Mieleni myrkyttyi
maailman kataluudesta –
alkoi sylkeä
tulta ja tappuraa.
Kovettui kuoreni
hehkuvasta laavasta
kylmäksi kiveksi.
Raskaiden mustien
verhojen välissä
läikähti valosi –
Epäröin – vaan
lupani annoin
itseni avata
ruosteiset lukkoni.
Nousi rakkaus
unohduksen tyrmästä,
kylmiin holveihin
palasi lämpö –
orpo sieluni
ryömi ulos…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti