"Hyytyneitä sanoja"

Kynnet kylmenneet karvanaamain 

vastatuulten tuivertamat - 

Jälkenään vain kytö savuava, 

hiilloksen hiipuva viesti - 

Kylmät tähdet kilkuttaa naskaleina 

palelevan hyytyneille huulille 

                hyytyneitä sanoja - lämpöä kaipaavia… 

"Hyytyneitä sanoja"

Kynnet kylmenneet karvanaamain 

vastatuulten tuivertamat - 

Jälkenään vain kytö savuava, 

hiilloksen hiipuva viesti - 

Kylmät tähdet kilkuttaa naskaleina 

palelevan hyytyneille huulille 

                hyytyneitä sanoja - lämpöä kaipaavia… 

"Pimenee"

Yön voitti valo taaskin näin,
mut vaihtuu valta vinhaan -

Pian kintereillein ulvomaan,
jo syksyn hengen saan -


Vaik päiväin kohtaa pimennys
ei kaikkeus hylkää siin -

Pien hetki maisen kulkemus,
on matka silti niin -


Tuol’ polku eessä katoaa,
ei tiedä murheist’ huomen -

ja takaa rapa peittää maan,
vie menneet maiset tuoneen -

Tulee talvi - tulee yö -
sikiää pimeys - kaiken syö -

Vain toivon pieni valonhäive -
liekki sisin vielä lyö…


-IF

"Tuntemuksen äärellä"

Varsi korren hipaisee,

nyt tyyntä lammenpintaa -

väreen renkaat kaikkeuteen

niin viestin kauas laulaa -

Yön usva peiton henkäilee,

saa levon auvoon syömmen -

Tuo lepattelee hetkisen,

kuin väreen rytmis’ lyöden -

Syvyydes' yön äärellä

jo tuntemus tuo herää -

Kuin hipaisisi siivellä

nyt jokin - sanat kerää -

Niist muotou' ahjo huomenen,

saa rungon valon siemen -

Saa kasvaa hahmoks kaikkeuteen,

luo tietoisuuden oman

-IF

"Viimeinen viini"

Mursit leivän -

Viini astiassa
odottaa hetkeään
tulla kaadetuksi -

Kypsät viikunat lehdossa
kalisee vielä hetken läsnäoloaan -

Pimeä saapuu sulkien
syliinsä lupauksena.

"Sanoina taivaanrannassa"

Yön musta pitsi laskeutui horisontin rajalle
kirjoittamaan muistiin päivän haalenneet sanat pilvivalliksi -

Tuuli vei ne pois ja jätti vain harsoa vaalealle taivaalle,
kuin joku olisi väsyneellä kädellä pyyhkinyt taulun puhtaaksi -

Pienessä kuopassa rantahiekassa läikähteli tähden asumus,
väreet kimpoilivat laidalta laidalle -

jonkun muun kaarnavene ajelehti kaikkeuden poikki...

”Pimeä tie”

Vie matka korpeen,

tie hiipuu pois -

ei yökään lohtuu

tuoda vois -

On polku harmaa, elämää

ei sanakaan voi siivittää -

Vain kanto - kivi suunnan luo,

ne askelille voimaa tuo -

Kuin raskas onkin eloin niin,

saa toivon syömmeen pilkkeen siin -

Se muisto kuin oot valo ain,

vaik katosit sä sielustain -

Nyt laulat taivaan lauluu vaan,

sielt sydämeinkin valon saa.

"Ystävä"

Vaik ystävä jo tuulis ois,

tuon sielu syömmes aina soi -

kun valo ehtoon hiipuu niin,

jo kuiskaa korvaan sanan siin -

Ei ystävät voi kaikota,

ei anna toisen pudota -

vaan nostaa salaa siivilkin,

jos elo mustaa onkin niin -

Vain aatos tuos',

jo kiitää luo -

niin ojentaakin tuikkeen jo

saa rauha, rakkaus eloin vuo -

vie virtaan mukanaan...

