Ja taas avasin uupuneet
silmäni nähdä uusi tie.
Uusi uni – uusi valve.
Hämärässä hehkuva polku
seurata - vaivalloisesti etenin
pikkuhiljaa kirkastuvaa
mutkaista matkaani.
Ensin polku tuntui
liian häikäisevältä
seurata. Mutkitellen
se vei jalkojani kuitenkin
kautta aikain. Lisää
tienhaaroja liittyi
polkuun, lisäten kulun
kirkkautta. Pikkuhiljaa
silmät tottuivat valoon
ja aloin nähdä pieniä
yksityiskohtia – merkkejä
reunoilla avuiksi ymmärtää.
Polku olikin valtava
kristallitunneli täynnä
häikäisevän kirkkaita,
lempeitä olentoja
tukemassa voipunutta etenemistäni.
Aavistus perilläolosta nosti
riemun ja kevensi askelta.
Polku valaistui täyttämään
kaikkeuteni pimeimmätkin
sokkelot – joita en aikoihin
ollut tiedostanutkaan.
Niistäkin löytyi vanha viisaus
lämmittämään kylmiä harteitani
jaettavaksi muillekkin eksyneille…
Olinkin jo perillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti