Kurkotus

Kantta taivaani
kantaa

unelmani ymmärryksen
avaruudesta,

sydämeni valon
varsi

piikkisen matkani
maailman

mullasta

Ilman kenkiä

Pyyhkien jään kasvot
hileinen tuuli
avaa lumesta
kuultavan syvyyden.

Nousee valo
lammen katseen
talvisesta ruudusta
unohtuneena kesästä.

Astuu kenkiini,
vie kevään kevein
askelin mieleni
satamaan suven.

Sieluni ulpu

Aamuni ilo
päiväni paiste
iltani valo
yöksi uupuu

sieluni ulpun
nuokkuva varsi
nousee taas
eloon, tähtien

kiertoon kurkottaa kauas,
aikojen takaa
unesta valon

Ymmärryksen kieli

Jos päästät sanasi
vapaaksi iäisen äitimaan
kielellä - jää se liian
syvälle ymmärrykseni alle

matavaksi maan virraksi.

Jos laulaisit minulle
enkelien kielellä –
en korkeuksista kuulisi
sävelesi kirkkaan sanoman

häikäisevää sinfoniaa.

Kun kuiskaat minulle
antamallasi ensimmäisellä
kielellä – näen sanasi
ymmärykseni pergamentilla

kirjoitettuna sieluni valolla .

Sananpoikanen

Ihka uusi Sana
säntäili pientareilla -

huusi tomerana
öisiin metsiin -

kailotti vuorille
tuhisi tattina -

kasvaa, jos viitsii -
Voimaa jo läntänä

uhmaksi uuden
maan vaaroille

Palvelija

Kumman näit ensin?
Sen kruunaamattoman
kaunottaren tai
komean nuorukaisen?

Vai sen äänettömän
apulaisen, nurkissa
hiljaa toimittavan
näkymättömän kukkasen?

Uupumatta rakentaa
laulujen siltoja,
siivoaa sortuneet
toivot ehoksi.

Mikä on rakkaus?

Arvostuksen sivujasi
kääntelevä ihailija?
Silmiesi kaukomaa vai
kaukoputken vakaa jalka?

Korva ei kuule –
katse ei kohtaa
heti viimeisellä
rivillä istuvaa

ensimmäistä valon piikaa.

Tyhjyyden kurimus

Hyytävä kylmä
kynsi raapaisi
sydämeni kaarnaa.

Sanattoman kuvajaisen
jähmettynyt tanssi
rampautti lauluni.

Tyhjyyden kurimuksesta
kaaoksen kuningas
yritti kaapata

ruorini –

mutta haroi vain
olematonta toivottomuutta
turhaan -

eikä sydämetön
sielunsa ymmärtänyt valoa,
jolla purjeeni

puhaltavat henkeni
kauas ulottumattomiin
takaisiin elämän

horisonttiin -
linnuksi
sarastuksen

Valon kukka

Murheen virrasta
nousee kukka –

Valonsa läikkyy
renkaina rantaan –

Väreet nuo arat
santaan tuo rannun –

nousevan ummun
iloksi kasvaa –

Herää jo kaislat,
kumartaa alas –

Untensa enne
aamusta alkaa,

koittaa jo sarastus
uuden koin.

Elämän jokikin
kääntää suunnan –

Linnun maitona
nousee latvaan,

lähteensä löytää
kukkakin taas.

Avain IV

Pilkistää lukosta portin
unelman kajoa tilkka,

pisara valoa yöhön,
huuhtoo palaset murheen -

ajassa unohtuu hiljaa,
liukenee elämän vuohon -

kutsuksi sanasi valon

Kallioni

Hämärtynyt katseeni
etsi usvaisen mieleni
sopukoista kasvojasi.

Ymmärrykseni peilissä
huureeseen piirtyneenä
vain muistosi ääriviivat

kivettyivät koristeeksi
kaukaisen ajan muistoksi,
järkäleeksi sydämeni painon.

Hakkasin nimesi kylmään
rosoiseen pintaan muistaakseni
elämän, jossa synnyin

Sidoin muistojeni paaden
selkääni vahvoin sitein,
sieluni sitkein nahkavitjoin,

etten enää kadottaisi
sanasi suloista sointia
umpeenkasvavilla poluillani,

yksinäisen vaellukseni
langanohuella kultaisella
tiellä tietämättömän rajoille.

