Jos olisin puu

Jos olisin puu,
kurottaisin aina
valoon -

Yrittäisin ainakin, niin
kuin teen nytkin.

Kaikkien tuulien takana
toivoni antavaa
valkeutta kohti.

Juureni kaivaisi tiensä
vastuksista huolimatta
elämää ruokkivalle
lähteelle -

Jos olisin puu,
sisimpäni kuohuisi kuitenkin
väkevää mahlaa,

vaikka kuoreni kuivuisi
ankarissa myrskyissä -

Käpertyneet oksani
ojentaisivat viimeisillä
voimillaan kohti armoa -

suolaisten merien takaa
kantamien tuulien

helpotusta kohti.

"Adaman matka"

Ei taivo kohtaa maata siel’,
mis’ kipinä on pieni viel’ –
se pyörii taivost’ – singahtaa
ja kohti maata putoaa –

Vain pimeys kantaa sylissään,
nyt valon lapsen sisällään –
ja laskee jyvän maiseen niin,
tuo sikiää nyt pitkään siin -

Koht’ verho maisen - taivaisen,
tuol’ annetaan siin varoen –
kuin viitaks’ kantaa sieluunsa
ja avuks’ elon kulkuunsa -

Yö aamun unta katsoo nyt,
on sielu sees jo syntynyt –
mih’ kurottaa tuo liitonsa,
luo valon voiman nostoonsa –

koht' uni valveeks' muuttuu siin',
ja hahmon saa nyt pieni niin -
vain räpäys tahtoo korkeempaa,
niin olento tuo askeltaa –

Jo karistaakin mudan pois,
hän sieluns’ valoon nyt jo toi -
ja ammentaa siin’ henkensä,
mil' kulun alkaa aamussa –

Viel' maa on kuiva - puhdaskin,
se tuulest' saa nyt elon siin -
tuo taivost’ alas - äitimaan,
tuo auttaa maata vihertää -

Jo nousee nuppu - versokin,
ne itää kohti taivoo niin -
kuin kilpaa olentoisen kans',
ne kutsuu mukaan laulullans' -

Siel’ kantaa mainen kamara,
koht’ monta alkusanaansa –
ne muodon saa ja sielunsa,
on rikkaus vailla vertaansa –

Kuin kuhina nyt täyttää vaan,
on sines taivon laulu maan –
se tunkee syväl’ ytimiin,
tuon pallon maisen sisimpiin –

Ja kauas hohtaa valo sen,
nyt valko-, viher-, sininen –
on säteet maisen taivaisen,
ne elämän ja sielun sen –

Pian monta versoo olentoo,
tuos’ valos kirkkaas polul’ vuon –
ne kantaa sieluu lyhtynään,
mi’ loistaa aina sisällään –

Ja säikeet valon vanhimman,
ne kantaa kaiken maisen vaan –
siin antaa elämiinkin viel’,
luo oman tietoisuuden –

On kaikki maises virtaa vaan,
nyo syntyy aina uudestaan –
siin kasvattaa ymmärrystään,
ain’ ylös nostaa katsettaan –

Saa pienet siivet moni tuos’,
ne liitämäänkin oppii jo –
vain sisimmän kun avaa niin,
on keho ankkur’ mainen siin –

Nyt hiljaa laulu sisimmän,
tuo nousee tiedoks’ elämän –
se polun luo ja katseen tuo,
niin kirkkaan kulkuun elon vuon –

Jo Adamaksi sanotaan,
hänt’ aamun usvas’ kulkevaa –
siel’ kohottau’ ja kutsuun haun,
hän laulun nostaa niin –

Ei yksin luotu kulkemaan,
tuot’ olentoa elossaan –
vaan sielu toinen vastaakin,
tuol’ kaipuun pienin sävelin –

Se puolikas on sisimmän,
tuon liekin pienen elämän –
kun kohtaa nuo – se palon tuo
ja sana yksi on –

