"Pimenee"

Yön voitti valo taaskin näin,
mut vaihtuu valta vinhaan -

Pian kintereillein ulvomaan,
jo syksyn hengen saan -


Vaik päiväin kohtaa pimennys
ei kaikkeus hylkää siin -

Pien hetki maisen kulkemus,
on matka silti niin -


Tuol’ polku eessä katoaa,
ei tiedä murheist’ huomen -

ja takaa rapa peittää maan,
vie menneet maiset tuoneen -

Tulee talvi - tulee yö -
sikiää pimeys - kaiken syö -

Vain toivon pieni valonhäive -
liekki sisin vielä lyö…


-IF

"Tuntemuksen äärellä"

Varsi korren hipaisee,

nyt tyyntä lammenpintaa -

väreen renkaat kaikkeuteen

niin viestin kauas laulaa -

Yön usva peiton henkäilee,

saa levon auvoon syömmen -

Tuo lepattelee hetkisen,

kuin väreen rytmis’ lyöden -

Syvyydes' yön äärellä

jo tuntemus tuo herää -

Kuin hipaisisi siivellä

nyt jokin - sanat kerää -

Niist muotou' ahjo huomenen,

saa rungon valon siemen -

Saa kasvaa hahmoks kaikkeuteen,

luo tietoisuuden oman

-IF

"Viimeinen viini"

Mursit leivän -

Viini astiassa
odottaa hetkeään
tulla kaadetuksi -

Kypsät viikunat lehdossa
kalisee vielä hetken läsnäoloaan -

Pimeä saapuu sulkien
syliinsä lupauksena.

"Sanoina taivaanrannassa"

Yön musta pitsi laskeutui horisontin rajalle
kirjoittamaan muistiin päivän haalenneet sanat pilvivalliksi -

Tuuli vei ne pois ja jätti vain harsoa vaalealle taivaalle,
kuin joku olisi väsyneellä kädellä pyyhkinyt taulun puhtaaksi -

Pienessä kuopassa rantahiekassa läikähteli tähden asumus,
väreet kimpoilivat laidalta laidalle -

jonkun muun kaarnavene ajelehti kaikkeuden poikki...

”Pimeä tie”

Vie matka korpeen,

tie hiipuu pois -

ei yökään lohtuu

tuoda vois -

On polku harmaa, elämää

ei sanakaan voi siivittää -

Vain kanto - kivi suunnan luo,

ne askelille voimaa tuo -

Kuin raskas onkin eloin niin,

saa toivon syömmeen pilkkeen siin -

Se muisto kuin oot valo ain,

vaik katosit sä sielustain -

Nyt laulat taivaan lauluu vaan,

sielt sydämeinkin valon saa.

"Ystävä"

Vaik ystävä jo tuulis ois,

tuon sielu syömmes aina soi -

kun valo ehtoon hiipuu niin,

jo kuiskaa korvaan sanan siin -

Ei ystävät voi kaikota,

ei anna toisen pudota -

vaan nostaa salaa siivilkin,

jos elo mustaa onkin niin -

Vain aatos tuos',

jo kiitää luo -

niin ojentaakin tuikkeen jo

saa rauha, rakkaus eloin vuo -

vie virtaan mukanaan...

”Kolattu lumienkeli”

Sinisellä hangella juoksee

pieniä jalanjälkiä

Pyörähdys lumikiepissä

Talven kirkkaus häikäisee

tuhansina kipunoina

taivaalta satavissa tähdissä

Kolea nasakka paukahdus

huurteisesta metsästä

Tykkylumen varjoissa

pois nukkuneen olennon

viimeinen värjötys

Kolattu lumienkeli

vilkutti hyvästiksi

notkelmaan

tästä alkaa kevät

”Levon juurella”

Kun matka pitkä väsyyn käy -

tuol puun jo varjo antaa näyn -

Saat valon mieleen siimeest tuon -

Se voimaa sisimpäänkin luo -

Niin otat juuren pielukseks,

tuost kukkakedon peitokses -

Koht unisulka laskeu luo -

se piirtää pitsii, levon tuo -

Vain laulaa taivaan leivo niin -

Oot Äitimaankin rakas siin.

”Inehmo 2.0”

Summatonna siintää tulevain aihiot,

korjaa satos - vala kantas -

koht polkuis tuo aukeaa sisimpäis vainioil',

hedelmää tuottaa kuin rannal on santaa...

"Toivon säde"

Tuol aamun usvas hiipii vaan,

kuin lupaus ilost - koskettaa -

se untein takaa muistoist nous

ja mukaan vei tuon' - merel' sous' -

Siel herättää myös aamunkoin,

niin valo ruskost lentoon nous -

Saa elon voimaan nousevaan,

tuo säde toivon - lupaus vaan.

Yön viesti

tuuli kertoo, kaihertaa

yön sines kutsuu vaikertaa -

Pien sana - sinä - erottuu

se oksaan puun nyt takertuu -

Niin vaelsi tuo kaukaa vain,

sen sieluuni nyt viestiks sain -

jään vuottamaan vain alle siin,

kun laskeutuu se syliin niin -

On sanan kasvot kuin nyt sun,

ne valon tuokin yöhöin mun.

"Pimeässä"

Kuinka monta tietä taivalsinkaan

sanojesi perässä?

Ripoteltuja ja revittyjä unelmia

pimeillä kujilla.

Pimeässä näkee vain sydämen valolla

löytää se pieni avain –

millä avataan sisin taivas.

