Loppuunkävellyt jalkani
veivät tieni lehvien
holvikaarisaleissa
kahisevilla
lehtipoluilla
ulos valoon.
Metsän aukosta
aukeni
horisonttiin
siintävä hiekkaranta.
Laskeva aurinko
alkoi nostaa vuorten
kurkoittavat varjot
pitkin kaukaista
vesirajaa,
kun silmäni takertuivat
pieniin, aavistuksena
häämöittäviin
jalanjälkiin.
Kukaan muu,
kuin sinä, et ollut
voinut jättää niitä
näille aavoille.
Sydämeeni nousi hiipuva
lämpö jo ennen
ymmärryksen
kasvavaa kirkkautta.
Olit jo käynyt täälläkin!
Tajunnan kohotti
tietoisuus siitä,
että olitkin kaikessa,
mikä minua seurasi –
kaikessa - mikä polullani
huomaamatta avosylin rientäen
vastaantullessani
kohtasin.
Olitkin minussa –
minä sinussa.
Tuhansissa hiekanjyvissä -
Loppumattomassa heinämeressä -
Pilviä kurkottavissa metsissä -
Syvyyksistä nousevissa merissä.
Sinä – Suuri Henkeni –
elämäni toteemi,
Valoni synnyttäjä.
Sinun rakkautesi uskollisuus
on pitänyt minun polkuni
selkeänä – ollessani unessa
ruumiini tietoisuudessa.
Kaikki käveli vastaan
noista pienistä jalanjäljistä -
hiekalla…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti