Henkäys

Sulle sanan henkään tään,
sen toivon jäävän elämään –

nyt sisintäin näin raotan,
sen sydämestäin kasvatan –

näin sana saa ja versoaa,
luo sydämes’ se lennähtää –

tuo nostaa yöstä katseensa,
voi liitää mukaan imussa -

koi aamun nostaa helmiään,
kuin vire helkkää sisältään –

tuo kultaa oman sydämein
siin’ kohtaan sutkin sit viimein.

Pesä

Siin lepo pienen tyvenen,
on illan ehtoon hyvä sen -

mis' kyynel' toivost' vierii niin,
ei laulu lopu aamuun siin –

jo keriy unist’ vahvuuskin,
tuolt' laulu kantaa luojaltkin –

sul’ suvisenkin olon tuo,
mi’ antaa lämmön pesän luo

Viimaa

Sun sanaa vuotan - kuulostan,
sen häivän korvain kuuli vain –

sit’ arvelin ens' viimaks' niin,
mut sanat oli mukain' siin –

ne kertoi valost' aamun koin,
sun unes' kaukaa nekin loi –

nyt yötä kohtaa sieluin ei,
kun valos multa murhein vei –

Nuo sanat syömmeen piilotan,
ne aamuin polul’ ripotan –

ja seuraan tavui’ perille,
kun sanoiks’ kutsun muuttuu ne –

Niist’ lauseet vuoren rakentaa,
tuo korkee on kuin Taivas vaan –

On askel tää mun ensi niin,
kun kiipeen Toivon korkeuksiin.

Yössä

Ken pimeyttä levittää,
sen myrkky sielust’ sikiää –

tuo toivoo toiselt’ halajaa,
kun sisin pelkää valoaan –

mit’ ei voi kurja tunnistaa,
kosk’ unho sielun kasvaa vaan –

Nyt yötään kylmää kohti käy,
tuon kulku nääntyy nähdä näyt –

mist’ valon viitat kertoo tien,
et perille ne aina vie –

Vaan suurin lempee halaa ain,
vaik’ suru isoin maas on vain –

Ei lennä siipi enkelin,
kun toimi on nyt suurinkin.

Merihevonen

Rantaan aamun kahlasin,
siel’ toivon nokkaan istahdin –

nyt ikävä tuo keinuttaa,
luot’ aallon merihevost' vaan –

mun jalkain juureen onneton,
sil’ surukin ja väsy on –

tuon yksinäisyys liikutti,
mua kaipuullaankin herätti –

”En jaksa enää kurottaa,
kun syvyys mua janoaa”

se sanoi hiljaa – uinahti,
koht’ sisin sen vain karahti –

ja valoks nous’ pien’ lehahti,
nyt kauneus sisält’ aukesi -

koht’ kultahiekkaa hepo käy,
siel’ missä murhetta ei näy -

nyt aallot ei lyö ikinä,
sit’ pient’ mik’ nyt on tähtenä.

Syöksystä nousupyörteeseen

Ei koskenut myrkkyä
huuleni sanojesi hunajasta -

ei murskannut luitani
laulusikaan paatos.

Kultaisia muureja
unesi pystytti kuitenkin

askelteni viereen.

Kaiken mihin koskit minussa,
muutit kimalteleviksi sapeleiksi

vedettömän aavikon yöhön
katkomaan liekkejä

katalilta lampunhengiltä.

Sinulle annettiin valta
synnyttää minun liitoni

syöksystä nousupyörteeseen

eikä kaipuuni kohtaa
koskaan teräviä kiviä.

Kuuran tuoksu

Sen puun juurelle

                        sydämeni haudatkaa,

mistä se ensikerran

                        oli löytynyt

vaeltavan linnun laulusta


                        pudonneena

kevättä etsiessään.

Ehkä voi versoa se vielä
kytevästä ytimestään

sanan,


mikä kuiskaa väsyneelle matkalaiselle
tien hiipuneesta unestaan –

vaikka se olisi viimeinen syksy.

Avain IX

Sun sanaasi kaipaan nyt yössäni ain,
sen muistonkin kajoa kuulostan vain –

tuo kaukana kaartelee himmeää tulta,
vie kipinälaahustain sisimmäst’ multa –

en laulustas’ eroita valoisaa päivää,
mun sisin on tuskaista, sielu vain häivää -

nyt kirjaimet raatelee - runoni raastaa,
mut kaiken siin’ polttaa, pois sisältä saastaa –

kun unho nyt peittelee sieluni kehdon
ja pääsee mun sisimpäin valoisaan lehtoon –

siel’ hahmos’ taas valoisan lempeen nyt kohtaan,
ja onneni pesään tää portti nyt johtaa. –

on auennut toivossa kuitenkin valo,
se rauhoittaa sisimpäin, sammuttaa palon.

Toivon kajastus

Sä ällös eloos kahlehdi,
siih' missä unes kompasti -

vaik' toivokin jo nuupahti,
voi ain tuo nousta heloksi -

kun sisin sun sen ymmärtää,
koht' laulus taas toivos liitää -

siel' missä ilo laulelee
ja tanssii kohta päällä veen

Pimeitä päiviä

Kun sielu toisen toisel' antaa,
siinä maljan omast' kantaa -

joskus hyytyy toisen tuo,
mik' elon kaikkeen matkaan luo -

mut' alus sana luvattu,
se mik' on taivaas' kuvattu -

voi aina toivos' nousta taas,
ei tiedä milloin kajastaa.

