Takaisin

Minä en unohda,

vaikka minun
hakatut palaseni

                 levitettäisiin

pimeyden laidoille
muistojen tyhjiön

                 kantamattomiin.

Sieluni sähisevä
kipinä

                 iskee

vielä tulta
kutsuaan kuivasta

                 ruudista.

Minä palaan
aina luoksesi

                 valomerenä –

en puhjenneita
kukkasia sinulle

                 enää ojenna.

Sillä valani
minä annoin

                 aamunruskossa

Lintuneito

Sanains’ arka uuden impein,
yksin vuottaa illan lämpöö –

poikapulun kaipuu kova
kukkii neidon sydän soma.

Nostaa helmaa, värssyn laulaa –
niksauttaakin norjaa kaulaa

kuikertavi umpun unhost’
kutsulaulun horisonttiin

Liruu laulu hunajainen
unein läpi koirahaisen.

Siipeins’ ratkee lentohonsa –
kiitää tikka tuurin vuossa.

Napsahtaa niin penkerelle,
viereen tipun sorjan moisen

Ei oo vailla sydän toisen
enää yksin pyrskähdellä.

Elonvettä

Laulat minun
sieluni juurille.

kastelet taas
tietäin taivaltaa –

ettei tomussaan
turhien unien

toivooni harhaansa veisi.

Jo virkistää
valoisa sonetti –

silmuni ylös
taas suo

valoaan viiriksi
luo

Yksin

Palelee elämä
yksin kun matkaa

pohtiikin tuossa –
kannattaa jatkaa?

Turhaansa lauluaan
väkisin kannustaa

hiljaista polkuaan
varjostaa tarina –

mit’ ei tuo kulkija
konsanaan kerro.

Ehkä kun aanun saa
ilonsa kajastaa

Vaan ei pien’ tiedä
onk’ aikansa vielä.

siks varjo tähteään
sinnikkääst’ metsästää

kirkkaasta yöstä –
mut’ se käy työstä.

Virralla

Tuonenvirralla uusia
väreitä –

Perhoja vanhin
saalistaja heittelee.

Kuohahtaa –
jo poreilee,

vaan ei nappaa

Tietää saaliin
aina tulevan,

kärsivällinen vartoo –

katsoo silmiisi
ja heittää.

Kaukana kiireisen
sielun mulahdus –

hopeapajun väsyneen
oksan alta nousee

uupunut saalis.

Tänään ei ollut
vielä Sinun aikasi,

mutta kohta
sekin jo tulee

ja pääset

elämäsi vastavirrasta
lämpimälle maalle.

Tuonenvirralla
aina uusia väreitä.

Siivet

Rakkauteni on saanut
siivet –

Ei valkoisia
Ei mustia

Se vain lensi pois –

Toivoni rapistuneena
keltaisena pergamenttina

rutistaa rullaansa
valkoisin rystysin

haihtuvia kirjaimia –

käpertynyt sisimpäni
vain kohta


jo unohtaa sekin.

Avain VIII

Kasteisel’ portilla
tilkkanen kevättä

sulattaa puroaan
saranan säveleks’ -

sisimmän kutsuaan
kirkkaana laulaa.

Usko ei riittänyt
rumuuden taakse –

syvimmän salaisen
avaimen aukoksi.

Siinä vain hiljaisen
toivonsa antaa.

pelotta aukaisen
viimeisen portin.

Kelottuneita unelmia

Unelmieni kelottunut
pinta muistaa

sinertävänä ajatuksen
aamusta.

Unohtunut sävel
vaienneesta

laulusta taas
tapailee nousuaan

tajunnan
nuottiviivoille -

vaivihkaa
täyttää keloni

kuivuneet raot
kestämään uusia

myrskyjä sydämeni
illassa.

Tuttu muukalainen

Sinun sieluusi
minä sukellan –

syvien silmiesi
pohjattomaan

kurkistan.

Kuplivana kirkkaissa
lähteissä

sanomattomien
merkityksiä.

Kuulevaisen kantorajalla
tiukuina

tuonpuolen terveisiä.

Kuka oletkin –
tulet aina

ajoissa

minun ikävääni
vastaan.

Viimeinen laulu

Hiljainen tuuli
kahisuttaa yössä
kaipuun väsyneitä
lehviä.

Kurkottaa pitkiä
hapuilevia muistojaan
myrskyn murjoman
teräskannon

sälöjä hyväillen.

Murtuneessa maassa
laulaa vielä
pieniä pisaroita
syvällä

maan uumenissa.

