Menetetty

Hiljaisen meren viemiä
pudonneita purjeita.

Aamun harmailla lakanoilla
yön yksinäinen syli.

Kiertyy itsensä ympärille
himmeän valon nupuksi -

uusi aamu kaukana siintää.

Yön polkuja

Kun valo katoo,
hiipuu maa –

tuol haarau polku,
kahdeks saa –

ei yö niin pimee,
siltikään –

et löytäis nuo
vois toisiaan –

viel aamun sara
sinne käy –

mis matkalaisten
tie ei näy –

Vain sisin lämpö
kuroo kii –

kaks kättä kohtaa
taaskin niin.

Tummiin uniin

Yö kutsuu ain, mua luokseen vain –
sen tuuliin jää nyt sanat näin –

On huokaus elon vaivainen,
kun kaipuu kohtaa taivaisen –

Tuo sarastustaan halajaa,
se ylös toivoon kurkottaa –

Viel polku jättää jäljetkin,
kun siipein nostaa sielunkin –

mut piirto multaan hiipuu niin,
tuol valo syömmein liitääkin –

se tuikkii lämpöö hetken taas
ja siiveniskuin katoaa.

Musta joutsen

Tuol' illan rantaan laskeutuu,
siel untuuviinsa käpertyy -
niin yksinäinen joutsen soi -
ja väsyin' lauluun kuroo - oi –

On matkains' elons lauha vain,
mut vastauksen tuo kohta sai -
sielt' kaislikosta uipi tuo,
vaik' musta - könsikäs hänt' luo -

Se vastaan ehtoon hämäräs,
on tullut -kaulain kiertämäin -
ja aamu tullut on.

Korsi

On eloin vuo, kuin korsi tuo,
mi kantaa kaiken mi' on suotu -

sen enempää ei maises saa,
kuin matkalainen kestää vaan -

Mut kaik on koettava niin,
et muistais sielu voiman siin -

mi luonut on nyt pienenkin,
tään matosen, maan polulkin



Kun katson yöhön, muistan sen -
mi oli aamus lupauksein -

sit noudatan - kuin elän vaan,
ain monta mutkaa olla saa -

ja kaiken kantaa luojain ain,
mut yli myrskyin maisen vain -

en pelkää kaatuu kuiluunkaan,
kun tiedän että lentää saan –



Jos arki karkaa alta vaan,
on turhat siivet kantamaan –

sit sielun jyvää sisimmän,
mi oli tullut itämään –

tän’ murhein laaksoon varjoiseen,
mist’ sisin saa vain juuret sen –

et kiinnittyisi taivaiseen
maan mullasta tuon kaivaen –


Ain’ valon saa, kun pyytää vaan
jos korsi uhkaa katketa.

Voima

Kun katsot yöhön - kuljet tien -
ei yksin koskaan polkus vie -

kun sisimmästäs valon tuot,
ja jaat sen kanssa rakkaas tuon -

vie polku kauas - sielun taa
jo mainen harha putoaa -

kun elo täyttää sisimmät,
on kaikki yhtä pienillä -

ja lähde kasvaa puroksi,
jost' voima kaikkeen tuleekin.

Runovauvan räpätys

Pieni lause pullahti,
tänne maiseen synty siin -
ei tuo tiennytkään säännöistä,
pisteist, kirjaimist isoista -

vänkäs sisimmän liidossa,
aina rivillä vinossa -
johan räppäsi näpeille,
opettaja jo tumpuille -

"Ei saa hauskaa nyt olla sul,
vielä opitkin säännöt mult -
Sanal valtaa ei olla saa,
muuten sekaisin koko maa -

siksi riviin jo järjesty!
Onnen unelmat riivi nyt!"
Värssy säikähti - piiloutui,
sieltä opelle nyrkkii pui -

"Tällä ekaksi pilkun teen,
pisteen nokkaasi piirtelen -
laulan suohon sun aattehes,
kun et kuitenkaan tajunne -

mistä runokin pissii tuo,
aina säkeensä siinä luo -
Sanat soimaan saan laulukskin,
tulpaks korviisi luonkin niin!"

Pieni lause nyt uhosi,
kurkkuu ryki ja murjaisi.
"Mistä tietäisin sääntös sun,
vasta tulinhan ulos, kun -

ipi korvaansa kaivoi vain,
vaikuttaakko tuo tahtoi lain -
mut' siit' nöllistä lause on,
pyöräytettynnä runoks vuon!"