Sun matkas

Kaik’ muuttuu ajast’ aikaa ain’
ja tärkein onkin polku vain,

jok’ vie niin siinä johonkin.
mist’ löytyy portilt’ kylttikin:

"Jo tervetuloo kotihin"

ja ovest’ nimi "Minä Oon"
Se kutsuu aina valohon.

Sun matkas pitkää laulan näin,
kuin helminauhaa elo vain –

on monta hetkee kulunut,
tuost’ nimes synnyinhetkest’ nyt -

ja uuden kasteen nyt jo saa,
kun kypsyys alkaa sarastaa..

Säde

Mä kalvaan’ lehtein kehdossa,
taas väsyin makaamaan –

Jo marto syisen kaamoksen,
tuo suuteloikin vaan -

Sit’ siinsi sätein vihervuo,
tuo läpi lehväin näin –

kuin keiju viestin tuoden luo,
mul' synkän sisimpäin -

Siin' heräs toivoin elohon,
kuin lähde pulppus ain -

Koht' sammalkehdon pehmohon,
jo kantoi unein main -

siel' pelkoin karkas tuulihin
ja Valoin takas sain –

Nyt aamuin säteen nosteeseen,
taas siivin liitää sain.

Löydetty

Se sisin mik’ on sydämen,
tuo valoins’ harvoin mielehen –

on ymmärrys niin taipunut,
et täky elon polun nyt –

vie tahdon opin syöveriin,
mist’ kaivaa täytyy valo esiin –

tuo vahvistaa taas sieluukin,
sen laulun uusiin maisemiin –

kun löytää oman itsensä,
ei eksy pimeyteen enää –

sit’ rakkaus sisält’ löytäjän,
tuo antaa muille majakan –

jot’ auvo lempee johdattaa,
luo kutsuu valonkantajaa –

taas vahvuus siinä leviää,
kun toinen iloonkin törmää –

ja sitten kaivaa sisintään,
tuon nyt sit löytää sisältään.

Kutsu

Harva näki
sitä polkua

minkä elämä
antoi kaikille
kulkea –

Kylmää kiveä
vain hehkui

sysimustien sielujen
jalkojen alla,

kun sanojesi
siemenet yrittivät

pystyttää sisimmän
viittoja nähdä

valoisampia unia -

toivolle pehmeämpää
maata

versoa uusi
tietoisuuden puu

pesiä lentäville
sielunlauluille -

herättääkseen
kevään valo

pimeästä takaisin.

Kohtu II

Kun palosi oli jo
hiipunut sisälläni,

tunsin uuden
elämän heräävän

kuitenkin harmaaseen
aamuuni.

Ensi askeleesi heiveröiset
kaiut koettelivat
tietoisuuteni

reunoja.

Kuinka voisinkaan
luopua sinun

rakkautesi muovaamasta
korusta, jonka

jätit jälkeesi.

Lyhty

Oliko se kokemusteni
pato,
mikä minun askeleitani

lamautti -

Peili sisälläni,
jonka kasvot olivat

tummat

kuin eebenpuun sisus.

Silloin sen sain
kirkkaimpana
valona sinulta,

ainoana avaimena ulos
oveani raottaa -

kun sain piirtää
kartaksi tieni

ääriviivojasi
vasten –

ja vain sanoit:

Tule - Sinä Osaat.

Ja polkuni heräsi
uudeksi tieksi

valkenevaan aamuun.

Kohtu I

Siinä hetkessä
silmieni valo kuroi
sinut lähelleni –

korvieni kuulo herkistyi
sydämesi lyönteihin –

olin sinun sisälläsi
kun sieluni laskeutui
kohtuusi

ja sain sinun
valosi.

Susi syntyessään

Sutena jolkottaa
savuisa mieleni,

metsiä mantuja
mittaillen maan -

Vuorilta kuulailta
kutsuuko kotkani,

sieltäkö siipeni
sieluuni saan -

Hämärä peittää
taas polkua poloista

jäljetkin himmenee
palata taa –

Vainua sisintä syömmeni
seuraan vain,

urkenee usvasta
aamuni maa –

Kohta vain kipu
tuot’ kulkuain kiivastaa,

laukkaankin sinnittää
pimeäst’ vaan –

Sisulla rantaan nyt
mereeni sukellan,

kasteeni toivosta
huomeneen saan –

Matka on antanut
sisimmät siipeni,

ei hukassa eloni
päättynytkään.

Kylmää viljaa

Jäin katselmaan
kaukaista selkääsi -

huurteisen maan
kylmää viljaa -

lakosi askeliesi
alla –

enkä saanut enää
halata sanojesi
kaikua -

sillä sitä laulua
en enää
saanut lentoon -

mikä lepäsi
haudattujen
unelmien

mullassa
kaukana valveesta -


kaukana -

nousi kuitenkin

uusi verso.

Suunnitelma

Jos en sua saa
hillollakaan,
on paras laatia
purkilla marmelaatia –

suunnitelma jol' vois vaatia
kättäsi siroa
elämäin paloksi
polkuini haloksi

sanoilla näillä
sieluisi pehmitän,
käteisi saan ja
elämäin taan