Horizon

Ain onnen valon unelmat,
nuo nostaa - paukkaa purjeena -

Siel' liitää nostees' tuules tuo,
on hällä hymyin aatos muas -

Nyt myrskyt merten kauas jää,
kun sielus on vain elämää –

Vain kuohu vanain taa niin jää.

Luuvalo

Voi kuules luinen kroppain mun,
ei aika köpötellä oo viel' sun -

vaik' klonkkais klenkka visuinen,
se tiedä: nilkka notkuu tiel' -

Siis tanssi vielä vähäsen,
et kaadu hautaan kolisten -

Kun pää on pirtee pönäkkä,
siit' löytyy vielä eloa -

jo valo luistain kajastaa,
nyt kinttuin alkaa danssaamaan -

ja yöhön polku valkenee,
viel' korjaa satoo toivo siel' -

vain narskuu nivelet.

Valopisaroita

Yksinäisiä unia,

tietoisuuden raottavia
valopisaroita –

putoilee vaikertavina varjoina
kelmeässä kasteessa –

Öinen kajo tumman taivaan
maalaa maisemaan

häivähdyksen

toisista todellisuuksista

onnenmaan aamuista

lämpimistä

Askel

Kun maiset tuulet riepottaa
siel’ ahneus, raha vallan saa-

on ystävyyskin taakka lie,
se sielut pienet eroon vie -

kun oiskin lähde valon vuon,
mist’ ammentais’ jo takas tuon –

sen ajan vallattomuuden,
mis’ ilo kukki vielä tiel’ –

Vaan katos kaikkoon hunaja,
voi halata vain varjoa –

mi’ olikin vain kangastus,
kuin peilis’ valon heijastus –

Nyt askeleen tään löydän tuost’,
mi’ putos’ laulust’ onnen vuost’ –

on siinä sana tulevain,
nyt kertoo minne mennä vain –

ja tuuleen katos tuo.

Kylväjä

Sä kuule pieni kylväjä,
jos haluut tietää eineestä –

mit’ sanotaankin sanaksi,
tuot’ runon riimin voimaksi –

Niit’ voit nyt heittää minne saat
ja aina kerää parven vaan –

jos eho on tuo viljana,
eik’ mikään närä akana -

Kun viskaat jyvän – tahtoo vain,
nuo tirpit lisää – lahjaks’ ain –

sit’ herkkua, mil’ lennättää,
nuo toisiins’ kiinni ennättää –

koht’ käyvät sotaa sanojen,
on vimma villikanojen -

Tuos’ nokkii linnut - napottaa,
koht’ toisiins kiinni käykin vaan -

mut mikä hävis – sisin siin,
kun tuuli tyyntyi – häipyi niin -

Ei laula sana – sielukaan,
nyt enää toivu tuostakaan –

kun valo karkaa yöhön jo,
jää jälkeen vana vuorten luo.

Sanojen karsina

Veräjä vanha nyt unhossaan lahoo,
vahdi ei karsina henkeekään tuo –

Valuva sade nyt värssyjä maalaa,
ruohojen takuissa puroiksi käy –

Virttynyt saapas vain muistoja kerää,
elämän laulujen kastetta vuon –

Aisalla harmaalla toivo vain lepää,
karannut menneisyys unelmain luo –

Enää ei sido sit malkakaan mainen,
satona sana on enää tuol’ suol’ –

Sijansa sierettyy lätäkön lietteeks’,
kuivuukin aamulla – unohtuu tuo.

Lepatus

Nyt yössä sana lepattaa,
luo vielä hetken valoaan -

mut kutsuu sinest' öisen tuo,
mi' laulaa uneen - aamun suo -

siel' kaukain sydän käpertyy,
siih' pesään mist' nyt nousee syy -

taas kohotakkin päivöön vaan,
voik' olla voimaa suurempaa..?

Valveen vasteesta

Unieni usvasta herään
aamuun uuteen

päivään nousevaan

Vasta versonut tietoisuuteni
kohoaa lauluksi

verhojen takaa

katseeksi katoavan
menneisyyden

Jää hyvästi

Tää polku sanojein siimekseen käy,
tulevaan tuivertaa sisimpähäin

kaipuusta elämään siipesi, kun
nostivat laulusi lentoon

Tuonne silmäni ei enää ennä,
vanaasi vain sieluni haroo.

Nyt sydämeni on kipuinen lähde,
ei katso se matkaa ei määrää -

Kun lauluaan aamun kaipuuseen vuottaa,
tuolla pisara toivoa elää -

pienessä kupissa elämän toivon

Sitten kun luuni lepää äitimaan sylissä,
antakaa peitseni seuraavalle soturille –

kun lauluni hiipuu,
tulee uusi kantaja asti aamusta uuden.