Runojen puolesta

Jos sanain pulloposti ois

ja kantaa sisällön se vois –

nyt yli aavan erämaan,

niin huomiseen sen valon vaan –

mi hengen minään puhaltaa,

siin hetkes, missä versoaa –

tuo puu, mink runko osa on

sit laivaa sieluin muuttohon –

jos’ tahto hyvän kiteytyy,

niil’ hengil mitkä hyväksyy –

sen sanan mikä polkuin luo,

tää syntyi niin – runon puolest jo.

Yö oli minua varten

Yö oli minua varten.

Suljettujen sanojen

kuihtunut kaiku

lämpimänä muistona

vain varsillani.

Nukahtavan valon

viimeinen silmänisku.

Sampo

Muinoin maltaast lehmänhikeen

sekoittikin Ukko ikeen -

värjäs mullast mannun mustan,

pergamenttin mukaan rustas -

Takoi taata sanan vakaan,

joutsensulan kärjen takaa -

ristikunnan runoelmaa,

maiseen taivon kutoelmaa -

Siinä Sampo sikisikin,

sanaseppo myhäilikin -

Tuo kun kasvaa versostansa,

aikain aamun sanoistansa -

hedelmänsä heläyttääpi

viimein valon maiseen saapi -

Se on päivä vanhan kansan,

suvisalko loistossansa -

Kun se päivä viimein koittaa,

laulu taivon pahan voittaa.

Paperitollo

Yön verkko laskeu hiljaa tuo,

se tyhjyyden nyt valoon luo -

tuol ehtoon tuuli pyörittää,

pient tolloo paperista vaan -

Siit lukea saa lausehen,

mi kuiskaa toisel sanalleen -

"Hei Sinä, joka luet tään,

oot valos, kun näät lukeekkaan -

Vei pimeys versoin mukanaan,

nyt jäikin sanat nää must vaan -

siis pyydän -laita viesti pien,

nyt seinään tuohon harmaaseen -

Kun lausehein mun omain sen,

vain näkee - saankin elon viel -

mut jos oot sanain omain mun,

voit rypistyä mukaan, kun

oot lukenut tään tekstinkin

ja anna tuulten viedä niin."

Koht tuiver viekin lappusen

on sana löytänt sanasen -

ne pyörii elon tiellä vain,

mut aina niin vain eteenpäin.

Kuopattu murhe

Nyt tietäin ei kirjoita ihmisen sana

ei toivoni hedelmä herana sada -

On surua taivaalla - se sytenä vuotaa,

kun kuljen mä tielläin, se pimeää luotaa -

Kun seuraan vain himmeää valoa kaukaa

täs hetkessä elämän filmi koht laulaa -

Yö pimenee, sysikin yrittää musta

nyt napata palasen - tehdä vaan tuskaa -

Ei kiinni saa - pakenen sisimpäin saloon,

siel synkeät aatokset eksytän valoon -

Saa kohdata kalsa tuo kesäisen päivän

ja kannella taivaan, se sakkaakin aivan -

Jos kerkeekin nähdä se totuuden hetken,

niin suvea päin nyt vien senkin näin retkel -

Voi murhe - oot synkeä - sisimpäs harmaa,

ja laulusi kutsukin pimeän harhaa -

et kestä nyt tätä - vaan ota tai jätä,

kun kampean syömmestä, valolla mätän -

sut kuoppaasi kitumaan murheiden alhoon,

nyt heitänkin päälle sun ilon ja valon -

Jo lauluni helpottaa synkkyyden soista

ja sävelkin kevään koht vapaana loistaa.

Valon saleissa

On uneni mun kuivunut,

kuin santaa silmäin onkin nyt -

ne tuulten takaa näki sen,

mis harhailee vain ihminen -

On eksynyt tuo poloinen,

kun sielunsa niin paloinen -

vain kuroo kiinni harhoihin,

ei tiedä pieni valost niin.

Mut kerran kun niin löytää tuo,

tään pisarani puonneen luo –

vaik valon kaipuust kertoikin,

tään hero pieni muinoin niin –

jo löytää toinen murhein vuost,

siit pilkahduksen toivost tuost –

Sen sanaks siinä herättää,

saa siivet ammon värssy tää –

ja kiteist tään tuol kasvaa viel,

kuin polku –sisään sieluun vie –

Siel syväl kaikuu laulu jo,

et yksin oo sä – tuu luo sä jo –

kaik yhdest jyväst versoikin,

kun alus oli tiemme niin –

siis heitä harhat – murhekkin,

pois! Astu valon saleihin –

näin oomme yhdes aina näin,

kun katsomme vain sisään päin.

Elonkehrä

Viel viriääkin

sielu siin

mis uusi tuli

kohou niin

kun noki putoo

linnun päält

ei laahaa enää

tuot perässään.

Nyt katso - nostaa

siivet nuo

siin elon hahmoon

taivo luo,

vaik oli äsken

kuollut pois -

jo laulu hällä

elon soi.

Ei murra palo

murhein maan

tuot liitäjää

niin mikään vaan

Sen kuolematon

sana on

ain palaa takas

valoon tuo,

kuin kehrän

ylös merkiks saa,

niin elämä se

jatkuu vaan.

Säde

Yön pimees valo kajastaa,

se akkunasta kuroo taas -

nyt ulos huoneest siroaa,

kuin ystävää se etsis vaan -

Pien tähti yössä huomas sen,

sil vilkuttaakin takaisin -

kun kiila kohtaa toisen tuol,

ei enää ookkaan öisel puol -

Noil sama polku ees ja taas,

on kulkea tuos unten maas -

Sen lumous luo nyt lohdun noil,

ei murtaa taikaa mikään voi.