”Kolattu lumienkeli”

Sinisellä hangella juoksee

pieniä jalanjälkiä

Pyörähdys lumikiepissä

Talven kirkkaus häikäisee

tuhansina kipunoina

taivaalta satavissa tähdissä

Kolea nasakka paukahdus

huurteisesta metsästä

Tykkylumen varjoissa

pois nukkuneen olennon

viimeinen värjötys

Kolattu lumienkeli

vilkutti hyvästiksi

notkelmaan

tästä alkaa kevät

”Levon juurella”

Kun matka pitkä väsyyn käy -

tuol puun jo varjo antaa näyn -

Saat valon mieleen siimeest tuon -

Se voimaa sisimpäänkin luo -

Niin otat juuren pielukseks,

tuost kukkakedon peitokses -

Koht unisulka laskeu luo -

se piirtää pitsii, levon tuo -

Vain laulaa taivaan leivo niin -

Oot Äitimaankin rakas siin.

”Inehmo 2.0”

Summatonna siintää tulevain aihiot,

korjaa satos - vala kantas -

koht polkuis tuo aukeaa sisimpäis vainioil',

hedelmää tuottaa kuin rannal on santaa...

"Toivon säde"

Tuol aamun usvas hiipii vaan,

kuin lupaus ilost - koskettaa -

se untein takaa muistoist nous

ja mukaan vei tuon' - merel' sous' -

Siel herättää myös aamunkoin,

niin valo ruskost lentoon nous -

Saa elon voimaan nousevaan,

tuo säde toivon - lupaus vaan.

Yön viesti

tuuli kertoo, kaihertaa

yön sines kutsuu vaikertaa -

Pien sana - sinä - erottuu

se oksaan puun nyt takertuu -

Niin vaelsi tuo kaukaa vain,

sen sieluuni nyt viestiks sain -

jään vuottamaan vain alle siin,

kun laskeutuu se syliin niin -

On sanan kasvot kuin nyt sun,

ne valon tuokin yöhöin mun.

"Pimeässä"

Kuinka monta tietä taivalsinkaan

sanojesi perässä?

Ripoteltuja ja revittyjä unelmia

pimeillä kujilla.

Pimeässä näkee vain sydämen valolla

löytää se pieni avain –

millä avataan sisin taivas.

Runojen puolesta

Jos sanain pulloposti ois

ja kantaa sisällön se vois –

nyt yli aavan erämaan,

niin huomiseen sen valon vaan –

mi hengen minään puhaltaa,

siin hetkes, missä versoaa –

tuo puu, mink runko osa on

sit laivaa sieluin muuttohon –

jos’ tahto hyvän kiteytyy,

niil’ hengil mitkä hyväksyy –

sen sanan mikä polkuin luo,

tää syntyi niin – runon puolest jo.

Yö oli minua varten

Yö oli minua varten.

Suljettujen sanojen

kuihtunut kaiku

lämpimänä muistona

vain varsillani.

Nukahtavan valon

viimeinen silmänisku.

Sampo

Muinoin maltaast lehmänhikeen

sekoittikin Ukko ikeen -

värjäs mullast mannun mustan,

pergamenttin mukaan rustas -

Takoi taata sanan vakaan,

joutsensulan kärjen takaa -

ristikunnan runoelmaa,

maiseen taivon kutoelmaa -

Siinä Sampo sikisikin,

sanaseppo myhäilikin -

Tuo kun kasvaa versostansa,

aikain aamun sanoistansa -

hedelmänsä heläyttääpi

viimein valon maiseen saapi -

Se on päivä vanhan kansan,

suvisalko loistossansa -

Kun se päivä viimein koittaa,

laulu taivon pahan voittaa.

Paperitollo

Yön verkko laskeu hiljaa tuo,

se tyhjyyden nyt valoon luo -

tuol ehtoon tuuli pyörittää,

pient tolloo paperista vaan -

Siit lukea saa lausehen,

mi kuiskaa toisel sanalleen -

"Hei Sinä, joka luet tään,

oot valos, kun näät lukeekkaan -

Vei pimeys versoin mukanaan,

nyt jäikin sanat nää must vaan -

siis pyydän -laita viesti pien,

nyt seinään tuohon harmaaseen -

Kun lausehein mun omain sen,

vain näkee - saankin elon viel -

mut jos oot sanain omain mun,

voit rypistyä mukaan, kun

oot lukenut tään tekstinkin

ja anna tuulten viedä niin."

