Yön viesti

tuuli kertoo, kaihertaa

yön sines kutsuu vaikertaa -

Pien sana - sinä - erottuu

se oksaan puun nyt takertuu -

Niin vaelsi tuo kaukaa vain,

sen sieluuni nyt viestiks sain -

jään vuottamaan vain alle siin,

kun laskeutuu se syliin niin -

On sanan kasvot kuin nyt sun,

ne valon tuokin yöhöin mun.

"Pimeässä"

Kuinka monta tietä taivalsinkaan

sanojesi perässä?

Ripoteltuja ja revittyjä unelmia

pimeillä kujilla.

Pimeässä näkee vain sydämen valolla

löytää se pieni avain –

millä avataan sisin taivas.

Runojen puolesta

Jos sanain pulloposti ois

ja kantaa sisällön se vois –

nyt yli aavan erämaan,

niin huomiseen sen valon vaan –

mi hengen minään puhaltaa,

siin hetkes, missä versoaa –

tuo puu, mink runko osa on

sit laivaa sieluin muuttohon –

jos’ tahto hyvän kiteytyy,

niil’ hengil mitkä hyväksyy –

sen sanan mikä polkuin luo,

tää syntyi niin – runon puolest jo.

Yö oli minua varten

Yö oli minua varten.

Suljettujen sanojen

kuihtunut kaiku

lämpimänä muistona

vain varsillani.

Nukahtavan valon

viimeinen silmänisku.

Sampo

Muinoin maltaast lehmänhikeen

sekoittikin Ukko ikeen -

värjäs mullast mannun mustan,

pergamenttin mukaan rustas -

Takoi taata sanan vakaan,

joutsensulan kärjen takaa -

ristikunnan runoelmaa,

maiseen taivon kutoelmaa -

Siinä Sampo sikisikin,

sanaseppo myhäilikin -

Tuo kun kasvaa versostansa,

aikain aamun sanoistansa -

hedelmänsä heläyttääpi

viimein valon maiseen saapi -

Se on päivä vanhan kansan,

suvisalko loistossansa -

Kun se päivä viimein koittaa,

laulu taivon pahan voittaa.

Paperitollo

Yön verkko laskeu hiljaa tuo,

se tyhjyyden nyt valoon luo -

tuol ehtoon tuuli pyörittää,

pient tolloo paperista vaan -

Siit lukea saa lausehen,

mi kuiskaa toisel sanalleen -

"Hei Sinä, joka luet tään,

oot valos, kun näät lukeekkaan -

Vei pimeys versoin mukanaan,

nyt jäikin sanat nää must vaan -

siis pyydän -laita viesti pien,

nyt seinään tuohon harmaaseen -

Kun lausehein mun omain sen,

vain näkee - saankin elon viel -

mut jos oot sanain omain mun,

voit rypistyä mukaan, kun

oot lukenut tään tekstinkin

ja anna tuulten viedä niin."

Koht tuiver viekin lappusen

on sana löytänt sanasen -

ne pyörii elon tiellä vain,

mut aina niin vain eteenpäin.

Kuopattu murhe

Nyt tietäin ei kirjoita ihmisen sana

ei toivoni hedelmä herana sada -

On surua taivaalla - se sytenä vuotaa,

kun kuljen mä tielläin, se pimeää luotaa -

Kun seuraan vain himmeää valoa kaukaa

täs hetkessä elämän filmi koht laulaa -

Yö pimenee, sysikin yrittää musta

nyt napata palasen - tehdä vaan tuskaa -

Ei kiinni saa - pakenen sisimpäin saloon,

siel synkeät aatokset eksytän valoon -

Saa kohdata kalsa tuo kesäisen päivän

ja kannella taivaan, se sakkaakin aivan -

Jos kerkeekin nähdä se totuuden hetken,

niin suvea päin nyt vien senkin näin retkel -

Voi murhe - oot synkeä - sisimpäs harmaa,

ja laulusi kutsukin pimeän harhaa -

et kestä nyt tätä - vaan ota tai jätä,

kun kampean syömmestä, valolla mätän -

sut kuoppaasi kitumaan murheiden alhoon,

nyt heitänkin päälle sun ilon ja valon -

Jo lauluni helpottaa synkkyyden soista

ja sävelkin kevään koht vapaana loistaa.

Valon saleissa

On uneni mun kuivunut,

kuin santaa silmäin onkin nyt -

ne tuulten takaa näki sen,

mis harhailee vain ihminen -

On eksynyt tuo poloinen,

kun sielunsa niin paloinen -

vain kuroo kiinni harhoihin,

ei tiedä pieni valost niin.