Ja katso - luotu elämä
on kahden valon myrskyssä –
se maailmaan taas uuden tuo,
nyt polun kulkee – eloo luo –

Kun löytyy rakkaus sisimmäst’,
se aamun kirkkain valo täs’ –
on luoda uusii laului vaan,
niin korkein kohtaa maisen maan –

Mut matkalt’ täytyy lopulta,
niin takaisinkin palata –
kun tehtävä on täytetty,
muil’ tietä uutta näytetty –

Tuol’ uusi polvi opin saa,
se kantaa omii siipii vaan –
ja oppii kohta antamaan,
sen mikä muas on –

Niin Adama jo kuulaana,
nyt ohuena valona –
viel’ kiittää äiti maatansa
ja liitää sineen yön –

Siin aikaan sai tuo olento,
et’ itsellensä sieluun tuon –
nyt kaipuun takas’ uudestaan,
jo oppimaan niin uutta taas –

Ja Voima kaikkein suurin niin,
ol’ laupea ja antoi siin –
häl’ elämän mit’ kulkea,
tuot’ ikuist’ valon polkua –

Koht’ takas maiseen tulikin,
tuo olentoinen - pieneks’kin –
ja alkoi kaiken uudestaa,
ei muistanut hän aiempaa –

Vaan Valo kaipuun hälle loi,
sen sisun eloon myöskin soi –
vaik’ pimeys välil’ murjoikin,
ei kulkijaa silt’ hyljänt’ niin –

Kosk’ viisaus halus’ pienel’ niin,
et’ oppis kaiken minkä siin –
voi suinkin vain niin oppia,
et tulis’ laiseks’ luojansa.

”Donoman matka”

On yössä kulku olennon,
tuol pitkä matka valost on -
viel hämärässä vaeltaa,
jo Donoma on kulussaan –

Tuol ' paaden alta suojan saa,
hän karus maassa uinahtaa -
siin silmänsä hän sulkee vain,
jo nähden valon unta ain -

Ei herää, vaik' on sysi niin,
se usvan lauluu valaa siin -
jo unen läpi siemen syö,
hält' valon pois ja pesii tuos -

Mut varomaton sysi on,
sen sotkee sana aamun vuon -
Nyt herää sotur' taljoissaan,
hän kalpansa niin kiinni saa -

ja öisen kalmon lahtaa siin -
Nyt herää mainen - katsoo niin -
Soi aamus lehto vehreen tuo,
siel helon vehmaas kirkkaast suo -

Nyt kirii matkaa Donoma,
on hällä sielus palo vaan -
Jo katseens' ulos ennättäy',
niin kaukain' yö on enää näys –

Siis mis' on ratsuns' uljas tuo,
hän etsimäns' käy toisen luo –
Koht’ kehrä polttaa – jano saa,
viel’ jaksaa matkaa paarustaa –

Vaan vuoret nousee korkeuksiin,
tuos’ puro kastaa sieluns niin –
On äitimaa taas lempee vain,
jo olentoinen voimaa sai –

ja jaksaa polkuu puskee taas,
koht’ huiput valkeet kajastaa –
Nyt taivas laulaa – ”Oi Donoma,
sun matkas on vain alussa –”

”Sä kuule - Valon maasta oon,
sul tien nyt näytän uuteen – tuol’
on ratsuis karant’ - seuraa siis,
noit jälkii puuman – pelost viis..” –

Nyt taljan punoo tiukemmaks’
tuo Donoma ja astuu taas –
sin’ jylhän vuoren soliinkin,
siel’ kuuluu laulu kotkankin –

Vain polku pitkä on tuo tieks’
siin matkan tykö tulee hieks –
tää soturi ja voimistuu,
on kasvun aamust’ matkaa – juu –

Nyt kaari taivon madaltuu,
sin sisipäänkin sieluhun –
nyt alkaa valo sarastaa,
häl’ portti aamun aukeaa –

