Suruvanaa

Öistä taivasta
piirtää kaipuuni -

kaartelevaa suruvanaa.

Laskeutuu luo
rauhan -

rannalle toivon.

Putoili valoja
pieninä sanoina,

kirkkaimmaks’ kaareks’
kukintoina.

Taivaanrannassa
kultaisia kuohuja.

Syvää sineä
sieluni synnystä,

puristi pisaran
hiekalle santaan.

Aamun apaja

Kuurasta aamussa
ajatus nousi,

huulia heränneen
hipaisikin.

Entisen ehtoon
pisarat polttaa

sanoja sielusta
syvältä suo.

Lauluja taivaasta
kirjaimet tapaa,

sydänten voimaksi
toisille tuo.

Löytänee aavalta
apajan aamun,

kultainen kosketus
kaipaavankin.

Taivaalla

Kaksi kantamoista
hapuilee

toivon taivaalla
liipottaa

toinen toistaan
tavoittaa

uutta unelmaa
pilvistä piirtää

ympäriinsä kaksi
kiertää

onnen valoa
hipaisee

hohtaa halona
tapaamastaan

haihtuu eksy
unistaankin

yhdeksi lyhdyksi
lämpenee

hattarana taivaan
valon

Toivo

Uupuneen suosta,
nousenko tuosta

lauluain piirtää,
taivaalle siirtää.

Lentoa taivoin,
yritin vaivoin -

vaan kestää se vielä
kipinä siellä.

En toivoo mä hylkää,
vaik’ taakkakin selkää

murtaakkin saattais,
painollaan vois.

Sana sanasta

Sulkani laulaa
aamua kohti

valoaan kaipaa
runojen polku.

Saankin sen synnyn
sanasi luota –

ymmärrys yksin
ei kauaksi kanna.

Toinen sen lentoon
aina niin auttaa!

Kahden on laulun
kauniimpi kaiku,

toistansa nostaa
lähteenä elon.

Kiitoksein saatan
sulle vain antaa.

Sanani sanastais’
vuoksesi sun.

Hyvääsi yötä

Hyvääsi yötä,
enkelten työtä

päästän jo maaemon
helpottamaan.

Annankin tämän
temppelin länän

uupuneen auvon jo
nuupahtaa taas.

Uinusten maille jo
valvetta vaille

matkansa päättää
tuo kirkaskin tie.

Putoilee valvetta
unteni jäävettä

sulattaa suoksi
leponi tuon.

Saloilla synkimmän sisimmän

Muuri murtumaton
sydäntäni kiertää -

vankkaa seinää
kivistä loppumatonta.

Etsin aukkoa –
pientä reikää

ulos kurkistaa valoonkin

Risukkoista sisintäni
taistelen auki avaraksi

Läpikäymättömiä orjantappuroita,
piikkiiseinäisiä karhunvatukoita

vanhojen tuntojen
ryteiköitä samoan.

muinaisten unelmien
ruusuryteikköjen raivuu

avaa syvältä esiin seinän

Vanhin vankka portti –
syvimmältä sisimmästäni

aukenee taas tiekseni
ulos valoisille vainioille.

Mudasta murheen

Kurja nousi kontaltansa
kaamos kajosi kaikkeuksiin.

Sirkosi säde surun yltä,
iloksi ohennut urkeni,

kuopi kuoma kantojansa,
ponnisti pahan pinnastaan.

Kirkastui katse kärttyisä,
lempeäksi lempo oikeni.

Uusi varsi vankkanansa
katsoi uusiin koitoksiin

Kaksi tietä

Tunne ohittaa järjen,
kiilaa ojaan armosta –
polullani yössä

ajaa

Ei konsana kohtaisi
ymmärrys ain pien’
vajaa

Hahmottoman kaikkeuden
olevaista – tietoisen polun
rajaa

Tajuntaa kaht’ erinmoista
ei verratakkaan voi
saattaa

Toinen perilläns’ jo
aamus’ kun toinen vast’
makaa

Syntymän saman
kaks’ muotistaan
valaa

Yks’ oli kajastus
kahden tien
alkaa

perille molemmat
pääse nyt ei
yht’aikaa

Toivoni minulle annoit

Tuskieni vuorelle
olin kiivennyt

pimeällä polullani
hiipuvan kaikusi

perään,

minkä olin tavoittanut

syntymäni aamusta
liruvan puron äänenä.



Huipulta maailman
kehänä valon sinä

piirsit

minuun kaikkeuden
kehinä värerenkaita –

eetteristä kaukaa
kuiskauksia
ikuisuuden matkan.



Loit elämäni
viettävälle tielle

suloisen sitkeitä
reunavalleja -

kannattimia yöni
ainaisen hapuiluun.



Toiveita, unelmia
uusia sanoja

kuiskauksesi kantoi.

Sen kerroit
minulle –

kaiken!

Yöni uupuneen
sydämessä.

Avain VII

Tänään minä
sinulle laulan,

uniesi polkuja avaan -
annan valkeutesi takaisin

yötäsi valaisemaan.

kuule kultainen kutsuin
avaja syömmesi sille,

anna taas aamusi alkaa,
jo yösi unhohon vaipuu.