Kasvoi lause noin runoksi,
sanan saattoikin värssyksi -
mennä posmotti aina vaan,
eikä säännöist' olt' moksiskaan.

Surusiipi ja Tuulenkesyttäjä

Nyt surusiipi viruu tuol,
sen sanakin on väsyin puol' -

ei jaksa liitää nyt pieni vaan,
häl sielu laulaa vain kaipuutaan -

kun myrsky taivaalta lennättää,
vain murheensäteitä pienen pääl' -

Tuulenkesyttäjä kaukaa kuul',
siiven hipaisun - mi unist' tul' -

Jo laulaa kaikkeuden läpi tuo,
se nyt tyynnyttää syömmen huolet -

ja antaa säteitään peitoks' siin -
sata enkeltä muaks niin -

kohta sydänkin valkenee,
aamus nouseekin - liitelee -

kaukomaatkaan ei enää oo,
pienen unelmat lentää jo.

Sydänlaulu

Kuin sydän laulaa - sielu saa,
niin valon taivaast aina vaan -

sen tuulla polul myötänäis,
sä anna aina kirkkaast näin –

jo vie tuo pitkään, syvälkin,
kun kerit sanais siihen kiin –

tuo murheisiinkin lohdun luo
ja palon lauluun eloin vuon –

Ei aamu unhoon silloin jää,
mist pieni sielu silloin tää –

sai eväät matkaan kulkea.
voi voiman syömmeen sulkea –

ja kantaa kaiken vain.

Lärvän loppaa - kelistä koppaa

Kun harmaa maa ja taivas saa,
nyt sielun lennon raskaaks vaan -

jo nosta - kuro pilvihin,
siel aurinkoinen paistaa niin -

se kutsuu, voimaa siipiin luo,
ain kehrä sanan syömmeen tuo -

mi' on ain toivon laulun sy'än,
se versoo ain kuin pien siemen -

Jo kuro, liidä ylös vaan,
ei murhein mörkit kiinni saa -

kun lenkotat vain visusti
ja tiiraat horisonttiin siin -

siel kuroo elo tulevain,
sun luokses valoo kyllä ain -

ja säde herää sisäl niin,
se kantaa toivon taivaisiin...

Turha toivo

Mitä nuo pienet menneitten perään
suloiset sanaset haikailee enää –

kasvaisi kovaksi kiveksi vaan,
aikuisten tavoille pommittamaan –

selästä nyppiä turhien siellä,
missä ei onnikaan laulele tiellä –

sokeain silmässä viihtyisi tuo,
taluttais viimeisen jyrkänteen luo -

mut lieneekö sanalla toivon nyt loma,
kun ei tuo huutele valoaan somaa –

väistää vain rujoja – pinkookin pakoon,
kun sananen totuuden rr:sta lakoo.

Kaislavene

Kuvajaisen pienen näin,
mä rannal puron sisimpäin –

se vene oli kaislainen,
tuol purje sanoist viedä vain –

sil katosin nyt virtaan jo,
nyt istuin toivoin matkaan tuoh’ –

vei vuolaan veden yli niin,
kuin koski oli sanat siin –

Ne lauloi hetkein hunajaa
ja valoo maista antoi maan –

tuo lämmitti kuin valo ois,
mi’ parempaakaan olla vois –

silt tuntui vain ja nautin siit’,
sen kaiken kerin verkkoon niin –

Mut puroin alla muhikin,
kaik’ sielut synkät sydes min’ –

ei paistanut kuin kajastus
ja kävi siellä myllerrys –

Nuo hyökki pintaan mulahtain,
jo etsi valoo oikeet’ vain –

Niil’ kutuaika olikin
ja kiivaana nuo kävikin –

ain’ kortta purjein kokemas’,
se oli myrskyy pahempaa –

Ei noilla silmis’ oo valoo,
kun katsoo tarkast’ – sieluukaan –

mut harhaisena ne etsii viel’,
nuo katkerana toisii niel’ –

Täl’ purosella matkain on,
nyt koetus eloin kohtalon –

Kun virta viimein viilettää,
jo taakse kehnot kalat jää –

kuin venhoani ohjastan,
niin sieluin valoo saakin ain –

Vaik’ pyörteet mukaan vetaiskin,
ne pientä on tuos’ vasteen niin –

siih’ verrattuna mitä koin,
mut tää ol’ omain kohtaloin –

Nyt kaukaa Valoo himmeet nään,
se lienee kohta matkain pää –

jo sumu nousee – usvan saa,
tuo kelmee lämpö metsäin maan –

tuo mukanainsa tuoksutkin,
jo laulut suvein siimeksiin –

ja puro leveeks’ lauhtuu jo,
saa kaislavenhoin levon tuo –

ja sieluin kodin luo.