Siin alkaa sanat sisält’ nuo,
jo herätä ja hahmon luo –
Nyt näkee maisen ylikin,
siin soturissa kasvaakin –

Se kaikkein uljain ase vaan,
mil maises’ vallan kaikest’ saa -
Nyt näkee kauas –tuol on vuo,
mi’ pitkin pääsee uuteen - tuon’ –

Jo manner uusi sarastaa,
kun kulkee särkkää hiekkaist’ vaan –
Nyt näkyy askel kavion,
tuos sannas rannan pitkän jo –

Se toivon taas tuo inehmol’
mi’ untaan seuras – aamust’ vuon –
ja nostaa kasvons ylöspäin,
koht’ laulu kaikuu merel’ näin –

”Sä kuule kaukain ystäväin.
mis uljas ratsuin olet näin –
me yhteen polul’ luotu on,
ei syyttä tiesi muual’ oo!”

Jo mies nyt löytää jouhen tuon,
on musta se kuin lemmon vuo –
Sen punoo nauhaks’ kaulaansa,
siih’ tähden merest’ mukaansa –

Nyt ylängölle suunnistaa,
tuo väsynytkin maises’ maas’ –
ja seuraa kotkain liitoo siin’,
on vuoret tuolla sumus niin -

Yö saapuu taas ja henget sen,
ne hiljaa laulaa - miehen vie –
jo usvan tuntee sisimmäs,
se ei niin liene maisest’ täst’ –

vaan muotoutuu nyt hahmokseen,
kuin jättisiivil’ liitää se –
ja ottaa mukaan Donoman,
nyt nostaa ylös orvon vaan –

Vie uroon valon lintu tuo,
jo kauas yli vuorten luo –
siel’ pilvein päältä näkee hän,
on luojan mannut siinnyt’ tän –

ne kuulaan’ loistaa – vihertää,
kuin aamu syntynt’ olis tääl’ –
Tuol’ lauma hepoin karkaa niin,
on johtajanaan ori siin –

sen katse palaa sielustaan
ja taivolt’ säteen kiinni saa –
nyt tunnistaa tuo ystävän,
on palannut nyt takas hän –

ja laskeu’ niityl’ lehahtain,
kun kokko taivon auttaa vain –
ja sanat yhteen sisimpäin,
on taasen keriynytkin näin –

Jo hetki usvas tiivistyy,
tuol’ kaukana nyt nousee kuu –
ja tähti herää – välkähtää,
se tuokin taian mukaan tään –

on lauma hiljaa – kuulostaa,
niil’ riippuu vain nyt alhaal’ päät –
mut aurinko kun laskeutuu,
siin’ jotain kummaa tapahtuu –

Jostain usvaa nousee yös,
kuin pakkashelmet helkkää myös –
tuo hevoslauma muuttuukin,
nyt ystäviks’ ja rakkaimmiks’ –

Ei kuollutkaan hält’ heimo, vaan
on uuden muodon saanut taas –
ja valo palaa Donomal’,
hän takaisin sai perheensä –

On yö niin lämmin - palaa jo,
heil’ nuotiolla piiris tuo –
mi’ kadoksissa oli ain,
nyt yhteinen on elo vain –

Ja uusi maa on toivon tuo,
nyt vienyt mukaan uuteen nuo –
siel’ pitkä matka eteenpäin,
on sielujen nyt hyvä näin.

Aamu-usvaa

Nyt murhees' sielu lakoaa,
kuin tuules' väsyin' tähkäpään -

voi noustakkin viel' kerran tuo,
kun tuulenaan on kaipuun vuo -

jo täyttyy sisin - pulppuaa,
koht' kuulee lauluu heleää -

siel' kaukain' kultaa aamukin,
on syntynyt nyt uudeks' niin.