Koht tuiver viekin lappusen

on sana löytänt sanasen -

ne pyörii elon tiellä vain,

mut aina niin vain eteenpäin.

Kuopattu murhe

Nyt tietäin ei kirjoita ihmisen sana

ei toivoni hedelmä herana sada -

On surua taivaalla - se sytenä vuotaa,

kun kuljen mä tielläin, se pimeää luotaa -

Kun seuraan vain himmeää valoa kaukaa

täs hetkessä elämän filmi koht laulaa -

Yö pimenee, sysikin yrittää musta

nyt napata palasen - tehdä vaan tuskaa -

Ei kiinni saa - pakenen sisimpäin saloon,

siel synkeät aatokset eksytän valoon -

Saa kohdata kalsa tuo kesäisen päivän

ja kannella taivaan, se sakkaakin aivan -

Jos kerkeekin nähdä se totuuden hetken,

niin suvea päin nyt vien senkin näin retkel -

Voi murhe - oot synkeä - sisimpäs harmaa,

ja laulusi kutsukin pimeän harhaa -

et kestä nyt tätä - vaan ota tai jätä,

kun kampean syömmestä, valolla mätän -

sut kuoppaasi kitumaan murheiden alhoon,

nyt heitänkin päälle sun ilon ja valon -

Jo lauluni helpottaa synkkyyden soista

ja sävelkin kevään koht vapaana loistaa.

Valon saleissa

On uneni mun kuivunut,

kuin santaa silmäin onkin nyt -

ne tuulten takaa näki sen,

mis harhailee vain ihminen -

On eksynyt tuo poloinen,

kun sielunsa niin paloinen -

vain kuroo kiinni harhoihin,

ei tiedä pieni valost niin.

Mut kerran kun niin löytää tuo,

tään pisarani puonneen luo –

vaik valon kaipuust kertoikin,

tään hero pieni muinoin niin –

jo löytää toinen murhein vuost,

siit pilkahduksen toivost tuost –

Sen sanaks siinä herättää,

saa siivet ammon värssy tää –

ja kiteist tään tuol kasvaa viel,

kuin polku –sisään sieluun vie –

Siel syväl kaikuu laulu jo,

et yksin oo sä – tuu luo sä jo –

kaik yhdest jyväst versoikin,

kun alus oli tiemme niin –

siis heitä harhat – murhekkin,

pois! Astu valon saleihin –

näin oomme yhdes aina näin,

kun katsomme vain sisään päin.

Elonkehrä

Viel viriääkin

sielu siin

mis uusi tuli

kohou niin

kun noki putoo

linnun päält

ei laahaa enää

tuot perässään.

Nyt katso - nostaa

siivet nuo

siin elon hahmoon

taivo luo,

vaik oli äsken

kuollut pois -

jo laulu hällä

elon soi.

Ei murra palo

murhein maan

tuot liitäjää

niin mikään vaan

Sen kuolematon

sana on

ain palaa takas

valoon tuo,

kuin kehrän

ylös merkiks saa,

niin elämä se

jatkuu vaan.

Säde

Yön pimees valo kajastaa,

se akkunasta kuroo taas -

nyt ulos huoneest siroaa,

kuin ystävää se etsis vaan -

Pien tähti yössä huomas sen,

sil vilkuttaakin takaisin -

kun kiila kohtaa toisen tuol,

ei enää ookkaan öisel puol -

Noil sama polku ees ja taas,

on kulkea tuos unten maas -

Sen lumous luo nyt lohdun noil,

ei murtaa taikaa mikään voi.