Unohtuneen valon
huokaus nostaa
arkojen vanhojen
juurien

tuntoja pintaan.

Viime hetken
uupunut laulu
vielä virkoaa
nupulle

kuolevan puun.

Kultaisia maininkeja

Kahlaan rantaan
kultaisten maininkien
vanavedessä –

Poreilevia kierteitä
solisevina muistojen
kurimuksina.

Huuhtoutuu pois
unohtuneet jäljet
öisellä rannalla –

Kuivalla hiekalla
kaipuun jälkiä
seuraa tuultaan –

Pohjalla kohta
helmeilee jo
pieniä pisaroita.

Vielä aamuinen lähde
kostuttaa matkalaisen
murhetta.

Terra Incognita

Mastot kohoaa
horisontissa.

Alukset ovat
tulleet hakemaan

omansa pois –

Pitkien yksinäisten
vuosien savimajat

murenevat lähestyvän
toivon vanavedessä.

Kuplia

Tyhjässä pudotuksessa
kelluvia kappaleita –

Toiveiden kuplia
valojaan heijastaa -

kutsuu toisiaan
matkaan valtoimenaan

muotojaan muuttuvia
valon säkenöiviä polkuja.

laajenevia kultapalloja –
poksahtelevia – palavia,
roihahtelevia, valuvia muotoja

Sinun silmäsi näkee kaiken
ja puhkaiset omasi.

Aamun laulu

Kohtaa suven yössä siivet -
nostaa valon horisontist' –

Kuvan aamun valaa sieluun -
syvin sisin herää eloon -

siinä uusi ihmiselo -
yöstä silmäins' ymmärryksen -

kohtaa Suuren Sanan Luojans' -
elon alkaa ensimmäisen.

Kohta lauluns’ aapaa viistää,
auringonkin varjoon työntää –

murheenkin jo syvyyksistä –
valoks’ hioo kurjuuksista.

Mikä ennen oli unta –
nyt siin’ loistaa taivaan kulta.

Unilaulu

Lintu yössä siipeins' taittaa,
puulle unen laskeutuu -

kohta pienen kutsun laittaa,
tähtiin laulu kantautuu.

Kaukaa yöstä toinen kiirii,
ääni takaa metsäin puun.

Unten laulu takas kaikuu,
silmät pienet sulkeutuu.

Taivaan sini syvenee jo -
uupuu metsä, nukkuu puu.

Vuolaana jo voiman maasta,
valon sumu laskeutuu.

Hiipii kahden laulavaisen
uniin, yhdeks’ kietoutuu.

Nousee kohta haiku toisen,
toiveet unes’ toteutuu.

Yhdel’ laulun kantamoisel’,
kaks jo tähtiin kohoutuu.

Muisto

Löysin laulusi
alta unteni
pieluksein –

Ajalta, kun
kukit vain
minulle –

Nytkin vielä
sinun sanasi
tuoksuu

aamukasteen
helmeilevänä
nektarina

huulillani -

maljana elämäni
polun janossa.

Kultaa onnenmailta

Ällös juokse
onnes luokse -

kyl se lämmön
kohta halaa -

kun tuo tulee
kuiskain' tykös,

sanoin varkain -
aina palaa.

Kaikkeudestaan
verson ylös

nostaa taiten
kutsujansa.

Lujaa paulaa
syömmeen naulaa,

kantaa kultaa
onnenmailtaan.

Syksyn lehdet

Ei vanhain lempi ryskäin juokse,
ei konsaan konkkaa toisen luo -
se liitää kuin lehti syksyn tuules,
toistaan lempeesti seuraa ain.

Maahan kun ehtii kumpainenkin,
uutta kevättä synnyttämään,
kuuran kirkkaus raikastaa maan
ja laulaa taas talven tähdet.

Karussa

Polkuas käyt
taas takaisin
etsit
tuttua ja vanhaa

Kaik’ on
muuttunut
jälkesikin
unhon santaa.

Soraa tiet,
metsittyneet -
sysimetsiks
kasvaneet

Mennyt murheen
polku umpeen,
tienä tulevan
vain aukenee.

Takas tähän
hetkeen palaat –
kodon luo
turvan tulet.

Vaan pesäkin
jo muuttunut on
vieraaks katseen –
karkaa

Kaks lotjoo

Lemmen puatti
toesta vuotti

lakkuunissa
rakkauvven.

Emälotja kohta
loeskaa,

ei mää ehta isä
poeskaa -

kun vuan kahen
isolempi

ehtoon lämmös
kukertaa.