Kaksi tähteä

Kaksi tähteä
horisontin kohtaa

Lupaus aamusta
rikkoo pinnan -

väreilevää itkua
heijastaa taivas

ja yö on helpompi kestää.

Kartta

Käteni seurasi
vanhaa karttaa;

Aikojen takaa
polveilevia polkuja.

merkittyinä sydämen
jättämiksi askeliksi,

ettei katoaisi.

Ystävyys lauloi
mutkaisillakin

teillä kutsuhuutoja
risteileville poluille.


Käärin rullalle ja sinetöin
lämmöllä uudestaan
avattavaksi

jos vielä eksyisin
kylminä öinä.

Toivon raunioilla

Yön pimeäs kun kuljen nyt,
ei liekki matkal sammunut –

sen hehku vielä lämpöö tuo,
vaik himmee on – se valoo luo –


Tuol raunioiden luona nään,
mun katsein kohtaa portin – käyn –

siit sisään päätäin kumartain.
Jo siunaa piikit ruusun vain –

mun päätäin hipoo, kuiskaa näin:


”Sun sanas on nyt arvokkaat,
ne anna tulla sielust vaan -

kun tulet maljan luokse tuon,
mink lähde solisee kuin vuo –

Siit nosta helmi huulilleis
ja juo tuo malja samantein.

Siin voima olkoon lauluusi,
kun jatkat elon matkaasi.”


Näin kuiskas kukka punainen,
niin löysin tieltäin lähtehein.

Siin kastoin äänihuulet näin,
jo alkoi laulaa sisimpäin.


Sielt kumpus kulo sanoista,
nous valo syvält sisältä –

Se rovioksi kohoaa,
koht mukanaan mun siivet saa –

En raunioita enää nää,
kun kiidän sielun tietä tään –

ja kajoks horisontin taa,
näin lauluin kiesein kiidän vaan.

Kaikkea sitä sisältään löytää

Kaikkea sitä sisältään löytää.

Pieniä sanaknoppeja,
runojen virrassa pomppivia

valoisia värssyjä –
änkyröitä.

Elämän valtameressä pitkään
uineita väsyneitä sanoja -

Lohduttomuuden lentohiekasta
nousseita onnenkantamoisia -
nostavia.

Uuden toivon heränneitä
siemeniä – pieniä sanoja,

mutta jo juuret syvästä
sielun mullasta –
voimansa keränneenä

antamassa pienen valon
mutkaiselle polulle.

kaikkea sitä sisältään löytää.

Katsoisitko minuun

Katsoisitko vielä minuun,
jos en enää saisi sanoja
suustani?

Kieleni ei laulaisi kauniita
sanoja iltanuotiolla.


Katsoisitko minuun,

jos ojentuva käteni ei jaksaisi
enää nousta koskettamaan
hellästi

kättäsi – eikä jalkani
tanssisi elämäsi tahdissa.


Katsoisitko muualle
ja kävelisit pois?


Vai riittääkö rakkauden
voima perille asti?

Mene aaltojen luo perhospoikani, unen lapsi

Vielä viimeinen säde kantoi
matkalaisen toivoa -

Tuolla heiveröinen askel
kohtaa pimenevän polun

ja nousee lepattavaksi
varjoksi yötaivaalle.

Mene matkalainen,
ääntä seuraa!

Tuolla varjojen takana
lohdun vaskooli

keinuttaa kehtoa
hiljaa.

Siellä uni saa
elämän hahmon

ja perhospoika, unenlapsi
koteloituu lempeään sanaan.

Ensisäteen kerääjä

Minun murheellani oli
yksinäinen polku –

Se ei kerännyt kukkia
matkan varrelta,
eikä takertunut
kauniisiin maisemiin.

Se matkasi vaiteliaana
ja tiesi päämääränsä –
ainoana seuralaisenaan
pieni sisu.

Surujen vuorilla pesää
rakentamassa
odottava toivo.

Nyt siellä yön sydämessä
keinuu latvojen varjoissa

aamua odottava
ensisäteen kerääjä.

Kasvaako kyyneleet sydämestä?

Niissä pienissä
aamun hetkissä
lauloi suru -

Onneksi uniani vartioi
valon soturi,
ettei epätoivo pääsisi

kynsimään sieluani.

Kuitenkin aina
sarastus välkehti
kastehelmillä
unisella pieluksella.

Kasvaako kyyneleet sydämestä,
vai onko ne taivaan siemeniä?

Ruosteisista ahjoista

Mun murhein on taottu
ruosteisis ahjois -

Sen vinkuvis palkeis on
sanaini siinnyt –

Ja nokisist seinist mä
sieluni sain –

mut valoa kaipasin
matkallain ain.


En syytäkään muista,
vaik vanhoista luistain –
ei kaipauksein virta,
oo kaikonneet näyt –

Mut paarustan polkuin,
se ainoo nyt on mun –
mi vie vain tuo elossa,
virtana käy -


Niin ajassa hiipui
ja katoskin riimut –
mitk merkitsi joskus
nuo sydäntä kai –

Mut sieluni muistoas
kuitenkin janoo -
Vaik vail on tuon silmät
sit kuuminta paloo -


Ei kammioin seinissä
laulusi kaiu,
on kulunut nimestäs
kirjaimet haipunt –

Mut matkain vain vie mua
niin luokses sun vain.

Ajan virta

Ajan virta on lempeä –
se ei anna

takertua yksinäisiin
tekoihin,

turhiin sanoihin -
vaihtoehtoisiin unelmiin.