Oranssia maata

Tyvenessä hetkessä kahahti

pudonneita unelmia –

Tuulen kuiskaus kylmenevässä

yössä herätti hetkeksi

unohtuneiden

toivematkojen kärsimykset

uinuvista piiloistaan

hetken pilkahdukseksi.

Nyt nekin olivat vain

oranssia maata –

menneisyyden haamuja.

Lämmin valtasi sielun

ja sytytin niiden muistoksi

pienen valon.

Ja jatkoin matkaa.

Runosonni

Yrmy sonni sanain pellon

örähtää – on ääni sellon –

Silmät sirril horisonttiin,

katseel maalaa maiset sontiin -

pyörähtelee värssyin lail,

möyrii maata, kaipaa vain –

seuraa sielun mylvähdellä,

kiehnätä ja lauleskella –

Mut on herkkä sisin härän,

hännäl pyyhkii silmän märän –

Laulaa vielä ehtoon usvaa,

sanoistaan vaan kaikuu tuskaa –

Rengas tuota taltuttaa,

arjen harmaa maisen vaan –

Mutta vielä kerran karkaa,

pimeen turvin sorkka kapsaa –

villiin metsään häipyy siin,

laskeutuu koht yökin niin –

Siellä urho yksinäinen,

tähtein alta kohtaa naisen –

turpa turpaa hipoo tuo,

kohtaaminen ilon luo –

Metsän impi villi naaras,

hirvasneito sorja raaja –

Ynähtääpi pienen sanan,

härkäherra vastaa samal –

Ei oo yksin enää nuo,

sielut laulaa aamun luo.

Peili

Sana oli kaiken peili -

heijastui siitä koko maailma.

Synnytti polkua tulevaa,

menneen matkan keräsi.

Se pieni sana, minkä verso

on elämän puu.

Ja on oleva alussa aina.

Tulevia

Sanoja nousi aamuruskon maasta

unien virrassa

Maahan laskeutui ja

alkoi versoa.

Tartuin kiinni pienen

latvaan

ja nousin arjen yläpuolelle

korkeuksiin.

Tulevaisuus näkyi

suunnattomana,

lainehtivana vaihtoehtojen

puroina.

Kaarnalaivana toivoni

pomppi

monessa haarassa...

Tuulen kutsu

Tuol kaipaus tuulest puhaltaa,

se liekin henkiin herättää –

vaik hiipui hetkeks – katoskin,

nyt huomeneen jo kuroo kiin –

On totuus aina aamus ain,

siel missä versoo valoo vain –

Tuo tuike toivon kytenyt,

mink kerään kaiken talteen nyt –

on matkallain mun eväin siel,

mis pisinkin on kulkuin viel –

kun muistan ain et laulullain,

voin kutsuu tuulet mukaan ain –

Ne sanat keriy hahloon mun,

mis sieluin muuttuu sieluks sun.

Kaksi tähteä

Kaksi tähteä
horisontin kohtaa

Lupaus aamusta
rikkoo pinnan -

väreilevää itkua
heijastaa taivas

ja yö on helpompi kestää.

Kartta

Käteni seurasi
vanhaa karttaa;

Aikojen takaa
polveilevia polkuja.

merkittyinä sydämen
jättämiksi askeliksi,

ettei katoaisi.

Ystävyys lauloi
mutkaisillakin

teillä kutsuhuutoja
risteileville poluille.


Käärin rullalle ja sinetöin
lämmöllä uudestaan
avattavaksi

jos vielä eksyisin
kylminä öinä.

Toivon raunioilla

Yön pimeäs kun kuljen nyt,
ei liekki matkal sammunut –

sen hehku vielä lämpöö tuo,
vaik himmee on – se valoo luo –


Tuol raunioiden luona nään,
mun katsein kohtaa portin – käyn –

siit sisään päätäin kumartain.
Jo siunaa piikit ruusun vain –

mun päätäin hipoo, kuiskaa näin:


”Sun sanas on nyt arvokkaat,
ne anna tulla sielust vaan -

kun tulet maljan luokse tuon,
mink lähde solisee kuin vuo –

Siit nosta helmi huulilleis
ja juo tuo malja samantein.