Rikkaruoho

Kuin ohjaa taivon polku tuo,
se sisimpäisel äänel vuon -

vaik oisit rikkaruoho tiel',
sun muotos ei oo väärä siel -

sä saat sen ammost kaiken niin,
mil maisel polul tarviit siin -

jos kukka koree olisit,
sun vastees toiset oliskin -

jo vainen lopult tajuaa,
on lento aina vaikeaa -

mut opit niin ain annetaan,
et sielu sisin versoo saa.

"Canto del pájaro"

Tuol’ laulu yössä säteen suo,
se valon pienen loihee - vuon –

koht' kohoaa pien’ korkeuksiin,
ei enää pimeys sido niin -

kun pisaratkin huokaa siel',
mis' kaukain' kutsuu luo tuol' viel' -

on tuikkuin soinnin vilkutus,
sul' ääres' maan tään ilmestys –

mink’ toivein tähdist’ mul’ tän toi
kuin canto del pájaro soi -

siel’ sisin sointu väräjää,
kuin oisi kielein toinen pää –

Yön helmaan haipuu vain.

Syksyn autere

On valon hehkun aavistus,
tuo syksyn ruskas kajastus -

siel' askel hiljaa kahahtaa,
jo tuolla kutsuu talvein maa -

on sisimpäin kuin myrsky-yö,
ei aapa enempää sit syö -

kun toivoin laitan huomiseen,
siel' kylmäs sieluin on jo sees -

mut kohti kevättä tää käy,
sit estää ei voi syksyn näyt.

Yö

Kun päivä katoo sielun luot’,
siin valokaan ei palaa tuo –

Vain yksinäisen kaiku on,
häl’ seuranansa poluil’ tuol’ –

jo merikin niin haihtuu pois
ja taivas mustas’ loistos’ soi –

Sen syvyys kutsuu takaisin,
on nähnyt kaiken ennenkin –

Miks’ laulais’ sielu enää niin,
kun sanat hukkui murheisiin.

Kasvavia sulkia

Hän jok' tuulen' vaeltaa
on saapunut nyt sumust' vaan -

Tuolt' vuoren takaa murheiden
jos' kasvoi syömmens' suureks' sen -

Vain hiljainen on askel viel',
mut voimans' kantaa yössä tiel' -

se palo mi' ol' entinen,
häl'lauluks' muuttui siivikseen -

Jo nostaa sulkain' liitoonsa
tuol' pienen sielun kotoonsa -

nyt valo valkein kantaa maast',
ei uni sieluu enää saa.

Askel #3

Vain sanain jyvä sielus on,
se nostaa päätään toisen luo -

Tuo versoo lauseen hennon vain,
koht' vartta kasvaa vankkaa ain -

Nyt hedelmöi kuin eloinpuu
vain voi - ja kohta lakastuu -

Niin keräät sadon, kuin sen näät,
tuol' sana toinen - lauseen pää -

Sit seuraat kuin ois polku vaan,
mut tuleekin tuo toiselt' - haa..!!

Katoavien unelmien keidas

Kun rannalla katsoo
hiljaisessa yössä

Kirkastuvan taivaanrajan
viimeistä tähteä –

Kuulee jo nousevan valon
lupauksen tyvenessä vedessä.

Tuolta aamunrauha laulaa usvassa
pienin sinisin sanoin

ikuista tulta.

Yhä kostuu kuiva hiekka,
sanoin hedelmöi elämää –

katoavien unelmien keidas
helmeilee vielä uuden virran.

Askel #2

Suljettujen kasvojen
takana vielä
pieni lähde.

Pisaroi voimaa
tietoisen rajalla-

Unien juurilla
kultajyvänä lähti

vaeltamaan
kuivuneen
sielun muistoja
pitkin –

Kohti sanattoman
kaipuun
kumaraista
pyyntöä –

Kosketti huulia
siunaten eläväksi –

lauluksi maiseen jo
virtana karkasi.

Kristallitie

Harmaata
kuivunutta
savea.


Rapautuvia
muistojen
kokkareita

putoilee
juoksevalle

kuumalle hiekalle.


Ei tipu enää
kärsimyksen


kyynel,

puhdistavan
tuulesi polttaessa

polkuni lasittuneeksi


kristalliksi.

eikä jalkani
enää maata


kohtaa.

Askel #1

Taivas kuulaana
koskettaa,

hiljaisuudellaan valossa
halaa –

Elämän muheva
aromi valtaa
vielä piiriinsä –

Nousen – astun avoimena
aukiolle

Mainen ei enää
juoksuta –

olen vapaa.

Sanat entiset vain
kuivuvaa heinää,

tulevien tuulien
tuivertamaa hiekkaa –

Pölynä sielun
matka maisessa

jäämättöminä
jälkinä –

enkä mitään enää

kaipaa.

Piena

Kiitäviä kallioita,
sameana seisovaa
vettä -

Ajan virrassa
painautunut
askel -

Muistuma -
kuin olisi joku
käynyt
maalaamassa

kärsineen merkin
sielunsa pienaan,

ettei unohtaisi
oppimaansa.