Sielunpalko pyörteilevissä
kurimuksissa

kantaa aina perille –

kun osaa päästää irti.

Varovaisia askelia

Kytevästä siemenestä heräsi
katseeni yössä –

vainoavia unia aamuni suosta
nousi polulleni astinlaudoiksi -

Varovaisia askelia –


Väsyneet jalkani raahautuivat
toivoni perässä painajaisen pakolaisena -

Tuolla hajanaisia säteitä
kuin viittoina lepattaa -

Olen melkein perillä,
vaikken sitä tiedä.



Palavia pensaita sieluni sisimmän -
roihuavia sydämiä sanojen vuossa –

Uutta henkeä haukkoo -


Kohta lentoni noste on
valoni vaste -
uneinkin niin nyt siel kajastus vain -
ei yökään mua pidätä
lauluuni lahtaa
Viimein kun löysin sun
rauhani sain.

Jano

Kuivassa, korventuneessa maassa
ei jyvät idä –

Sirkat ovat syöneet kaiken.


Sanat olivat vain murusina
ahneilla huulilla –

voideltuina tuoksuvalla öljyllä,
eikä valo niissä enää hehkunut.


Käänsin katseeni ja etsin sisimpäni
janoavaa polkuani –

dyynien takana odottavaa
lähdettä.


Ehkä sekin on vain
kangastus?

Vaikkei janoni ole.

Eksynyt

On sanain yössä väsynyt,
se suuntaa sumuun kulun nyt –

Ei matkallansa loista siin,
vain yksin hiipii polul niin -

Tuolt jäljen saa – nyt kohottaa,
jo katseen kauas aavan taa –

min’ mennyt laulu on?


Oi uni onnen saanko sun,
se keventää vois murheen mun –

kun säkeneinä sataa tuska,
otteen saa ain kiinni musta –

Vois lohduttaa, nyt sanas vaan
ei muistot silloin polttaiskaan –

sais valos tulla vaan.


Nyt kohtaan viime säteenkin,
se laskostuu mun murheisiin –

Jää kytemään, kun uinuu pää
ja katsein hiipuu matkal tään –

Mut kohta herään - havahdun,
on aamukin jo tullut, kun

tuon kosketuksen tunnen vain
kaks sanaa lauseen luo.

Kirsikan kukkia

Kirsikan kukissa valo taas palaa,
yökin tuo kaamoksen hiipuu siin taa -

nostaa ne valkeuttaan - pimeyttä halaa,
nuokkuvat sanat taas elämään saa.

Polku

Yö saapuu, kuljet rinnallain,
on sanas läsnä mulla vain –

mua polkuin syteen johdattaa,
siel siimeksiin tuo eksyttää –

mut kuulen äänes hiljaa tuon,
se toivoo aina syömmeen luo –

Ei harhat maiset kiinni käy,
ei sorra murheet, saa mua näyt –

viel ahlon synkän yli meen,
se pimein sisin on tän veen –

mut aamu koittaa kuitenkin,
sen säteet saankin siiviks siin –

ja sieluin kohtaa saattajain,
nyt valo palaa ain mul vain.

Riimireikiä

Jos sanat siemenii nyt ois
ja heittäis ne vain sielust pois -

Siel itäis missä valoo on,
nuo runoiks versois muotohon -

Ei tarvis ois niin vääntää niit,
vain itse kasvais elo niist -

Se helpoin tie lie vainen ois,
mut ilo tehdä jäiskin pois -

siks reikii päähäin tökin näin,
saa värssyt ilmaa liitää vain –

Ja sanastain mä anastain,
puutteen palon palastain –

jo pätkin värssyt viipaleiks,
nuo yksintein näin rustaan teil –

Siin juustopääni pulputtaa
ja turha toimi hyödyks jää.

Menetetty

Hiljaisen meren viemiä
pudonneita purjeita.

Aamun harmailla lakanoilla
yön yksinäinen syli.

Kiertyy itsensä ympärille
himmeän valon nupuksi -

uusi aamu kaukana siintää.

Yön polkuja

Kun valo katoo,
hiipuu maa –

tuol haarau polku,
kahdeks saa –

ei yö niin pimee,
siltikään –

et löytäis nuo
vois toisiaan –

viel aamun sara
sinne käy –

mis matkalaisten
tie ei näy –

Vain sisin lämpö
kuroo kii –

kaks kättä kohtaa
taaskin niin.

Tummiin uniin

Yö kutsuu ain, mua luokseen vain –
sen tuuliin jää nyt sanat näin –

On huokaus elon vaivainen,
kun kaipuu kohtaa taivaisen –

Tuo sarastustaan halajaa,
se ylös toivoon kurkottaa –

Viel polku jättää jäljetkin,
kun siipein nostaa sielunkin –

mut piirto multaan hiipuu niin,
tuol valo syömmein liitääkin –

se tuikkii lämpöö hetken taas
ja siiveniskuin katoaa.

Musta joutsen

Tuol' illan rantaan laskeutuu,
siel untuuviinsa käpertyy -
niin yksinäinen joutsen soi -
ja väsyin' lauluun kuroo - oi –

On matkains' elons lauha vain,
mut vastauksen tuo kohta sai -
sielt' kaislikosta uipi tuo,
vaik' musta - könsikäs hänt' luo -

Se vastaan ehtoon hämäräs,
on tullut -kaulain kiertämäin -
ja aamu tullut on.