Siin voima olkoon lauluusi,
kun jatkat elon matkaasi.”


Näin kuiskas kukka punainen,
niin löysin tieltäin lähtehein.

Siin kastoin äänihuulet näin,
jo alkoi laulaa sisimpäin.


Sielt kumpus kulo sanoista,
nous valo syvält sisältä –

Se rovioksi kohoaa,
koht mukanaan mun siivet saa –

En raunioita enää nää,
kun kiidän sielun tietä tään –

ja kajoks horisontin taa,
näin lauluin kiesein kiidän vaan.

Kaikkea sitä sisältään löytää

Kaikkea sitä sisältään löytää.

Pieniä sanaknoppeja,
runojen virrassa pomppivia

valoisia värssyjä –
änkyröitä.

Elämän valtameressä pitkään
uineita väsyneitä sanoja -

Lohduttomuuden lentohiekasta
nousseita onnenkantamoisia -
nostavia.

Uuden toivon heränneitä
siemeniä – pieniä sanoja,

mutta jo juuret syvästä
sielun mullasta –
voimansa keränneenä

antamassa pienen valon
mutkaiselle polulle.

kaikkea sitä sisältään löytää.

Katsoisitko minuun

Katsoisitko vielä minuun,
jos en enää saisi sanoja
suustani?

Kieleni ei laulaisi kauniita
sanoja iltanuotiolla.


Katsoisitko minuun,

jos ojentuva käteni ei jaksaisi
enää nousta koskettamaan
hellästi

kättäsi – eikä jalkani
tanssisi elämäsi tahdissa.


Katsoisitko muualle
ja kävelisit pois?


Vai riittääkö rakkauden
voima perille asti?

Mene aaltojen luo perhospoikani, unen lapsi

Vielä viimeinen säde kantoi
matkalaisen toivoa -

Tuolla heiveröinen askel
kohtaa pimenevän polun

ja nousee lepattavaksi
varjoksi yötaivaalle.

Mene matkalainen,
ääntä seuraa!

Tuolla varjojen takana
lohdun vaskooli

keinuttaa kehtoa
hiljaa.

Siellä uni saa
elämän hahmon

ja perhospoika, unenlapsi
koteloituu lempeään sanaan.

Ensisäteen kerääjä

Minun murheellani oli
yksinäinen polku –

Se ei kerännyt kukkia
matkan varrelta,
eikä takertunut
kauniisiin maisemiin.

Se matkasi vaiteliaana
ja tiesi päämääränsä –
ainoana seuralaisenaan
pieni sisu.

Surujen vuorilla pesää
rakentamassa
odottava toivo.

Nyt siellä yön sydämessä
keinuu latvojen varjoissa

aamua odottava
ensisäteen kerääjä.

Kasvaako kyyneleet sydämestä?

Niissä pienissä
aamun hetkissä
lauloi suru -

Onneksi uniani vartioi
valon soturi,
ettei epätoivo pääsisi

kynsimään sieluani.

Kuitenkin aina
sarastus välkehti
kastehelmillä
unisella pieluksella.

Kasvaako kyyneleet sydämestä,
vai onko ne taivaan siemeniä?

Ruosteisista ahjoista

Mun murhein on taottu
ruosteisis ahjois -

Sen vinkuvis palkeis on
sanaini siinnyt –

Ja nokisist seinist mä
sieluni sain –

mut valoa kaipasin
matkallain ain.


En syytäkään muista,
vaik vanhoista luistain –
ei kaipauksein virta,
oo kaikonneet näyt –

Mut paarustan polkuin,
se ainoo nyt on mun –
mi vie vain tuo elossa,
virtana käy -


Niin ajassa hiipui
ja katoskin riimut –
mitk merkitsi joskus
nuo sydäntä kai –

Mut sieluni muistoas
kuitenkin janoo -
Vaik vail on tuon silmät
sit kuuminta paloo -


Ei kammioin seinissä
laulusi kaiu,
on kulunut nimestäs
kirjaimet haipunt –

Mut matkain vain vie mua
niin luokses sun vain.

Ajan virta

Ajan virta on lempeä –
se ei anna

takertua yksinäisiin
tekoihin,

turhiin sanoihin -
vaihtoehtoisiin unelmiin.

Sielunpalko pyörteilevissä
kurimuksissa

kantaa aina perille –

kun osaa päästää irti.

Varovaisia askelia

Kytevästä siemenestä heräsi
katseeni yössä –

vainoavia unia aamuni suosta
nousi polulleni astinlaudoiksi -

Varovaisia askelia –


Väsyneet jalkani raahautuivat
toivoni perässä painajaisen pakolaisena -

Tuolla hajanaisia säteitä
kuin viittoina lepattaa -

Olen melkein perillä,
vaikken sitä tiedä.



Palavia pensaita sieluni sisimmän -
roihuavia sydämiä sanojen vuossa –

Uutta henkeä haukkoo -


Kohta lentoni noste on
valoni vaste -
uneinkin niin nyt siel kajastus vain -
ei yökään mua pidätä
lauluuni lahtaa
Viimein kun löysin sun
rauhani sain.

Jano

Kuivassa, korventuneessa maassa
ei jyvät idä –

Sirkat ovat syöneet kaiken.


Sanat olivat vain murusina
ahneilla huulilla –

voideltuina tuoksuvalla öljyllä,
eikä valo niissä enää hehkunut.


Käänsin katseeni ja etsin sisimpäni
janoavaa polkuani –

dyynien takana odottavaa
lähdettä.


Ehkä sekin on vain
kangastus?

Vaikkei janoni ole.

Eksynyt

On sanain yössä väsynyt,
se suuntaa sumuun kulun nyt –

Ei matkallansa loista siin,
vain yksin hiipii polul niin -

Tuolt jäljen saa – nyt kohottaa,
jo katseen kauas aavan taa –

min’ mennyt laulu on?


Oi uni onnen saanko sun,
se keventää vois murheen mun –

kun säkeneinä sataa tuska,
otteen saa ain kiinni musta –

Vois lohduttaa, nyt sanas vaan
ei muistot silloin polttaiskaan –

sais valos tulla vaan.


Nyt kohtaan viime säteenkin,
se laskostuu mun murheisiin –

Jää kytemään, kun uinuu pää
ja katsein hiipuu matkal tään –

Mut kohta herään - havahdun,
on aamukin jo tullut, kun

tuon kosketuksen tunnen vain
kaks sanaa lauseen luo.

Kirsikan kukkia

Kirsikan kukissa valo taas palaa,
yökin tuo kaamoksen hiipuu siin taa -

nostaa ne valkeuttaan - pimeyttä halaa,
nuokkuvat sanat taas elämään saa.

Polku

Yö saapuu, kuljet rinnallain,
on sanas läsnä mulla vain –

mua polkuin syteen johdattaa,
siel siimeksiin tuo eksyttää –

mut kuulen äänes hiljaa tuon,
se toivoo aina syömmeen luo –

Ei harhat maiset kiinni käy,
ei sorra murheet, saa mua näyt –

viel ahlon synkän yli meen,
se pimein sisin on tän veen –

mut aamu koittaa kuitenkin,
sen säteet saankin siiviks siin –

ja sieluin kohtaa saattajain,
nyt valo palaa ain mul vain.

Riimireikiä

Jos sanat siemenii nyt ois
ja heittäis ne vain sielust pois -

Siel itäis missä valoo on,
nuo runoiks versois muotohon -

Ei tarvis ois niin vääntää niit,
vain itse kasvais elo niist -

Se helpoin tie lie vainen ois,
mut ilo tehdä jäiskin pois -

siks reikii päähäin tökin näin,
saa värssyt ilmaa liitää vain –

Ja sanastain mä anastain,
puutteen palon palastain –

jo pätkin värssyt viipaleiks,
nuo yksintein näin rustaan teil –

Siin juustopääni pulputtaa
ja turha toimi hyödyks jää.