Turha toivo

Mitä nuo pienet menneitten perään
suloiset sanaset haikailee enää –

kasvaisi kovaksi kiveksi vaan,
aikuisten tavoille pommittamaan –

selästä nyppiä turhien siellä,
missä ei onnikaan laulele tiellä –

sokeain silmässä viihtyisi tuo,
taluttais viimeisen jyrkänteen luo -

mut lieneekö sanalla toivon nyt loma,
kun ei tuo huutele valoaan somaa –

väistää vain rujoja – pinkookin pakoon,
kun sananen totuuden rr:sta lakoo.

Kaislavene

Kuvajaisen pienen näin,
mä rannal puron sisimpäin –

se vene oli kaislainen,
tuol purje sanoist viedä vain –

sil katosin nyt virtaan jo,
nyt istuin toivoin matkaan tuoh’ –

vei vuolaan veden yli niin,
kuin koski oli sanat siin –

Ne lauloi hetkein hunajaa
ja valoo maista antoi maan –

tuo lämmitti kuin valo ois,
mi’ parempaakaan olla vois –

silt tuntui vain ja nautin siit’,
sen kaiken kerin verkkoon niin –

Mut puroin alla muhikin,
kaik’ sielut synkät sydes min’ –

ei paistanut kuin kajastus
ja kävi siellä myllerrys –

Nuo hyökki pintaan mulahtain,
jo etsi valoo oikeet’ vain –

Niil’ kutuaika olikin
ja kiivaana nuo kävikin –

ain’ kortta purjein kokemas’,
se oli myrskyy pahempaa –

Ei noilla silmis’ oo valoo,
kun katsoo tarkast’ – sieluukaan –

mut harhaisena ne etsii viel’,
nuo katkerana toisii niel’ –

Täl’ purosella matkain on,
nyt koetus eloin kohtalon –

Kun virta viimein viilettää,
jo taakse kehnot kalat jää –

kuin venhoani ohjastan,
niin sieluin valoo saakin ain –

Vaik’ pyörteet mukaan vetaiskin,
ne pientä on tuos’ vasteen niin –

siih’ verrattuna mitä koin,
mut tää ol’ omain kohtaloin –

Nyt kaukaa Valoo himmeet nään,
se lienee kohta matkain pää –

jo sumu nousee – usvan saa,
tuo kelmee lämpö metsäin maan –

tuo mukanainsa tuoksutkin,
jo laulut suvein siimeksiin –

ja puro leveeks’ lauhtuu jo,
saa kaislavenhoin levon tuo –

ja sieluin kodin luo.

Yksinäinen unelma

Uni oli painanut jäljen jäähän.

Sanoja hyytyneitä syvistä vesistä
värisi vielä lohkareen sisällä.

Joku oli vienyt unelman
toiselta – sylkäissyt

kylmään maahan vaikertamaan.

Tuossa odotti kevättä –
sulien purojen mukaansa

temmata.

Yksinäinen unelma.

Pienet siivet

Mitä tuhansilla sanoilla tekee,
jos ne ei pidä valoa?

Kirjoitettuja rupia raapia
muiden syyhyiksi –

sydänverta vuotaviksi –

Yhdenkin kun kiinni saisi,
sellaisen –

mikä piirtää vaikka
pienetkin siivet -

pienille unelmille
ulos tulla.

Lepatella elon tuuliin.

Yön hedelmiä

Ei laulu lakkaa yössäkään,
mut kuin sen tuokin sisältään -

se valon tuo tai syden luo,
niin valitsee sen sielu tuo -

ja kantaa itse hedelmän,
mink' saa ain takas matkallaan -

kuin polun astut - sanan suot,
niin valos loistaa aina siin.

Runopino

Viel’ klapit sanain jäköttää,
tuos’ kasas’ mi’ on tämän pää –

siit’ napomaan käyn runoiks’ vaan,
ja riiminkin siih’ mukaan saan –

vain sisin siit nyt puuttuukin,
sen nappaan taivon tuulist’ kiin,

Tuo arvotukseks jääkin nyt,
vaan jos se onkin kadonnut –

En anna periks’ - läjään vain
Hei – se päreiks’ olkin mennyt vain -

niist’ räpättimen rakennan
ja suulle vuoron nyt annan –

Käy höpäjämään pino taas,
et iloks’ muuttuis elo taas.

Runohyhmää

On talven kylmin yö nyt taas,
se runottajaa paleltaa –

Saa silmäin katseen hyytymään,
kaik’ vainen sines kylvää maa -

Kalsa huokaa kylmän näyn,
kun puhuri tuo vasten käy

Kiin’ hampaat jäätyy sanoihin
ja kieli värssyyn siinä niin –

mut pivoon runoin puhallan,
et muuttuis värssyks’ – eloon taas –

On tumpus’ tönkkö runo vain,
se sinertääkin vielä näin –

Mut välähtää sen silmät viel’
ja lauluun kerkee hehkee kiel’ –

Sen muisti pien, ei mainen lain
oo ikunansa voittant’kaan –

tuot’ ruiti – vaik’ on varreltaan,
kosk’ sielusta on syntynt’ vaan.

Rantaviivaa

Kun maises' liitää sielu tuo,
se kahden välil' matkaa luo -

On musta meri toisel' puol'
ja valoin maa - mi' tukee tuo -

Niin halkoo taivast' lentoinsa,
siih' kajoo tekee polkunsa -

kuin valitsee nyt kaartamains',
on siipeins' noste sellaist' vain -

kun itse tekee tuon.