Muiston väreet

Vain väre öisen veden sen,
tuo kertoo matkast' askelen -

jo 'silta kuunkin kantaa tuol',
mis' kaislat huokaa tuulen vuoks' -

Miks' lähdit - sieluin suree vaan,
nyt vuotaa - kastaa maisen maan -

Ei enää yö oo pimeempää,
voi vuottaa enää aamuu tää -

vaan tuulen mukaan nyt liitää.

Runonpoikasia

Kun sanani kohtasi sanasi sun,
ne pieninä runoina juoksi luo mun -

niin nappasi sielunkin mukaan - jo vei,
tuon yöhöni maahan, siel' aamun jo teit.

Horizon

Ain onnen valon unelmat,
nuo nostaa - paukkaa purjeena -

Siel' liitää nostees' tuules tuo,
on hällä hymyin aatos muas -

Nyt myrskyt merten kauas jää,
kun sielus on vain elämää –

Vain kuohu vanain taa niin jää.

Luuvalo

Voi kuules luinen kroppain mun,
ei aika köpötellä oo viel' sun -

vaik' klonkkais klenkka visuinen,
se tiedä: nilkka notkuu tiel' -

Siis tanssi vielä vähäsen,
et kaadu hautaan kolisten -

Kun pää on pirtee pönäkkä,
siit' löytyy vielä eloa -

jo valo luistain kajastaa,
nyt kinttuin alkaa danssaamaan -

ja yöhön polku valkenee,
viel' korjaa satoo toivo siel' -

vain narskuu nivelet.

Valopisaroita

Yksinäisiä unia,

tietoisuuden raottavia
valopisaroita –

putoilee vaikertavina varjoina
kelmeässä kasteessa –

Öinen kajo tumman taivaan
maalaa maisemaan

häivähdyksen

toisista todellisuuksista

onnenmaan aamuista

lämpimistä

Askel

Kun maiset tuulet riepottaa
siel’ ahneus, raha vallan saa-

on ystävyyskin taakka lie,
se sielut pienet eroon vie -

kun oiskin lähde valon vuon,
mist’ ammentais’ jo takas tuon –

sen ajan vallattomuuden,
mis’ ilo kukki vielä tiel’ –

Vaan katos kaikkoon hunaja,
voi halata vain varjoa –

mi’ olikin vain kangastus,
kuin peilis’ valon heijastus –

Nyt askeleen tään löydän tuost’,
mi’ putos’ laulust’ onnen vuost’ –

on siinä sana tulevain,
nyt kertoo minne mennä vain –

ja tuuleen katos tuo.

Kylväjä

Sä kuule pieni kylväjä,
jos haluut tietää eineestä –

mit’ sanotaankin sanaksi,
tuot’ runon riimin voimaksi –

Niit’ voit nyt heittää minne saat
ja aina kerää parven vaan –

jos eho on tuo viljana,
eik’ mikään närä akana -

Kun viskaat jyvän – tahtoo vain,
nuo tirpit lisää – lahjaks’ ain –

sit’ herkkua, mil’ lennättää,
nuo toisiins’ kiinni ennättää –

koht’ käyvät sotaa sanojen,
on vimma villikanojen -

Tuos’ nokkii linnut - napottaa,
koht’ toisiins kiinni käykin vaan -

mut mikä hävis – sisin siin,
kun tuuli tyyntyi – häipyi niin -

Ei laula sana – sielukaan,
nyt enää toivu tuostakaan –

kun valo karkaa yöhön jo,
jää jälkeen vana vuorten luo.

Sanojen karsina

Veräjä vanha nyt unhossaan lahoo,
vahdi ei karsina henkeekään tuo –

Valuva sade nyt värssyjä maalaa,
ruohojen takuissa puroiksi käy –

Virttynyt saapas vain muistoja kerää,
elämän laulujen kastetta vuon –

Aisalla harmaalla toivo vain lepää,
karannut menneisyys unelmain luo –

Enää ei sido sit malkakaan mainen,
satona sana on enää tuol’ suol’ –

Sijansa sierettyy lätäkön lietteeks’,
kuivuukin aamulla – unohtuu tuo.

