

Maailman aamu
oli ensihetkemme.
Kaikkeuden lopussa
valomme yhtyy.

Avaruuden tomussa
harhailleet polkumme
kasvavat yhteen
uudeksi kajastukseksi.

Nousemme ja
jatkamme taas
matkaa löytääksemme
uusia salaisuuksia ja

aarteita syvältä
kaikkeuteen katoavista
tunteiden horisonteista…
Eikä tie pääty koskaan…

Pienet jalat matkalla

Pienet jalat etsivät
suuria polkuja.
Kasvaako askel vai
kutistuuko tie?
Katse näkee vain
riittävästi matkaa,
ettei tarvitse turhaan
pelätä loputtoman
polun koettelemuksia.
Ja yhtäkkiä huomaakin
jo olevansa kotiovella…
Perillä valossa kaikki
onkin niin pientä ja
yksinkertaista – mutta
loputtoman suurta
ja ääretöntä…

Viitta

Kerro minulle pieni tarina,
niin laitan sinulle kaksi…
Kirjoita minulle pieni sana –
tavaan sinulle tien perille…