Mut kerran kun niin löytää tuo,

tään pisarani puonneen luo –

vaik valon kaipuust kertoikin,

tään hero pieni muinoin niin –

jo löytää toinen murhein vuost,

siit pilkahduksen toivost tuost –

Sen sanaks siinä herättää,

saa siivet ammon värssy tää –

ja kiteist tään tuol kasvaa viel,

kuin polku –sisään sieluun vie –

Siel syväl kaikuu laulu jo,

et yksin oo sä – tuu luo sä jo –

kaik yhdest jyväst versoikin,

kun alus oli tiemme niin –

siis heitä harhat – murhekkin,

pois! Astu valon saleihin –

näin oomme yhdes aina näin,

kun katsomme vain sisään päin.

Elonkehrä

Viel viriääkin

sielu siin

mis uusi tuli

kohou niin

kun noki putoo

linnun päält

ei laahaa enää

tuot perässään.

Nyt katso - nostaa

siivet nuo

siin elon hahmoon

taivo luo,

vaik oli äsken

kuollut pois -

jo laulu hällä

elon soi.

Ei murra palo

murhein maan

tuot liitäjää

niin mikään vaan

Sen kuolematon

sana on

ain palaa takas

valoon tuo,

kuin kehrän

ylös merkiks saa,

niin elämä se

jatkuu vaan.

Säde

Yön pimees valo kajastaa,

se akkunasta kuroo taas -

nyt ulos huoneest siroaa,

kuin ystävää se etsis vaan -

Pien tähti yössä huomas sen,

sil vilkuttaakin takaisin -

kun kiila kohtaa toisen tuol,

ei enää ookkaan öisel puol -

Noil sama polku ees ja taas,

on kulkea tuos unten maas -

Sen lumous luo nyt lohdun noil,

ei murtaa taikaa mikään voi.

Oranssia maata

Tyvenessä hetkessä kahahti

pudonneita unelmia –

Tuulen kuiskaus kylmenevässä

yössä herätti hetkeksi

unohtuneiden

toivematkojen kärsimykset

uinuvista piiloistaan

hetken pilkahdukseksi.

Nyt nekin olivat vain

oranssia maata –

menneisyyden haamuja.

Lämmin valtasi sielun

ja sytytin niiden muistoksi

pienen valon.

Ja jatkoin matkaa.

Runosonni

Yrmy sonni sanain pellon

örähtää – on ääni sellon –

Silmät sirril horisonttiin,

katseel maalaa maiset sontiin -

pyörähtelee värssyin lail,

möyrii maata, kaipaa vain –

seuraa sielun mylvähdellä,

kiehnätä ja lauleskella –

Mut on herkkä sisin härän,

hännäl pyyhkii silmän märän –

Laulaa vielä ehtoon usvaa,

sanoistaan vaan kaikuu tuskaa –

Rengas tuota taltuttaa,

arjen harmaa maisen vaan –

Mutta vielä kerran karkaa,

pimeen turvin sorkka kapsaa –

villiin metsään häipyy siin,

laskeutuu koht yökin niin –

Siellä urho yksinäinen,

tähtein alta kohtaa naisen –

turpa turpaa hipoo tuo,

kohtaaminen ilon luo –

Metsän impi villi naaras,

hirvasneito sorja raaja –

Ynähtääpi pienen sanan,

härkäherra vastaa samal –

Ei oo yksin enää nuo,

sielut laulaa aamun luo.

Peili

Sana oli kaiken peili -

heijastui siitä koko maailma.

Synnytti polkua tulevaa,

menneen matkan keräsi.

Se pieni sana, minkä verso

on elämän puu.

Ja on oleva alussa aina.

Tulevia

Sanoja nousi aamuruskon maasta

unien virrassa

Maahan laskeutui ja

alkoi versoa.

Tartuin kiinni pienen

latvaan

ja nousin arjen yläpuolelle

korkeuksiin.

Tulevaisuus näkyi

suunnattomana,

lainehtivana vaihtoehtojen

puroina.

Kaarnalaivana toivoni

pomppi

monessa haarassa...

Tuulen kutsu

Tuol kaipaus tuulest puhaltaa,

se liekin henkiin herättää –

vaik hiipui hetkeks – katoskin,

nyt huomeneen jo kuroo kiin –

On totuus aina aamus ain,

siel missä versoo valoo vain –

Tuo tuike toivon kytenyt,

mink kerään kaiken talteen nyt –

on matkallain mun eväin siel,

mis pisinkin on kulkuin viel –

kun muistan ain et laulullain,

voin kutsuu tuulet mukaan ain –

Ne sanat keriy hahloon mun,

mis sieluin muuttuu sieluks sun.