Lepatus

Nyt yössä sana lepattaa,
luo vielä hetken valoaan -

mut kutsuu sinest' öisen tuo,
mi' laulaa uneen - aamun suo -

siel' kaukain sydän käpertyy,
siih' pesään mist' nyt nousee syy -

taas kohotakkin päivöön vaan,
voik' olla voimaa suurempaa..?

Valveen vasteesta

Unieni usvasta herään
aamuun uuteen

päivään nousevaan

Vasta versonut tietoisuuteni
kohoaa lauluksi

verhojen takaa

katseeksi katoavan
menneisyyden

Jää hyvästi

Tää polku sanojein siimekseen käy,
tulevaan tuivertaa sisimpähäin

kaipuusta elämään siipesi, kun
nostivat laulusi lentoon

Tuonne silmäni ei enää ennä,
vanaasi vain sieluni haroo.

Nyt sydämeni on kipuinen lähde,
ei katso se matkaa ei määrää -

Kun lauluaan aamun kaipuuseen vuottaa,
tuolla pisara toivoa elää -

pienessä kupissa elämän toivon

Sitten kun luuni lepää äitimaan sylissä,
antakaa peitseni seuraavalle soturille –

kun lauluni hiipuu,
tulee uusi kantaja asti aamusta uuden.

Rikkaruoho

Kuin ohjaa taivon polku tuo,
se sisimpäisel äänel vuon -

vaik oisit rikkaruoho tiel',
sun muotos ei oo väärä siel -

sä saat sen ammost kaiken niin,
mil maisel polul tarviit siin -

jos kukka koree olisit,
sun vastees toiset oliskin -

jo vainen lopult tajuaa,
on lento aina vaikeaa -

mut opit niin ain annetaan,
et sielu sisin versoo saa.

"Canto del pájaro"

Tuol’ laulu yössä säteen suo,
se valon pienen loihee - vuon –

koht' kohoaa pien’ korkeuksiin,
ei enää pimeys sido niin -

kun pisaratkin huokaa siel',
mis' kaukain' kutsuu luo tuol' viel' -

on tuikkuin soinnin vilkutus,
sul' ääres' maan tään ilmestys –

mink’ toivein tähdist’ mul’ tän toi
kuin canto del pájaro soi -

siel’ sisin sointu väräjää,
kuin oisi kielein toinen pää –

Yön helmaan haipuu vain.

Syksyn autere

On valon hehkun aavistus,
tuo syksyn ruskas kajastus -

siel' askel hiljaa kahahtaa,
jo tuolla kutsuu talvein maa -

on sisimpäin kuin myrsky-yö,
ei aapa enempää sit syö -

kun toivoin laitan huomiseen,
siel' kylmäs sieluin on jo sees -

mut kohti kevättä tää käy,
sit estää ei voi syksyn näyt.

Yö

Kun päivä katoo sielun luot’,
siin valokaan ei palaa tuo –

Vain yksinäisen kaiku on,
häl’ seuranansa poluil’ tuol’ –

jo merikin niin haihtuu pois
ja taivas mustas’ loistos’ soi –

Sen syvyys kutsuu takaisin,
on nähnyt kaiken ennenkin –

Miks’ laulais’ sielu enää niin,
kun sanat hukkui murheisiin.

Kasvavia sulkia

Hän jok' tuulen' vaeltaa
on saapunut nyt sumust' vaan -

Tuolt' vuoren takaa murheiden
jos' kasvoi syömmens' suureks' sen -

Vain hiljainen on askel viel',
mut voimans' kantaa yössä tiel' -

se palo mi' ol' entinen,
häl'lauluks' muuttui siivikseen -

Jo nostaa sulkain' liitoonsa
tuol' pienen sielun kotoonsa -

nyt valo valkein kantaa maast',
ei uni sieluu enää saa.