Univärssy

Valoo vuota, jos on tuota
paitsi sydän pienoinen

Siipein suojan, Isäin Luojan
antaa unen kaunoisen

Ei lain pelkoo, kun jo selkoo
murheet yössä kaikkoaa

Antaa auvon, pienel' tauon
herää taas tuo virossaan

Sanattomat sanat

Sitä en sanonut,
että
            katkenneiden

lauseitteni takana
myllersi paljon.


Jätin kertomatta,
että
            puhumatta jääneet

                       asiat

rakensivat muureja.


Sanoiltani katkesi
siivet,
        kun
             olisin antanut
                     sielunilangan sinulle –


Liitämään läpi
panssarin,
        ettei
                enää tarvitsisi
puhua

turhia sanoja.

Lahja unesta

Ulos astut unestasi
valojen ja varjojen
taistelutantereelle.

Mitä tänään
uskallat
itsestäsi antaa

maailmalle?

Unelmasi jaatko
toisten tieksi?

Vai

lahjoja - ilon pieniä
pyrähdyksiä,
onnenkantamoisia?

Ei maailman mudassa
elämä etene,

jos

siitä pelkosi
palleroita
silmille viskelet,

toisen vihoiksi
yötä katseen
kasvattamaan.

On

valo aina tykönä,
kun unes aamuun
tuot.

Sanansyöjäaave

On sanain kadont’ siis jo haa..!
Sen yönkö aavekin taas saa..?

Syö kirjaimen ja toisenkin –
niin uupuu sanat lauseinkin,

ei kohtaa toinen toistansa
on pimeys sanain vastassa.


Kaks yrittää niin viestiä
vaan kirjaimet on pieniä

ja nekin katoo sumuunsa,
kun eivät saa ne toistansa,

vaan kaukaa orvot vilkuttaa
yksinäistään epäelämää .


Ei saata tuota ymmärtää,
toisel' käteen tyhjää jää

ja kahden sanat toisillens'
jo ohi lentää - kauas pois.

niin yksinäin’ jo toinen pää
ja vuottamaan se siihen jää,


jos tulis sana takaisin
on kylmä, myös jo pimeekin.

Vaan tuolta kirjain pilkistää
on sillä pieni vierellään.

Se sanaa raahaa perässään
ja perhe lauseen muassaan.


Ei haamu yönkään niitä saa
kun toinen toistaan rakastaa.

Koht’ ymmärrys on kohdallaan
kun kaks’ taas saattaa sanoillaan

taas toisiansa halata
ja lämpöö saada samalla.

Kuivuvia valounia

Mis’ on mielein
syöveri –

unelmieni pohjaton
kurimus?

Ei sitä silmäin
kohtaa –

korvain ei sen
huutoa kuule!

Valoisien värssyjen

            juuret
                        hiipuvina
                                    varjoina


uumeniinsa imevät
myrskyisät pyörteet.


Ajattomaan hahloonsa
noruvina kuivuvia

                                                valounia

Uupuvaa yötäni niin
valvon.
                                            Katsettani nostava

                               hiljainen

                                                pilkahdus

       jossain.

Laulua kaukaista
korvani kuulee,

pielukseltain päivä
kun nousee -

varjoni yöstä hohtaa taas

            elämää

Sanan polttopiste

Suuni halajaa
uusia sanoja

tietänsä lihaksi
maisen olon -

mielein varrelle
versoksi tajun.

Vaan

kumpi antaa
toiselleen omast’,

voiman valoaan
sisäisen tuen?

Kielen siemen
ajatuksen alun -

vai

aatoksen kipinä
kiteenä sanan?

Kasvattaa köynnöstä
kuroa kasvuun

toistensa kohdata
pisteessä elon.

Wanha kevät

Virsuin vanhoin vuosta maan -
ymmärrystään ammentaa

syvält’ sielun sammioista -
kirkkaan lähteen tähti loistaa

uutta voimaa kevääst’ saa,
nostaa kannat - lennähtää.

Liitää yli talvein maan
liihottaa ja kiinni saa

kevään korvat - lerpattaa

kurkkaa kohta aurinkokin
aamussansa aivastaa.

Kahdessa maailmassa

Untako nään
vai valvetta vainen

muutoksen maan
kultaisia portteja –

Herääviä toiveita
kultaisten kehrien

nousee keväiseen
multaan mustaan -

unisia pyörteitä
lauluksi toiveiden,

pääsyään vapauden
kutsuiksi kuiskaa

aamua uutta –
unestain herään

Unitukkaa

Kaukana unissain
aamua laulan –

kutsun jo ovea
elämän valveen –

Siintävät helat, kunis
löydän ma salvat.

Riemuni rikkoo jo
kalmoni kalvan.

Ilkamoi epatto ja
vastaankin hankaa,

vaan karttua virkoovaa
turhat ei katko -

katsettain kirkast’ nyt
vaivaa ei malka

tanakan tällin siis
uksehen mäiskään.

Silmäni avata nyt
aamuuni saan.