Yksinäinen unelma

Uni oli painanut jäljen jäähän.

Sanoja hyytyneitä syvistä vesistä
värisi vielä lohkareen sisällä.

Joku oli vienyt unelman
toiselta – sylkäissyt

kylmään maahan vaikertamaan.

Tuossa odotti kevättä –
sulien purojen mukaansa

temmata.

Yksinäinen unelma.

Pienet siivet

Mitä tuhansilla sanoilla tekee,
jos ne ei pidä valoa?

Kirjoitettuja rupia raapia
muiden syyhyiksi –

sydänverta vuotaviksi –

Yhdenkin kun kiinni saisi,
sellaisen –

mikä piirtää vaikka
pienetkin siivet -

pienille unelmille
ulos tulla.

Lepatella elon tuuliin.

Yön hedelmiä

Ei laulu lakkaa yössäkään,
mut kuin sen tuokin sisältään -

se valon tuo tai syden luo,
niin valitsee sen sielu tuo -

ja kantaa itse hedelmän,
mink' saa ain takas matkallaan -

kuin polun astut - sanan suot,
niin valos loistaa aina siin.

Runopino

Viel’ klapit sanain jäköttää,
tuos’ kasas’ mi’ on tämän pää –

siit’ napomaan käyn runoiks’ vaan,
ja riiminkin siih’ mukaan saan –

vain sisin siit nyt puuttuukin,
sen nappaan taivon tuulist’ kiin,

Tuo arvotukseks jääkin nyt,
vaan jos se onkin kadonnut –

En anna periks’ - läjään vain
Hei – se päreiks’ olkin mennyt vain -

niist’ räpättimen rakennan
ja suulle vuoron nyt annan –

Käy höpäjämään pino taas,
et iloks’ muuttuis elo taas.

Runohyhmää

On talven kylmin yö nyt taas,
se runottajaa paleltaa –

Saa silmäin katseen hyytymään,
kaik’ vainen sines kylvää maa -

Kalsa huokaa kylmän näyn,
kun puhuri tuo vasten käy

Kiin’ hampaat jäätyy sanoihin
ja kieli värssyyn siinä niin –

mut pivoon runoin puhallan,
et muuttuis värssyks’ – eloon taas –

On tumpus’ tönkkö runo vain,
se sinertääkin vielä näin –

Mut välähtää sen silmät viel’
ja lauluun kerkee hehkee kiel’ –

Sen muisti pien, ei mainen lain
oo ikunansa voittant’kaan –

tuot’ ruiti – vaik’ on varreltaan,
kosk’ sielusta on syntynt’ vaan.

Rantaviivaa

Kun maises' liitää sielu tuo,
se kahden välil' matkaa luo -

On musta meri toisel' puol'
ja valoin maa - mi' tukee tuo -

Niin halkoo taivast' lentoinsa,
siih' kajoo tekee polkunsa -

kuin valitsee nyt kaartamains',
on siipeins' noste sellaist' vain -

kun itse tekee tuon.

Sanamälli

Länä länttää ohtaluust'
sen sanan pivoon, kaivaa suust' -

ja pyöräyttää tuost' tollinkin,
sen halkoo palaan kahteen siin -

ne sneppaa taivon tähtihin,
nuo jääkin laulaan sinne niin -

Tuol' toisillensa luikauttaa,
ain tähteinlauluu sfääriin vaan.

Halko

Sananjäärä kärtty tuo,
on sitkee nyt kuin sysiyö -

ei halkee anteeks'pyynnöstkään
vaik' laulais Pyhin sille maan -

Niin kampee sinni sisäänsä,
sen kireen syömmentuntonsa –

ei tervaspuu ois sitkeempää,
kuin sydän tuon, mi’ haloks’ jää –

Sen avautumaan saa vain se,
mil’ kulot tehdään toivon tiel’.