Sanamälli

Länä länttää ohtaluust'
sen sanan pivoon, kaivaa suust' -

ja pyöräyttää tuost' tollinkin,
sen halkoo palaan kahteen siin -

ne sneppaa taivon tähtihin,
nuo jääkin laulaan sinne niin -

Tuol' toisillensa luikauttaa,
ain tähteinlauluu sfääriin vaan.

Halko

Sananjäärä kärtty tuo,
on sitkee nyt kuin sysiyö -

ei halkee anteeks'pyynnöstkään
vaik' laulais Pyhin sille maan -

Niin kampee sinni sisäänsä,
sen kireen syömmentuntonsa –

ei tervaspuu ois sitkeempää,
kuin sydän tuon, mi’ haloks’ jää –

Sen avautumaan saa vain se,
mil’ kulot tehdään toivon tiel’.

Vapaa

Kun uni päästää otteestaan,
on murhein maa taas harhaa vaan -

Siel sielu takas valons' saa
ja laulu vapaa liitää taas.

Nousuvirtaus

On unein marto kelmeää,
vain natana tuon heiluu pää –

Se toivoons’ vielä kuroittaa ,
mi’ kaukaa heloin hohtaa vaan-

siel’ kalsa kuukin irvistää
ja lämpö yössä unhoon jää –

kun tuoni koettaa kuroo tään,
näin oisko mun jo matkain pää –

mut laulan vielä säkeen nyt,
se sisälläin on pesinyt –

mit’ kannoin aamust’ evääksein,
siel’ keräsin sen varuillein –

jo nostan huulil’ – suikkaan suin,
viel’ rohtuneena ääneks’ puin –

tuo nousee soinnuin korkeuteen,
on hahmoin valoks’ syntyneen –

sen sisin voimain niin.

Pois kannettuja muistoja

Vielä pienet sanat
nakertaa reikiä

valon tulla –

ilon astua
humiseville poluille –

Mihin kuitenkin katsoin,
se mullaksi muuttui –

Tuulen viedä

syli täynnä pois


            kannettuja


            muistoja

Maallista

Yö sanoin riipii
rangaks luo –

sen sisimmän mi’
valoo tuo –

kun mainen myrkyks’
sekoittuu –

on vainen pahan
aina syy –

se sotkee laulun,
polkee maah’ –

ei yöstään voi koht’
noustakkaan –

Vaan vuotas – Valo,
pyydän vaan –

et vielä liitää
joskus saan –

mut ensin anna
lohtuu niil’ –

mitk’ kaipaakkaan
ei unelmiin –

jois’ puhtain ilo ois.

Askel #4

En etsinyt mitään,
vaikka sydämeni huusi

valoa –

Sitä en tiennyt,

ennen kuin kadotin
rakkauden valtakunnan

avaimet –

ja puut vain
tuulia kerää.

Pieni pöljä

On pieni pöljä matkallaan,
tuon nimi on kai Suru Vaan –

Se kämmertää tuol' tunkiol',
mink' luulee onnenmaaksi jo -

vaik' matka on häl' alussa,
ja siivet vasta supussa -

Niin ihailemaan jää vain tuot',
mis' harmaana on aamuin vuo -

ei jaksa mukaan säteen luo,
nyt nousta pien’ – liek’ osaa tuo?

Vaan kohta murhe sulaa pois,
et uusi uni valtaa vois -

Siin' kukkimaan käy sielunsa,
kun mainen voima unhoonsa -

jää taivon sinen värjäämäin,
nuo silmät kun on sisäänpäin -

ei siinä pysy aloillaan,
kun alkaa uudeks' virkoomaan -

Nyt sisin syömmest’ kumpuaa,
kuin korkki, valo purskahtaa –

Saa Suru murheen rinnastaan
ja alkaa vielä laulamaan –

mut kukaan kuule tuota ei,
kun valo hänet vei.

Unituus

Sä Arvon Untein Valvoja -
saak’ pyytää pient’ audienssia:

Nyt uinun maahan halajan,
mih’ luppas’silmin kaipajan –

mun silmäin naatit natisee,
vain vielä piirtää maiseen tien –

jot’ tallustella pitää vaan,
vaik’ väsy oiskin matkustaa –

Viel’ värkkää arki – tohisee,
tän sanatkin tuo sotkee siel’ -

mis’ mannut möyrii pahnoillaan,
kaik’ muut jo nukkuu valloillaan –

Mut pienen sanan istutan,
mä vielä tähän aherran –

ja kohta kaadun syliis’ sun,
jo kanna pois tää Unituus.

Yössä

Yö varjojaankin kaipaa siel’
mis’ henki etsii uupuin’ tiet’ –

On hahmo maaskin’ ystävä,
tuo kalvaan valon helmenä –

Oi varjo anna ammentaa,
sust’ muistoo toisest’ kajastaa-

Kun sisin’ sielun sankee käy,
ei laulu aamun missään näy –

Voi tuike toivon sarastaa,
vaik’ pienes’ huuruskin se vaan –

kun kertoo se yön kylmyydes’,
oot elos’ – etkä vielä sees –

Mut’ vaellus nyt päättyy tuo
ja lämpöin’ viitta levon luo –

Oot’ peril’ valoin porteilla,
siin’ sanas’ ei muit’ tavoita –

Ja kuitenkin se onnen suo,
kun kurjuus takain’ kaikki on –

ja tähdet hymyilee.