Henkäys

Sulle sanan henkään tään,
sen toivon jäävän elämään –

nyt sisintäin näin raotan,
sen sydämestäin kasvatan –

näin sana saa ja versoaa,
luo sydämes’ se lennähtää –

tuo nostaa yöstä katseensa,
voi liitää mukaan imussa -

koi aamun nostaa helmiään,
kuin vire helkkää sisältään –

tuo kultaa oman sydämein
siin’ kohtaan sutkin sit viimein.

Pesä

Siin lepo pienen tyvenen,
on illan ehtoon hyvä sen -

mis' kyynel' toivost' vierii niin,
ei laulu lopu aamuun siin –

jo keriy unist’ vahvuuskin,
tuolt' laulu kantaa luojaltkin –

sul’ suvisenkin olon tuo,
mi’ antaa lämmön pesän luo

Viimaa

Sun sanaa vuotan - kuulostan,
sen häivän korvain kuuli vain –

sit’ arvelin ens' viimaks' niin,
mut sanat oli mukain' siin –

ne kertoi valost' aamun koin,
sun unes' kaukaa nekin loi –

nyt yötä kohtaa sieluin ei,
kun valos multa murhein vei –

Nuo sanat syömmeen piilotan,
ne aamuin polul’ ripotan –

ja seuraan tavui’ perille,
kun sanoiks’ kutsun muuttuu ne –

Niist’ lauseet vuoren rakentaa,
tuo korkee on kuin Taivas vaan –

On askel tää mun ensi niin,
kun kiipeen Toivon korkeuksiin.

Yössä

Ken pimeyttä levittää,
sen myrkky sielust’ sikiää –

tuo toivoo toiselt’ halajaa,
kun sisin pelkää valoaan –

mit’ ei voi kurja tunnistaa,
kosk’ unho sielun kasvaa vaan –

Nyt yötään kylmää kohti käy,
tuon kulku nääntyy nähdä näyt –

mist’ valon viitat kertoo tien,
et perille ne aina vie –

Vaan suurin lempee halaa ain,
vaik’ suru isoin maas on vain –

Ei lennä siipi enkelin,
kun toimi on nyt suurinkin.

Merihevonen

Rantaan aamun kahlasin,
siel’ toivon nokkaan istahdin –

nyt ikävä tuo keinuttaa,
luot’ aallon merihevost' vaan –

mun jalkain juureen onneton,
sil’ surukin ja väsy on –

tuon yksinäisyys liikutti,
mua kaipuullaankin herätti –

”En jaksa enää kurottaa,
kun syvyys mua janoaa”

se sanoi hiljaa – uinahti,
koht’ sisin sen vain karahti –

ja valoks nous’ pien’ lehahti,
nyt kauneus sisält’ aukesi -

koht’ kultahiekkaa hepo käy,
siel’ missä murhetta ei näy -

nyt aallot ei lyö ikinä,
sit’ pient’ mik’ nyt on tähtenä.

Syöksystä nousupyörteeseen

Ei koskenut myrkkyä
huuleni sanojesi hunajasta -

ei murskannut luitani
laulusikaan paatos.

Kultaisia muureja
unesi pystytti kuitenkin

askelteni viereen.

Kaiken mihin koskit minussa,
muutit kimalteleviksi sapeleiksi

vedettömän aavikon yöhön
katkomaan liekkejä

katalilta lampunhengiltä.

Sinulle annettiin valta
synnyttää minun liitoni

syöksystä nousupyörteeseen

eikä kaipuuni kohtaa
koskaan teräviä kiviä.

Kuuran tuoksu

Sen puun juurelle

                        sydämeni haudatkaa,

mistä se ensikerran

                        oli löytynyt

vaeltavan linnun laulusta


                        pudonneena

kevättä etsiessään.

Ehkä voi versoa se vielä
kytevästä ytimestään

sanan,


mikä kuiskaa väsyneelle matkalaiselle
tien hiipuneesta unestaan –

vaikka se olisi viimeinen syksy.

Avain IX

Sun sanaasi kaipaan nyt yössäni ain,
sen muistonkin kajoa kuulostan vain –

tuo kaukana kaartelee himmeää tulta,
vie kipinälaahustain sisimmäst’ multa –

en laulustas’ eroita valoisaa päivää,
mun sisin on tuskaista, sielu vain häivää -

nyt kirjaimet raatelee - runoni raastaa,
mut kaiken siin’ polttaa, pois sisältä saastaa –

kun unho nyt peittelee sieluni kehdon
ja pääsee mun sisimpäin valoisaan lehtoon –

siel’ hahmos’ taas valoisan lempeen nyt kohtaan,
ja onneni pesään tää portti nyt johtaa. –

on auennut toivossa kuitenkin valo,
se rauhoittaa sisimpäin, sammuttaa palon.

Toivon kajastus

Sä ällös eloos kahlehdi,
siih' missä unes kompasti -

vaik' toivokin jo nuupahti,
voi ain tuo nousta heloksi -

kun sisin sun sen ymmärtää,
koht' laulus taas toivos liitää -

siel' missä ilo laulelee
ja tanssii kohta päällä veen