Kivestä kasvoi kallio,
tähdenkajosta kuunsirppi,
auringosta aikojenalun

ymmärrys

Ja taakkani kantoi
minut takaisin perille
siipeni synnyinvalkeille

Taru kohtaamisesta

Alla holvikaarten
vanhan tammen

pyhän neitseen
syliin syvään

kimpun laskee
luottamuksen lempeän

yksisarven kalvas pää,
painaa silmät

uneen salpaa
ymmärryksen avaruuksiin.

Kaitsee kolmen
vartijansa varjot

ikimaasta saakka
kantaa valoks,

viisauden lohikäärmein
kahta syleilevää

pientä alla
lehväinluolaa elon

Pisara

Ruokoni taitoin
aamutuulessa kahisevassa –

sydämeni virrassa
ymmärryksen kastoin –

Sieppasi ajatuksen
pisaraksi kaikkeuden

syvyyttä tipahti

sanojen synnyksi
papyruksen valoksi

kuivui tietoisuudeksi,
kysymykseni kirkastukseksi –

Käärin rullalle
ja annoin

sinulle

Sielun temppeli

Tuulten ja myrskyjen
läpi kannat

lepattavan valoni
sammumatta -

puolustat ymmärrykseni
kehtoa loppuun asti -

kanna matkani vielä
hetki murenematta,

elämäni temppeli -

sillä sijani ei ole
vielä tässä

~♥~

~ ♥ ~
Elämän
matkan
v
a
r
r
e
l
l
a

pelkkiä piikkejä

ilman ystävää

Sielunystävä

Yksinäisiltä poluiltani
eksyin yössä
pilkahtavan lyhdyn
luokse.

Portaille kutsuksi
jätetylle kulkijan
huomata.

Ikipuisen harmaan
oven pienassa
kyltti:

”Tänään et ole yksin”

Kolkuttavan päästit
sisään – ravitsit
elämällä ryytyneen
polkuni –

Täytit tunteideni
äkkijyrkät syvänteet
toivolla –

Rosoisiksi rapautuneen
iloni paikkasit
murheista –

Ja annoit uneni takaisin:

Sen, joka kertoo
sydämeni avaimet
unohtuneen mattoni
alta löytävästä

Ystävästä – Sinusta

Ikuisen sieluni
matkan ymmärtävästä
oppaasta
ja toverista.

Ja kaikkeuden
loppuun nimekseni
tuli:

~ Tänään ~

Feenix

Unelmien ääriltä
hiljalleen leijaili,

yötaivaan hämärästä
himersi kajoa.

Laskeutui sanoina
korvieni keroille.

Supisi syömmeeni
kuiskauksen kutsun.

Pesistä tuulen
toivoni keräsin

pilkahduksen valoa
risukasan pohjalle,

rakensin rangaksi
lauluni siiville,

nostamaan palaneen
sieluni liitoon

takaisin latvoille
onnen virran

Pesästä

Lehahtaa lentoon
pesästään

parvi kasvavain poikasten -
vie matkansa kauas

♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ langoin kultaisin

maan ääriin, kaikkeuteen -
juurinaan ankkurit sydämen

pois luota
emon huolehtivan

Visupusu

Ajan illassa
yhteisen

rakkauden
iltaruskossa

kiintymyksen kainalossa

vaihtui hampaat
vanhain

iäisen polun
kihlana

suutelossa
visukinttuin

Kevään portti

Portist’ kevään
kajo jo nousee

Talven selkä kuni
taittuvi taas,

yön viitta päivää
jo karttaa

vimonen viima taa
saloin sujahtaa

nostaa unest’ talven näin
koitto päivän saran

aamuks silmun nousun
portin avaa taas

Kevätheinää

Pieni värssy
poksahti pankolta.

Sanoiksi sikisi
lattian rakoihin.

Yksi nousi,
kurkisti natana -

hiipi heinänä
kutkutti kainaloon.

Toinen röllinä
räpsähti naamalle.

Illisti inhasti,
katkesi kamaraan.

Kevättä lienee
rinnassa sanain.